70-luvun lapsi, milllaisen kasvatuksen sait ja mitä traumoja jäi?

Minua ei hakattu mutta isä hakkasi muutamaan otteeseen kyllä äitiä ja sain aina kuunnella äidin ja isän sairaita riitoja. Isän sana oli laki. Isä oli aina poissa työreissuissa, äiti kotiäiti. Isä juoksi jatkuvasti vieraissa naisissa. Äiti oli kylmä, tympeä, ilkeä, tunnevammainen. Seksuaalisuus oli tabu, kun kerroin äidilleni että taisi kuukautiset alkaa, sain pelkästään murhaavan katseen, en mitään muuta. Äiti ja isä aina halusivat valita kaverini.  En olisi saanut päättää mistään itse, teini-ikäisenä aloin kuitenkin pikkuhiljaa kapinoimaan ja 18 v muutin pois kotoa. Harrastukset olivat kuulemma pääsääntöisesti turhia. Matkusteltu ei koskaan. Kotona oli aina kylmä, inhottava, vihamielinen, hyvin stressaava ilmapiiri.

Selkään tuli jos oli eri mieltä, tytöt on sivutuote poikia tehdessä ym.

Tuloksena kiltin tytön syndroomasta nelikymppisenä toipumassa oleva eli tuleva vihainen akka

Hemmotteleva prinsessakasvatus ja ylisuojelevuus.

Traumoja lähinnä vanhempien riidoista ja isäni vihasta omaa äitiään kohtaan.

Aika samanlaista kasvatusta, jota itsekin harrastan, eli hyvät ja rakastavat välit lasten kanssa, yhteen hiileen puhaltamista yms.



Yksi suuri ero kuitenkin on, että kun olin alakoululainen, jouduin suoriutumaan itsekseni monista asioista, joita omat lapseni eivät joudu tekemään/kokemaan.



Fyysinen kuritus ei siihen kuulu, ei kyllä psyykkinenkään kuritus tai latistaminen.



Traumoja ei ole.

Rakastava ja suojeleva äiti jonka kanssa välit erittäin hyvät.



Tukkapöllyä silloin tällöin ja remmillä pyllylle pari kertaa.



Ei ole jäänyt traumoja.

jo 7-vuotiaana, en muista käyneeni iltapäiväkerhossa. Siitä varmaan juontaa juurensa haluttomuus pyytää ja vastaanottaa apua ja "vahvuuteen sairastuminen".

Syntynyt 70-luvun puolivälissä, ja muuten sain hyvän kasvatuksen ja hyvän kodin, mutta vanhempani vetivät kännit lähes joka vloppu. Ei nyt mitään örvellystä mutta kännipäistä riitelyä ym.



Äitini varsinkin availi usein viikollakin viinipulloansa huoneessaan (yskäisi aina silloin kun pulloa avasi, jottei sihahdus vain kuuluisi). No, kuuluihan se joka kerta.



Jo silloin päätin että omille lapsilleni en näitä kokemuksiani jatka..

Ihan tavallinen kasvatus, ei ylisuojeleva todellakaan. Isä oli paljon työmatkoilla, äidin kanssa usein kaksistaan. Yksin piti suoriutua jo 6-vuotiaana avainkaulalapsena. Ei traumoja, opin itsenäiseksi enkä ahdistu yksinolosta.

Ei mitään suurempaa vikaa kasvatuksessa, vanhemmat erosivat kun olin 2 vuotias, isän alkoholismin takia.

Äiti teki parhaansa minun kanssani, enkä voisi enempää vaatia. Kun äiti meni uusiin naimisiin, ja sain sisaruksia, me oltiin kaikki tasavertaisia. Tukkapöllyä ja läpsäisyn takapuoleen sai jos oli todella tuhma, mitään traumoja ei siitä jäänyt.

Äiti luotti minuun eniten kun olin vanhin, ja hoidin aika paljon pienempiä sisaruksia. Olen aina ollut ns. pikkuvanha.

-Meillä ei lyöty, mutta risun joutui hakemaan tuhmana ollessaan ja se oli uhkana näkyvällä paikalla ainakin yhden päivän.



-Vanhempien sana ehdoton laki, Ei mitään pulinoita. Ruoka oli pakko syödäloppuun vaikka kylmänä, 2 tuntia istutettiin pöydässä.



-Vanhemmat olivat myös ylisuojelevia ja suhtautuivat seksuaalisuuteen vastenmielisyydellä. Jouduin viettämään illat ja viikonloput tiukasti kotona 17-vuotiaaksi asti. Muutin sitten pois, kun en kestänyt.



- Olimme köyhänlaisia. Ruoka-annoksia jaettiin tarkasti eikä rahaa ollut harrastuksiin.





- Meilläoli huumorintajuinen perhe, jossa pelattiin ja leikittiin paljon yhdessä ja erikseen.



- Meille luettiin joka ikinen ilta iltasatuja, opimme kuuntelemaan kirjoja toistensa perään. Tietoa hankittiin valtavasti, kysymyksiimme vastatttiin aina.



- Vanhemmat rakastivat toisiaan hurjasti, halailivat paljon ja se tuntui tosi ihanalta.



Traumoja??

Enpä tiedä. Olen tyypillinen entinen kiltti tyttö ja luonteeltani vaativa, perfektionistinen ja riippuvainen. Vastareaktiona olen viettänyt tosi hurjaa elämää muutaman vuoden. Sisäinen kriitikkoni on armoton.



Lapsuuden peruja voi olla myös suunnaton rakkaus ruokaan ja ruuan säilöminen ja kerääminen pahan päivänvaralle. Olen syömisonhgelmainen, ehkä jotakin BED:n tapaista.

sain vapaan ja vastuuta korostavan kasvatuksen. Aika summerhilliläistä touhua. Siitä ei jäänyt mitään traumoja.



Koulukiusaamisesta jäi.

hyvin itsenäiseksi sai opetella jo pienestä. yksin sai olla pitkiäkin aikoja esim koulun jälkeen. harrastukset oli "turhia" koska kirjasto oli ilmainen. kotikännäys ja juhlat humalaisten aikuisten seassa tuli nähtyä monesti, ihme kyllä omat vanhempani eivät känniriidelleet. ehkä olivat liian kännissä :D isä oli etäinen mutta eipä tuo äitikään paljon halinut.

rahat oli vanhemmilla vähissä joten siitä ilmeisesti pinna kireällä: rangaistuksia/huutamista saattoi tulla puskista ja tästä ehkä jäi vähän traumaa. odotan koko ajan milloin joku tulee minulle huutamaan jostain mitättömästä tai unohtuneesta asiasta.

kasvatus oli sinänsä asiallista, tyhmyyksistä tukistettiin tai läpsittiin pyllylle. Vastuullisuutta ja sitä että pärjää itsenäisesti elämässä pidettiin tärkeänä. Vanhempia sisaruksia ei ollut, "pyörä piti keksiä itse".



Perhe oli keskiluokkainen, äiti kotona, isä ylempi toimihenkilö. Isän alkoholinkäyttö oli runsanpuoleista mutta hän ei ollut kännissä väkivaltainen, tosin pelkäsin että hän nolaa itsensä.



Sellainen detalji että vanhempani olivat seksin osalta vapaamielisiä, ehkä liiankin. He pitivät minua vähän kummallisena kun en 10-vuotiaana vielä tiennyt miten lapsia tehdään. Äiti kuljekseli varsinkin kesällä hyvin paljastavissa vaatteissa ja flirttaili muiden miesten kanssa ja olin vaivautunut hänen puolestaan. Isäni oli ollut naimisissa ennen äitiäni aiemmin mikä oli siihen aikaan harvinasta. Itse olin ujo vaikka olin aina ihstunut johonkin tyttöön, mutta en uskaltanut teini-ikäisenä tehdä aloitetta, tuli epävarma olo kun vanhempani kehuskelivat miten kovia he olivat iskemään heiloja itselleen kun olivat teinejä.



Eniten jurpppi se että vanhempani eivät viitsineet järjestää minulle kesätöitä että olisin tienannut omaa rahaa kun olin teini. Vasta 18-vuotiaana olin ekan kerran töisssä, jäin muista ikätovereistani vähän jälkeen sosiaalisessa kehityksessä sen takia koska olin aina tyhjätasku.

minua hakattiin (siis hakattiin, ei mitään pientä nipsaisu tai läpsäisy -tyyliä) ihan systemaattisesti ja säännöllisesti, ja siihen ei useinkaan ollut mitään syytä. Vanhempia vaan nyppi tai stressasi niin se purettiin lapsiin. Isäni on jotenkin luonnevikainen sillä näki miten se nautti kun lapsi huutaa tuskaa ja hätää. Hakattiin nyrkillä, kädellä, remmillä, mattopiiskalla, sähköjohdolla, puuhalolla jne.



Äiti vaan katsoi päältä eikä tehnyt elettäkään auttaakseen, neuvolassa kyllä sitten valehteli vammojen alkuperän taitavasti ja näin mahdollisti ja salli isän raa'an väkivallan. Isä oli siis oikeasti hullu, uhkasi tappaa (ja kerran yrittikin), ja muutenkin koko perhe eli pelossa. Isä perusteli tätä mielipuolista sadistista hakkaamisvimmaa "ennaltaehkäisevällä kurituksella" ja siteerasi jotain raamattua "joka vitsaa säästää vihaa lastaan". Just.



Muuten mentiin aikuiseten ehdoilla aina, kaikessa. Lapset eivät saaneet nukkua päikkäreitä jos se ei aikuisten menoihin sattunut, jouduimme kuuntelemaan juopottelua, paneskelua, pornoleffoja ja aikuisten juttuja viereisessä huoneessa ja valvomaan yöt läpeensä kun oli vieraita kylässä. Vanhemmat ei ajatelleet minuuttiakaan että kärsiikö lapset ehkä tuosta jotenkin.



Kaikki vanhempien vapaa-aika hoidatettiin meitä lapsia sitten tehokkaasti muilla, mummot hoiti viikonloput ja lomat, ja monta kertaa iltaisin viikolla. Vastineeksi vanhempani - jotka saivat satoja tuhansia tunteja lastenhoitoapuja - eivät ole hoitaneet omia lapsenlapsiaan sekuntiakaan vaan ilmoittivat heti että he eivät sitten auttele ja "kukin hoitaa omansa". Just.



Kaiken kaikkiaan vanhempani olivat siis varakkaita ja olimme ns. hyvä perhe, ei ollut mitään sellaista ongelmaa vaan oltiin arvostettu perhe ja isä hyvässä näkyvässä asemassa. SIlti koko perheidylli oli vain kulissi, sisällä väkivaltaa, tunnekylmyyttä, sadistmia, julmuutta.



Mulla on siis MAAILMAN PASKIMMAT VANHEMMAT. En todellakaan voi sanoa rakastavani tippaakaan niitä, ja eivät hekään minua taida rakastaa, kaikki yhteydenpito loppui kun muutin kotoa pois opiskelemaan. En ole saanut kertaakaan mitään lahjaa, tukea, apua, rahaa, välittämistä, huomiota. Ei heitä ole kiinnostanut sen jälkeen minun elämäni kun pois muutin, ja lapsenlapset eivät kuviota muuta, ihan ovat se ja sama mun vanhemmilleni. Eivät ole nähneet kuin 2 tai 3 kertaa lapsiani kuuden vuoden aikana.



Kyllä 70-luvulla vielä sotatraumat vaikutti, eli jos omat vanhemmat oli saaneet risua ja hakkaamista niin sen siirsivät meille 70-luvun lapsille. Kaikissa perheissä ei väkivaltaa enää ollut mutta hyvin monessa vielä oli. Lapset oli vähän kuin koiria, hoitakoot itsensä, olkoot hiljaa, olkoot häiritsemättä. Ja niitä voi välillä potkaista ohimennessään jos itseä vituttaa.



Ja KYLLÄ, olen katkera. Asia on mielessä usein, kun nyt on omat lapset joita kohtelen suurimmalla hellyydellä ja rakkaudella ja täysin eri tavalla, arvostaen ja kunnioittaen. Se on räikeä kontrasti sille miten piittaamattomasti ja tylysti meitä lapsia silloin 70-luvulla kohdeltiin.

jopa välinpitämättömän. Traumoja sain äitini narsistisuudesta en niinkään sen ajan kasvatustyylistä.

Traumoja? Hmm...

Luonteeltani olen valitettavasti vaativa ja perfektionistinen. Luulen, että en osaa rakastaa, sillä en pysty hyväksymään "virheitä" miehissäni.

Kaikkein armottomin olen kuitenkin itseäni kohtaan.

Suosittelen lainamaan kirjastosta psykiatri Martti Paloheimon (1913-2002) kirjan.

Kotivammaisuuden synty- suomalaisen lapsuuden haavat.



Lapsuuden haavat.

Psykiatri Martti Paloheimolta on ilmestynyt useita kijoja mm. Kotivammaisuuden synty- suomalaisen lapsuuden haavat Kirjapaja OY 1999.-



Lainaus kirja-arvostelusta.



“Raju kannaotto lasten ja nuorten pahoinvointiin. Jokaisella ihmisellä on oikeus hyvään lapsuuteen, mutta luonnollinen välittämisen ja huolenpidon ketju saattaa häiriintyä. Kotien suljettujen ovien takaa voi löytyä hätkähdyttävän paljon välinpitämättömyyttä, jopa henkistä väkivaltaa.

Jokainen äiti ja isä ei rakastakaan lastaan.”



Martti Paloheimo Ihmisensuojelu 1972.

Lainaus kirja-arvostelusta.



“Keskustelu ihmisten ympäristön saastumisesta on ollut viime aikoina voimakkaasti esillä. Martti Paloheimo lähestyy kysymystä uudelta, omaperäiseltä taholta. Hän tarkastelee ihmisensuojelua luonnonsuojelun osana.

Samaan aikaan, kun luonto saastuu ympärillämme, vahingoittuu myös ihminen ei vain ruumiillisesti, vaan yhä laajemmassa mitassa myö henkisesti,

Tämä kuvastuu erityisen näkyvästi psykiatrin työkentässä, ja on saanut tri Paloheimon kaavailemaan ihmissuojelun kokonaisohjelmaa.

Hänen kirjansa on haaste yhteisölklemme edessäolevan tuhon estämiseksi, Se on deparri- ja protestikirja, jossa myös lämpimällä tunteella ja avoimella itsetilityksellä on osansa….

----

Rajoja ja rakkautta. Ei koskaan minkäänlaista fyysistä väkivaltaa. Traumoja ei ole jäänyt mutta se vähän harmittaa että seksuaalikasvatus unohdettiin. Esim. kuukautisista ei koskaan puhuttu. Muuten oli ihan avoin ilmapiiri.

Minulla oli erittäin tiukka kuri eikä säännöistä joustettu.

Itse en saanut päättää omista asioistani.

Minulla ei ollut mitään sananvaltaa mm. näihin asioihin:

-vaatteet (edes väriä en saanut valita)

-harrastukset (harrastin sitä mitä äitini halusi)

-kaverit (vanhemmat valitsivat kaverini)



Syntymäpäiviäkin vietettiin juuri niinkuin äitini tahtoi. Edes kakun täytteisiin tai koristeisiin en saanut vaikuttaa.



Yksittäisenä ikävänä muistona on jäänyt se, että äiti saattoi milloin tahansa kurkkia vaatteideni alle. Tuli vaan ja nosti paidan helman korviin tai veti housuista niin että näki alkkarit. Teki sitä vielä kun olin aikuinen, lopetti vasta kun löin kynsille.

Vaateostoksilla kun oltiin, niin repäisi sovituskopin verhon kokonaan pois edestä ilman ennakkovaroitusta. Eikä laittanut sitä takaisin kiinni vaikka olisin ollut nakuna. Jäi vaan siihen tölläämään typerä hymy kasvoillaan.



Mitä tästä seurasi.

En voi sietää minkäänlaista kontrollointia.

Tarvitsen paljon tilaa ympärilleni.

En mielelläni kerro omista asioistani kenellekään.

En mielelläni käy uimahallissa.

En koskaan mene kimppasaunaan.

Yksin piti suoriutua jo 6-vuotiaana avainkaulalapsena. Ei traumoja, opin itsenäiseksi enkä ahdistu yksinolosta.

aikaan...