Miten pian olette toipuneet sektiosta?

näistä jo näkee sen ettei se sektio ole mikään "hirveän suuri vaarallinen leikkaus, joka vaarantaisi lapsen ja äidin jne jne" niin kuin lääkärit aina pelottelevat, jos joku HALUAISI sektion.



Suurimmalla osalla ei mitään ongelmia ja on parantunut muutamassa päivässä jo hyvin.

iten olin vuodeosastolla 2hkl huonees. vierustoveri pomppas pari tuntia sektion jälkeen suihkussa käymään. ite pääsin vasta 24h myöhemmin ylös sängystä. se voi olla helppo kakku,mutta voi se kyllä olla pahinta mitä elämässäsi olet kokenut. valmistautuiminen henkisesti on siis suositeltavaa. lapsen saaminen on muutenkin yhtä ylä ja alamäkeä syntymisen jälkeen :D

Mä en edes saanut nousta ylös kuin leikkauksen jälkeisenä päivänä. Suihkuun olisi pitänyt mennä hoitajan kanssa vahvojen lääkeaineiden takia = pyörtymis- ja kaatumisvaara. Lisäksi olin katetroitu ja jossain tipassakin varmaan vielä pitkän aikaa. "Pomppas suihkuun" ei kyllä kuullosta realistiselta.

näistä jo näkee sen ettei se sektio ole mikään "hirveän suuri vaarallinen leikkaus, joka vaarantaisi lapsen ja äidin jne jne" niin kuin lääkärit aina pelottelevat, jos joku HALUAISI sektion. Suurimmalla osalla ei mitään ongelmia ja on parantunut muutamassa päivässä jo hyvin.

kuin kiireellisen sektion. Synnytin kyllä pitkälle toista vuorokautta, joten lapsen kannalta hyvät hormonit pääsivät jo kehittymään elimistöön.

Siis minulle ei enää kiitos :) Kuulun siihen pieneen ryhmään joille ei sektio ollut todellakaan hyvä kokemus :)



Minä olin sairaalassa 5 päivää. Yhtä tuskaa koko se aika. Paitsi kun olin lääkehöyryissä :D

Kotiin lähdin kumarassa kävellen, haavaan sattui penteleen paljon.

Vielä senkin jälkeen yli viikon söin kipulääkkeitä että pääsi sängystä ylös. Jalat turposi muodottomiksi. Kokonaisuudessaan meni melkein 2kk että kivut lähtivät. Nyt olen uudestaan raskaana ja välttelen sektiota kaikin keinoin.

Kun on sanottu, että pyytämällä saa vielä tarvittaessa lisää niin pyydä heti kun siltä tuntuu. Ihan turha kärsiä. Lääkkeitä ei kuitenkaan tarvitse kuin jotain pari viikkoa niin hyvin niitä voi syödä silloin kun oikeasti sattuu.

Hyvin se menee, ja kun vauva on vierellä niin muut asiat tuntuu ihan merkityksettömiltä. :)

Ihan turha yleistää. Minä tarvitsin vain kaksi päivää ja olin sänkyyn kiipeämistä lukuunottamatta jo kivuton. :)

Kirjoitin "ehkä pari viikkoa" kun en edes muista kauanko niitä kipulääkkeitä söin. Minulla oli komplikaatioita ja useita muitakin lääkkeitä, en muista kauanko söin mitäkin. Ainakin sairaalassaoloajan 5-6 päivää.

ja olin jo ip pystyssä ja kävelin. ihan hyvin meni.

Siis minulle ei enää kiitos :) Kuulun siihen pieneen ryhmään joille ei sektio ollut todellakaan hyvä kokemus :) Minä olin sairaalassa 5 päivää. Yhtä tuskaa koko se aika. Paitsi kun olin lääkehöyryissä :D Kotiin lähdin kumarassa kävellen, haavaan sattui penteleen paljon. Vielä senkin jälkeen yli viikon söin kipulääkkeitä että pääsi sängystä ylös. Jalat turposi muodottomiksi. Kokonaisuudessaan meni melkein 2kk että kivut lähtivät. Nyt olen uudestaan raskaana ja välttelen sektiota kaikin keinoin.

taysissä vielä yökkö pihtasi kipulääkettä, sitä sai antaa 3-4 tunnin välein ja sain 4 tunnin välein vaikka en oo edes mikään pieni nainen (tai miten ne nyt määritteleekin sen kuinka annostellaan) enkä sitä paitsi edes imettänyt. Öisin siis nukuin 2 tuntia ja odottelin 2 tuntia kipulääkettä että sain taas nukuttua. 2 yön jälkeen vaihtui yökkö joka vaihtoi lääkkeen vastaavaan lääkkeeseen joka vaikuttaa 12 tuntia. Minäkin olin 5 päivää osastolla ennenkuin pystyin omin (turvonnein) jaloin kävelemään ulos sairaalasta ja söin kipulääkkeitä vielä pitkään kotiutumisen jälkeen. Onneksi seuraava syntyi alateitse.

Toivottavasti AP sulla on helpompi kokemus.

Ei ollut ollenkaan niin paha. Pari ekaa päivää oli kipeämpiä. Ensimmäinen ja toinen sängystä nousu olivat pahimpia. Hoitajat auttaa vauvanhoidossa sektioäitejä joten ei ollut paha :)

kuten tuolla jo aiempi vastaaja kertoi, niin ne revenneet, iso lapsen synnyttäneet äidit oli niin huonossa kunnossa, kävelivät kuin ankat ja HYYYYYYVIN varovasti istuivat siihen renkaansa päälle.. Itse olin seuraavana päivänä jalkeilla (aiemmin en SAANUT nousta), minulla kipuja aiheuttivat jälkisupistukset sen ekan yön, muuten en juuri sitten mitään lääkkeitä tarvinnut. ke-to yönä oli sektio, su aamuna lähdin kotiin. Olisin päässyt jo lauantaina, mutta lapsen paino oli laskenut liikaa.

Onko ensimmäiset päivät tai viikot aivan järkyttäviä?

Sektio minulla edessä ja pelottaa...

Suunnitellusta tosi nopeasti. Todella nopeasti. Tietenkään en kannellut sementtisäkejä heti sen jälkeen mutta muutoin kyllä normaalia elämää parin pvän jälkeen

Joo, kevään loppupuolella sektion kautta vauva tuli maailmaan. Oli melkoinen kokemus, mutta selvittiin molemmat. Synnytys jouduttiin aloittelemaan sairaalassa lääkinnällä sekä sillä alapäästä roikkuvalla jutulla, en nyt tähän hätään yhtäkkiseltään muista millä nimellä sitä kutsutaan. Ne auttoivat sen verran että päästiin synnytysosastolle. Siellä sitten odoteltiin ja tarkkailtiin supistusten edistystä. Vauva ei kuitenkaan meinannutkaan haluta poistua mukavasta yksiöistään, joten piti sitten leikkaussaliin siirtyä. Supistukset olivat melko kivuliaita, ja otin ilokaasua ihan hengittelyn avuksi, sillä eihän se kipua vie pois. Sain pahoinvointilääkettä, mutta se oli niin karmean makuista, että laattahan siinä lenteli useaan otteeseen. Sain puudutteen selän puolelle. Hereillä oltuani koko leikkauksen ajan, olin todella väsynyt mutta helpottunut kuultuani vauvan rääkäisyn. Pikkuinen selvisi ja mullekaan ei tullut lisäkomplikaatioita. Ja kun viimein saivat haavan tikattua, tuli siirto (en muista kovin tarkkaan seuraavia siirtoja), sain vauvan vierelleni ja helpotuksen sekä onnen kyyneleet nousi silmiini. Ekat unihetket vauvan kanssa olivat odotetuinpia hetkiä raskausajan jälkeen. Kotiutumispäivänä alamäessä kävely tuntui todella oudolta kun ei enää punttia mahassa ollut, piti mennä todella varovasti ja hitaasti. Alkukesäkin meni taistellen oman kävelyn kanssa. Vasta heinäkuun loppupuolella kävely alkoi sujua tavalliseen tahtiin, mutta arven kohta kipuilee jos sitä vasten osuu jokin. Vauvaa pitäessä sylissä on tarkkailu menossa, milloin se arkuus häviää arven kohdalla. Venytellen ja varovaisesti osaamiani joogaliikkeitä tekien sekä kävellen olen kuntouttanut kroppaa. Lepo ja iisisti ottaen asiat on kans mulle tehnyt hyvää ja toipumisesta helppoa käsitellä. En stressaa tulevasta turhaan, vaan keskityn vauvan hoitoon ja kehoa kuunnellen teen minkä pystyn. Ihaninta on hymynaama heti herätessä ja pienet mielenosotukset pikkuasioista huvittavat -> siinä sitten rupattelet sekä lohduttellen lähellä pitäen pikkuinen unohtaa mutrunaaman ja taas ollaan innoissaan jatkamaan päivää. 🙂