Miksi en pysty olemaan onnellinen?

tärkeä - mitä tytär paikkaa elämässässi, yritätkö sen avulla tavoittaa esim. symbioottisen suhteen, mikä sinulta on omassa lapsuudessasi puuttunut vai mikä merkitys nimenomaan tyttärellä on sinun henkiselle hyvinvoinnille. Jotainhan sinä selvästi siitä tyttärestä tarvitset, lataat häneen jotain odotuksia, ehkä tiedostamattomiakin, jotka auttaisivat sinua omassa kehityksessäsi ja jonkin aikaisemman kehitystehtävät ratkaisussa, mihin et ole vielä saanut muualta ratkaisua.



Unohtaminen ei auta, sillä unohtamisen avulla käsittelevämtön ongelma ei poistu elämästäsi ellet saa sitä puuttuvaa asiaa elämääsi jostain muualta.

jos uskot siihen, että onnellisuutesi vaatisi tyttölapsen saamista, se johtaa sinua harhaan.

Onni on tässä, tässä hetkessä ja se on sinussa.

Jännä että tuohon hokemaan törmää nykyään välillä, se on tätä nykyaikaa... Olisiko autiolle saarelle dumpattu ihminen onnnellinen? Mitä, onnihan löytyy sinusta itsestäsi vaan, ei siihen mitään muita tai oikein muutakaan tarvita?? Asenteella vaan?!

tuosta noin sormia napsauttamalla tai itsestään unohtamalla. Se vaatii läpikäymätömien surujen ja menetysten läpikäymistä ja kehittymistä. Ilman sitä ei pääse siirtymään eteenpäin ja tilaan, missä se onni on löydettävissä itsestä.



Ilman psyykkistä ponnistelua ja työtä sitä onnea ei voi vain ottaa! Fiksu tajuaa, että kyse ei ole tahdon asiasta tai rationaalisesta, päätettävissä olevasta asiasta ,vaan että siihen liittyy myös paljon tunnetyötä.

tärkeä - mitä tytär paikkaa elämässässi, yritätkö sen avulla tavoittaa esim. symbioottisen suhteen, mikä sinulta on omassa lapsuudessasi puuttunut vai mikä merkitys nimenomaan tyttärellä on sinun henkiselle hyvinvoinnille. Jotainhan sinä selvästi siitä tyttärestä tarvitset, lataat häneen jotain odotuksia, ehkä tiedostamattomiakin, jotka auttaisivat sinua omassa kehityksessäsi ja jonkin aikaisemman kehitystehtävät ratkaisussa, mihin et ole vielä saanut muualta ratkaisua.

Unohtaminen ei auta, sillä unohtamisen avulla käsittelevämtön ongelma ei poistu elämästäsi ellet saa sitä puuttuvaa asiaa elämääsi jostain muualta.

enkä oikein tarkalleen tiedä mitä siltä tytöltä odottaisin. En ainakaan mitään symbioosia kanssani. En myöskään mitään prinsessa leikkejä. Ehkä vain tasapainoa tähän perheeseen. Jotakuta joka muistuttaa minua. Poikani ovat ihania, mutta he ovat niin POIKIA! Heissä ei ole häivähdystäkään tyttömäisyydestä, he pitävät juurikin niistä asioista joista poikien oletetaan tykkäävänkin. Ehkä perheemme tosiaan tarvitsisi tasapainoa kun se on nyt niin pahasti kellallallan toiseen suuntaan.

Uskoisin lisäksi olevani erittäin hyvä esimerkki ja kasvattaja tyttärelle. Pojille en sitä oikein ole, kun en ymmärrä heidän juttujaan...

ap

Jonkun jonka avulla vahvistaa omaa identiteettiä ja "tyttöyttä" sekä saada yhteenkuuluvuuden tunnetta? Onhan tietty yksinäisyys ja erillisyys kaikkien ihmisten taakkana, olisi ihanaa, kun tuntisi läheisyyttä ja ymmärrystä jonkin toisen kanssa. Tyttäreen helposti lataa tälläisiä ymmärrettäviä toiveita, ja kyllähän ne joillakin toteutuvatkin.

tuosta noin sormia napsauttamalla tai itsestään unohtamalla. Se vaatii läpikäymätömien surujen ja menetysten läpikäymistä ja kehittymistä. Ilman sitä ei pääse siirtymään eteenpäin ja tilaan, missä se onni on löydettävissä itsestä.

Ilman psyykkistä ponnistelua ja työtä sitä onnea ei voi vain ottaa! Fiksu tajuaa, että kyse ei ole tahdon asiasta tai rationaalisesta, päätettävissä olevasta asiasta ,vaan että siihen liittyy myös paljon tunnetyötä.

Mutta edelleenkin se fiksu ja kaiken tunnetyönsä tehnyt ihminen dumpattuna sinne saareen ei olisi siellä pelkkine asenteineen ja sisäisine valaistumisineen onnellinen, eli pointtini on että tuo itseriittoisuuteen tuuppaaminen ja kehottaminen on todella ärsyttävää. Sivuraide sinänsä koska aloittaja marisee mielestäni kyllä aika turhista.

jo kokeillut ammattiapua, josta ei ollut apua, ei voi muuta kuin todeta, että se ei sitten ollut hääviä. Koeta uudestaan! Olen itse joskus brn outin jälkeen saanut kuulla kommentin, että voi, voi kn sinäkin olet akateeminen, niitä on niin vaikea parantaa... Siis sen lisäksi että olin lopen uupunut minussa oli vielä tuollainen vika, mitä ei voinut enää korjata psykiatrin mielestä! Tämä ei suoraan liity asiaan paitsi "auttajan" suhtaumisen osalta.



Ammattiauttakiakin on monenlaisia, yritä uudelleen ja toivottavasti löydät apua!



Löytäisitkö jonkin asian/harrastuksen tms. mistä innostut? Jotain muuta sisältöä elämään kuin tuon tyttärettömyyden vatvominen? Mitä menetät, jos lakkaat kertakaikksesti ajattelemasta koko asiaa? Jonkin aukon elämässäsi tämä asia täyttää. Onko ajatuksesta vaikea luopua ja jos on, miksi?

Jonkun jonka avulla vahvistaa omaa identiteettiä ja "tyttöyttä" sekä saada yhteenkuuluvuuden tunnetta? Onhan tietty yksinäisyys ja erillisyys kaikkien ihmisten taakkana, olisi ihanaa, kun tuntisi läheisyyttä ja ymmärrystä jonkin toisen kanssa. Tyttäreen helposti lataa tälläisiä ymmärrettäviä toiveita, ja kyllähän ne joillakin toteutuvatkin.

pelkään kylläkin koko ajan, että hän saa tyttären ja sitten he viettävätkin kaksin aikaa tulevaisuudessa. (aivan idiootti ajattelutapa, tiedän)

Siskojeni kanssa en ole kovin läheinen, äidinkin kanssa välit ovat aika viilenneet.

ap

Mitä menetät, jos lakkaat kertakaikksesti ajattelemasta koko asiaa? Jonkin aukon elämässäsi tämä asia täyttää. Onko ajatuksesta vaikea luopua ja jos on, miksi?

[/quote]

En ole ajatellut asiaa kertaakaan tolta kantilta. Miksi en vain voi luopua ajatuksesta, miksi roikun siinä vieläkin? Miksi en täytä tilaa jollain muulla?



Ehkä se oli liian suuri unelma, jotain mitä olen halunnut lapsesta asti (oman tyttären) sen täyttäminen millään muulla tuntuu lähes mahdottomalta.



välillä olen huomannut jauhavani asiatsa miehelleni ja vatvovani tätä ihan vain senkin takia, että silloin asia on oikeasti ollut minulle äärimmäisen tärkeä ja olen ihan aidosti kokenut suuren menetyksen. Jos vain jokin päivä päättäisin, että en vatvo tätä enää ja asia on loppuun käsitelty, ihan varmasti voisin paremmin, tiedän, että voisin paremmin...ainakin siihen asti kun pystyisin pitämään sen olotilan päällä. Mutta minusta tuntuisi heti, että asia ei ollutkaan minulle niin tärkeä kuin kuvittelin jos kerran pystyis siirtämään sen syrjään,noi vain päättämällä. Ehkä en siis uskalla tehdä niin...?



ap

Ehkä olet turhautunut ? Ehkä kyse on siitä , että sinulla ei ole oikeita ongelmia ? Sairastuminen tai avioero voisi muutta käsityksesi nykyisestä tilanteestasi.

Käy nyt jossain puhumassa asiasta , eihän nyt onni ole lapsen sukupuolesta kiinni.

niin tulee mieleen, että miksi ihmeessä. Jo silloin ajatus tyttärestä toi jollain tapaa lohtua?

ehkä nyt en ihan ole haaveillut tyttärestä lapsesta asti, mutta olen aina halunnut saada lapsia aikuisena ja tulla äidiksi. Jotenkin olen olettanut ja kuvitellut, että minulla on tyttäriä. En tiedä?



kiitos tuhannesti kaikille kärsivällisistä ja erittäin hyvistä kommenteista ja vinkeistä. Kukaan ei tullut huutamaan mitään ilkeyksiä tänne :) se on harvinaista se!





ap

Miksi et uskalla? Mitä voi paljastua? Mitä menetät?



Omat ajatuksensa oikeasti voi määrätä, aluksi se on vaikeaa ja helpottuu vähitellen (oikeasti minulla on tästä kokemusta).

Miksi et uskalla? Mitä voi paljastua? Mitä menetät?

Omat ajatuksensa oikeasti voi määrätä, aluksi se on vaikeaa ja helpottuu vähitellen (oikeasti minulla on tästä kokemusta).

Ehkä sieltä paljastuu se, että en tarvinutkaan tytärtä mihinkään. Elämä olisi ihan tyydyttävää vajavaisenakin? Vaikka samanaikaisesti haluan päästä tästä tunteesta eroon, se myös pelottaa kauheasti. Koska sitten se on niin lopullista.

ap

purkaa tätä asiaa. Ehkä se masennuskaan ei ole kaukaa haettu. Hyvä olisi kuitenkin saada selville mikä onnellisuutesi esteenä loppujen lopulta on. Ratkaisisiko se tyttölapsikaan kaikkea?



Meillä on myös viisi poikaa, muutaman kuukauden ikäisestä 8-vuotiaaseen. Enempää lapsia ei tule. Itse en koe pettymystä siitä ettei meillä ole eikä tule tyttöä. Olen ihan tosissaan pohtinut asiaa, mutta en vaan koe asiaa niin että minulta jotain puuttuisi. Ehkä se johtuu sitten siitä että vaikka lapsemme ovatkin samaa sukupuolta, ovat he keskenään aika erilaisia ja kiinnostuneita eri asioista. Nuorimmista ei tietenkään vielä edes tiedä mitä valitsevat mielenkiinnon kohteiksi.



Ja vaikka he ovatkin poikia, pari heistä muistuttaa selkeästi enemmän minua, siis persoonaltaankin, ja pari taas enemmän miestäni. Itseäni ei haittaa ollenkaan että olen ainoa naissukupuolen edustaja perheessä. En osaa kuvitella itseäni tytön äitinä. Pojan syntymä edellisen pojan jälkeen on tuntunut aina niin tutulta ja turvalliselta.

Minulla on vain yksi lapsi, enkä ikäni puolesta tule koskaan enää saamaan lisää lapsia. Löysin rakkauden myöhään.



Kun olin raskaana, toivoin salaa tyttöä. Se vain tuntui siltä, että se olisi täydellistä. Miehelläni on lapsia edellisestä avioliitosta, ja he kaikki ovat tyttöjä. Siksi ajattelin, että mikäli lapsi on poika, olisi mieheni varmaankin onnellinen. Siis tämä miehen alitajuinen toive saada oma poika..



Valmistauduin synnytykseen asenteella, että se mikä tapahtuu, täytyy tapahtua ja viisas taipuu sen mukaan ja löytää siitä parhaan puolen. Ajattelin, että mikäli lapsi on poika, niin mieheni tulee siitä onnelliseksi ja se tekee minutkin onnelliseksi.



Minun lähipiirissäni (sisaruksillani ja läheisimmällä ystävälläni) kaikilla on poikia. Minullakin neljä kummilasta ja kaikki poikia. Siis ihania lapsia ja rakastan jokaista kaikilla soluillani.



Lapseni syntyi ja kun näin että hän on tyttö, itkin onnesta. Kysyin mieheltäni, onko hän pettynyt, mutta hän ei yllätyksekseni ollut. No, eihän tuossa tilanteessa kukaan sano niin..



Olen itse pohtinut sitä, miksi toivoin niin kovasti tyttöä.

Jotain jäi lapsuudessani puuttumaan, mikä vaivaa yhä ja huomaan käyväni asiaa läpi lapseni kautta. Olin lapsena hyvin kiltti ja viihdyin omissa leikeissäni. Tästä syystä en ole saanut kovinkaan paljon huomiota äidiltäni, toisin kuin vaativa sisareni. Olen aina tuntenut, että jotain puuttuu äitisuhteestani. Olen kokenut, että minua ei kuunnella. Että minua ei rakasteta samalla tavalla.



Ja kyllä siinä on tottakin. Äitini on suosinut sisartani. Olen päässyt siitä yli, mutta hallaa se on tehnyt ihmissuhteissani. En ole kokenut olevani rakkauden arvoinen. Vasta kun löysin ihmisen, joka rakastaa minua kuin olisin toivonut äitini rakastavan, tunsin parantuvani ikuisesta yksinäisyydestä ja tajusin, että minäkin olen rakkauden arvoinen.



Ja lapseni kanssa elän tätä asiaa joka päivä. Haluan, että hän saa sen äidin ja rakkauden, joka minulta puuttui. Minä olen lähellä, minä kuuntelen, minä annan hellyyttä ja rakkautta. Näen lapsessani itseni pienenä! Ihan joka hetki!



Naiseus on niin monimutkainen juttu ja onnelliseen elämään tarvitaan niin paljon kaikenlaista. Tärkeimpänä tunne siitä, että uskoo olevansa rakkauden arvoinen!



Toivottavasti tästä kirjotuksestani on sinulle jotain apua. Ehkä painit samanlaisten asioiden kanssa kuin minä.

Meillä on mieheni kanssa yksi lapsi ja lukuisista hoidoista huolimatta emme ole sisarusta lapsellemme saaneet. Hoidot lopetettu tuloksettomina ja suru on kova. luojalle kiitos tuosta yhdestä aarteesta. Pistää niin vihaksi tuollaiset kiittämättömät ihmiset kuin sinä. Keskity siihen mitä sinulla on ja ole siitä kiitollinen joka päivä.

Mutta en tiedä, miten voisit "parantua".



Minulla on kolmea poikaa. Esikoisesta en toivonut tyttöä, enkä poikaa, vaan lasta, mutta sitten aloin toivomaan tyttöä. Joka kerta olin aluksi hieman pettynyt, kun tulikin poika. Olen aivan 100 %:n varma, että meillä olisi vain 2-3 lasta, jos toinen tai kolmas lapsi olisi ollut tyttö. Mutta kun ei.



Pitihän sitten vielä neljännenkin kerran yrittää. Kun kätilö sanoi, että tyttö tuli, niin en uskonut häntä, vaan sanoin vain, että näytä. Näiden kaikkien lastemme oli määrä syntyä. Olen tosi onnellinen heistä kaikista.



Ap, viisi poikaa on paljon lapsia, ja voi olla, että kuudeskin olisi taas poika. En osaa auttaa. Tiedän vain, miten kauhean piinaava tunne tytön toivominen voi olla. Voisiko joku kompensoida sitä: esim. kummityttö?

Uskon, että jokaisella ihmisellä on elämässään joku juttu, siis joku vastoinkäyminen elämässään, mikä jättää jälkensä, traumansa tai muuten vaan jää kaivelemaan. Koska ihminen ei vaan voi hallita aina elämäänsä näitä tapahtuu, se on monesti surullista ja masentavaa mutta ei sille vaan voi mitään. Toisella se on lapsettomuus, toisella se on vaikka joku sairaus, jollain se, pääsemään haaveammattiinsa, mulla se on tähän astisessa elämässäni se, etten saa kokea tavallista täysiaikaista raskautta ja iloa vastasyntyneestä vauvasta vierihoitoineen (keskosuuden takia). Se tulee harmittamaan mua koko loppuelämäni ja tulen edelleen vähän kateelliseksi joka kerta kun näen esim facebookissa kuvia vastasyntyneestä äidin sylissä tai parin päivän ikäisen vauvan kotiovella. Pakko vaan hyväksyä, ettö se kaivelee ja tiedostaa kuinka hyvin asiat kuitenkin ovat, itselläni taas on monia onnen aiheita, joita vastaavasti joku muu saattaa kadehtia.

ja tänäänkin huomaan harhailevani näissä ajatuksissa. Yhden teidän kirjoitus avasi minulle sen syyn MIKSI en pysty irroittautumaan tuosta haaveesta saada tytär. Siksi koska se on aina mahdollista. Vaikka emme ole tekemässä lisää lapsia, olen silti edelleen hedelmällinen ja me voisimme saada myös tyttären. Seuraava lapsi voi aina olla se toivomani tytär. Loppua ei näy ennen kuin käyn vaihdevuodet läpi ja sitten alan varmaan kieli vyönalla odotamaan tyttö lapsenlasta. Tämä tuntuu loputtomalta suolta josta ei vaan pääse ylös, kuin saamalla tyttären. Ja sitten voisi keskittyä niihin elämän oikeisiin asioihin.



On pakko ihmetellä lapsettomien kykyä päästä lapsettomuudesta yli? Miten siitä pääsee? Vai seuraako sekin lopun elämää mukana, taakkana jota on raskas kantaa? Minun taakkani ei ole mitään siihen verrattuna, mutta siltikin se tuntuu raskaalta. En minä tätä otse ole valinnut, olisi hienoa kun olisinkin aina toivonut vain papljon poikalapsia. Silloinhan olisin iki onnellinen.



Tämä tunne heittelehtii päivästä riippuen edes takaisin. Toisena päivänä hymähdän itselleni, kuinka hölmö olen, toisena päivinä en voi hallita pahaa oloani ja minua ärsyttää se, että kaikki muut ovat saaneet niitä lapsia mitä ovat toivoneet. Miksi minä en ole saanut? Miksi en voi olla onnellinen? Olenko paha ja ansaitsen tämän?



Tämä on loputon suo...



ap