Lue keskustelun säännöt.
Miksi en pysty olemaan onnellinen?
14.10.2012 |
En oikeasti ymmärrä mikä mua riivaa! Tiedostan kyllä, että elämässäni on kaikki hyvin. Minulla on ihana mies, monta tervettä lasta, asunto, ruokaa, olen terve, minulla on ystäviä, sukulaisia...mikään ei periaatteessa ole huonosti. MUTTA en koe itseäni onnelliseksi. Suren sitä, että minulla ei ole tytärtä. (minulla on 5 poikaa) Tuntuu kuin minusta puuttuisi osa. En osaa selittää. Mutta tämä tunne on pilannut elämästäni nyt jo monta arvokasta vuotta. Olenkohan masentunut, sillä en itsekään ymmärrä miten tämä asia on saanut niin järjettömän suuren merkityksen päässäni? Kadehdin niin paljon kaikkia kenellä on tyttäriä. Olen katkera ja kateellinen ja tämä on puuduttavaa.
Miten tästä voi parantua?
Kommentit (63)
Minulla on vain kolme poikaa, ja he kyllä tekevät elämästäni aika vaikeaa. Olen heistä ylpeä ja onnellinen, mutta kyllä heidän äitinään oleminen on todella vaativaa. En osaa kuvitellakaan, miten viidestä pojasta selvitään. Ja omat poikani ovat aivan normaaleja itse asiassa hyvätapaisiksi ja fiksuiksi kehuttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja se minua huolestuttaakin. Ensimmäisen vuoden itkin, siis oikeasti itkin ihan kauheasti. Nyt olen sen jo lopettanut ja välillä on tosi hyvä olla, välillä menen takapakkia ja olo on kurja. Onneton ja tyytymätön. Lähinnä ihmisten väärät kommentit saattavat laukaista pahan olon. Kuten ystäväni joka ei tiedä mitään tyttären kaipuustani sanoi minulle, että "sillä on joku tarkoitus, että sinä sait 5poikaa"
Minä en näe sillä mitään tarkoitusta, minulla kävi vaan huono tuuri, että en saanut yhtään tyttöä. Mitään tarkoitusta on kovin vaikea löytää. Ellei elämä yrittänyt vain viedä elämäniloni. Ehkä olin liian onnellinen, minulla ei ollut mitään valitettavaa elämässäni. (on minulla paljon surullisa asioita tapahtunut, mutta olen päässyt niistä ylitse ja jotenkin lopussa tullut aina onnelliseksi) Nyt tuntuu, että tätä en pysty selättämään :( tämä seuraa minua loputtomiin. Sillä näen kun muut kasvattavat tyttärensä, muut menevät tyttärensä häihin, tyttärensä synnytksiin... jne. Näen sen vuosi vuodelta mitä ilman minä jäin....Maksaisin oikeasti mitä vain, että saisin tämän tunteen itseltäni pois! Tämä on turhin tunne maailmassa. En tiedä onko tälle edes nimeä? Tämä pilaa jokatapauksessa pian avioliittoni!
ap
haluaisit jotain muuta. Unelmien talon, hyvän äitisuhteen, työpaikan. Usko nyt että haluaminen on ongelmasi, ei sen kohde.
Ole maailman mukavin anoppi sitten aikanaan.
Ihana veljeskatras. Voi olla, että jos olisit saanut tyttären, hän ei vastaisikaan odotuksiasi tms. Onko lähipiirissäsi tyttöjä, joille voisit välillä ostaa tyttäjen juttuja tms. Hienoa, että huomaat, että kaikki perusasiasi ovat hyvin.Hyväksy tilanne ja iloitse siitä mitä on tai jos sinulla on kummityttö tms. vietä kanssaan päivä kaupungilla tms. Voisithan mennä puhumaan tuosta tunteesta jonnekkin ammattityypille. Et ole varmasti ainoa, joka tuntee noin ja lisäksi vielä syyllisyyttä tunteestaan. Se on ihan ok tuntea noin, eikä vähennä rakkauttasi poikiin.
On normaalia, että tuollaisessa tilanteessa voi tulla kriisi mikä on käytävä läpi. Elämässä ei saa kaikkea mitä haluaa, ei kukaan, ja siitä toipuu kyllä.
Ap,älä vitsi. Mikä osa sinulta puutu:)? Minulla on kolme ihana poika ja EN kiitos halua luopua omasta "prinsessa" paikasta perheessani :) En varmaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa samastua tunteesi, mutta ymmärrän, miltä toisten ihmisten kommentit tuntuvat. Meillä on neljä tytärtä ja voit uskoa, miten paljon sitä on kommentoitu, kysytty miltä miehestä tuntuu, yritetäänkö vielä poikaa jne... Itse olemme ylpeitä ja onnellisia kauniista, älykkäistä tyttäristämme, mutta muistan monta kertaa pahoittaneeni mieleni, kun meille on alettu odottaa uuttaa vauvaa tai vauva on syntynyt ja kommentit ovat olleet alle arvostelun.
Mutta nyt olen päässyt yli kommenteista (kuopus on 5v.) ja koen, että kuten pohjalaiset sanovat, kaikkea meillä ei ole, mutta mitään meiltä ei puutu!
Mutta jos asia syö elämääsi noinkin paljon, hae keskusteluapua, niin pääset eteenpäin ja nauttimaan upeasta veljessarjastasi!
saa tyttöjä = miniöitä :)
Vakavasti puhuen, taidat tarvita ammattiapua eli mene psykologin juttusille. Älä jää vatvomaan asioita itseksesi - syy, miksi luulet elämäsi onnen riipuvan tyttären saamisesta löytynee terapian kautta. Pakkomielteeltähän tuo kuulostaa ainakin näin maallikolle. Jaksamista arkeesi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
isoäidilläni on kuusi poikaa. Ehkä hänellä oli aikanaan samoja tunteita, kuin sinulla. Hänellä on kuitenkin nyt pojantyttäriä. Ehkä se on hyväkin, vanhempana on eri tavalla annettavaa kuin nuorempana.
Mutta yleisesti: kaipa kun elämä on turvallista, kokee aina, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Elämään pitää löytää sellaisia asioita, jotka kokee itselleen merkityksellisinä, jotta voi olla onnellinen. Ehkä näiden asioiden löytäminen on sinulta vielä kesken, ehkä sinulta puuttuu jokin ihmissuhde, jokin harrastus (jossa olet tärkeä itsellesi tai muille) tai vaikka työ.
Olen samaa mieltä edellisten kanssa, että merkityksellisyys pitää löytää.
En osaa samastua tunteesi, mutta ymmärrän, miltä toisten ihmisten kommentit tuntuvat. Meillä on neljä tytärtä ja voit uskoa, miten paljon sitä on kommentoitu, kysytty miltä miehestä tuntuu, yritetäänkö vielä poikaa jne... Itse olemme ylpeitä ja onnellisia kauniista, älykkäistä tyttäristämme, mutta muistan monta kertaa pahoittaneeni mieleni, kun meille on alettu odottaa uuttaa vauvaa tai vauva on syntynyt ja kommentit ovat olleet alle arvostelun.
Mutta nyt olen päässyt yli kommenteista (kuopus on 5v.) ja koen, että kuten pohjalaiset sanovat, kaikkea meillä ei ole, mutta mitään meiltä ei puutu!
Mutta jos asia syö elämääsi noinkin paljon, hae keskusteluapua, niin pääset eteenpäin ja nauttimaan upeasta veljessarjastasi!
olen käynyt myös ammattiauttajalla, mutta hänestä ei ollut apua. Hän oli hyvin hämmentynyt, huomasin, että ei ollut kohdannut koskaan mitään vastaavaa ja tuntui lähinnä, että oli vain äärimmäisen kiinnostunut tietämään mikä tämä tällainen tyttären haluaminen näin vimmatusti voi olla. Ei hän minusta auttanut minua pääsemään eroon tästä tunteesta. Ja sitä minä tarvitsisin. Että voisin päästää irti ja olla tyytyväinen. Mutta en pysty. Olen katkera ja mieheni alkaa kyllästymään totaalisesti minuun ja nyt pelkään jo parisuhteenikin puolesta. En halua menettää miestäni, hän on minun elämäni rakkaus. Jotenkin oletin, että kun löysin sen täysellisen miehen rinnalleni, olisin saanut myös sen täydellisen perheen....
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mene psykiatrille ja pyydä apua. Lääkitystä ja keskustelua. Pärjäile. Kyllä se aikanaan helpottaa, sillä olethan kuitenkin perusterve.
t. samaa kokenut
On normaalia, että tuollaisessa tilanteessa voi tulla kriisi mikä on käytävä läpi. Elämässä ei saa kaikkea mitä haluaa, ei kukaan, ja siitä toipuu kyllä.
Ap,älä vitsi. Mikä osa sinulta puutu:)? Minulla on kolme ihana poika ja EN kiitos halua luopua omasta "prinsessa" paikasta perheessani :) En varmaan.
Rakastan sitten TODELLA PALJON pojan tytärtä ja hoidan ihan varmasti ja ostan kaikenlaista ja hemmotelen:)))
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entä jos menisitte miehenne kanssa yhdessä jonnekin juttelemaan, esim. perheasiainneuvottelukeskukseen tms., kun asia syö parisuhdettannekin?
T. Se neljän tyttären äiti, joka ehkä joskus itsekin erehtyi epäilemään, että pojasta kaikki olisi kiinni ;)
Mulla on vain yksi poika, olen jo keski-ikäinen, ei miestä ja jatkuvasti kamppailen köyhyyden rajamailla.
Mutta voi, silti olen onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entä jos menisitte miehenne kanssa yhdessä jonnekin juttelemaan, esim. perheasiainneuvottelukeskukseen tms., kun asia syö parisuhdettannekin?
T. Se neljän tyttären äiti, joka ehkä joskus itsekin erehtyi epäilemään, että pojasta kaikki olisi kiinni ;)
mutta en haluaisi vaivata tällä miestäni enää enempää. Minusta tuntuu, että minun pitäisi olla vain hiljaa! Kaksi vuotta se on joutunut kuuntelemaan tätä vikinää ja itkua, pakkohan tän nyt johonkin on loppua!?
ap
Ja takerut vaan siihen että olisit onnelinnen jos sinulla olis tytär..mutta.. Et olisi sittenkään onnellinen
Mulla on vain yksi poika, olen jo keski-ikäinen, ei miestä ja jatkuvasti kamppailen köyhyyden rajamailla.
Mutta voi, silti olen onnellinen.
moni on onnellinen,vaikka on paljon paljon vähemmän. minullahan sitäpaitsi on hirvittävän hyvin asiat, tiedän ja tiedostan sen. Ei minulta puutu oikeastaan kuin se tytär, eikä sekään ole mikään tae onneen (tiedostan senkin) Mutta tässä onkin nyt kyse hieman monimutakisemmasta tunteesta, sellaisesta tunteesta jota järki ei pysty käsittelemään tai määräämään
ap
viimeksi olit onnellinen? Voisit myös kokeilla käydä toisella ammattiauttajalla, vaikka maksaa itse jonkun yksityisen käynnin edes kerran niin ehkä saisit jotain tietoa siitä, mikä sinua vaivaa, tai sitten psykiatri.
odotin viidettäni ja mahdollisuus tyttäreen oli vielä olemassa. Toki hetkittäisiä onnen tunteita ololen kokenut tässä sen jälkeenkin mutta niitä on aina varjostanut se tunne, että jotain puuttuu.
Sairasta!!!!
ap
meillä on vain tyttöjä. Olisin sen pojankin niin mielelläni ottanut...
jos uskot siihen, että onnellisuutesi vaatisi tyttölapsen saamista, se johtaa sinua harhaan.
Onni on tässä, tässä hetkessä ja se on sinussa.