70-luvun lapsi, milllaisen kasvatuksen sait ja mitä traumoja jäi?

Oletko koskaan lukenut Tommy Hellstenin kirjoja. Suosittelen, et todellakaan ole yksin. Kaikki lapset ei vain selviä. Maailma on julma, sukupolvet siirtävät traumansa seuraaviin sukupolviin. Tommin kirja, virtahepo olohuoneessa kertoo siitä miten lapsia kohdellaan kaltoin. Tähän syyllistyvät kaikki yhteiskuntaluokat. Syitä on monia, työnarkomaanit alkoholistit ahdasmieliset uskontoyhteisöt kotiäidit etc...

minua hakattiin (siis hakattiin, ei mitään pientä nipsaisu tai läpsäisy -tyyliä) ihan systemaattisesti ja säännöllisesti, ja siihen ei useinkaan ollut mitään syytä. Vanhempia vaan nyppi tai stressasi niin se purettiin lapsiin. Isäni on jotenkin luonnevikainen sillä näki miten se nautti kun lapsi huutaa tuskaa ja hätää. Hakattiin nyrkillä, kädellä, remmillä, mattopiiskalla, sähköjohdolla, puuhalolla jne. Äiti vaan katsoi päältä eikä tehnyt elettäkään auttaakseen, neuvolassa kyllä sitten valehteli vammojen alkuperän taitavasti ja näin mahdollisti ja salli isän raa'an väkivallan. Isä oli siis oikeasti hullu, uhkasi tappaa (ja kerran yrittikin), ja muutenkin koko perhe eli pelossa. Isä perusteli tätä mielipuolista sadistista hakkaamisvimmaa "ennaltaehkäisevällä kurituksella" ja siteerasi jotain raamattua "joka vitsaa säästää vihaa lastaan". Just. Muuten mentiin aikuiseten ehdoilla aina, kaikessa. Lapset eivät saaneet nukkua päikkäreitä jos se ei aikuisten menoihin sattunut, jouduimme kuuntelemaan juopottelua, paneskelua, pornoleffoja ja aikuisten juttuja viereisessä huoneessa ja valvomaan yöt läpeensä kun oli vieraita kylässä. Vanhemmat ei ajatelleet minuuttiakaan että kärsiikö lapset ehkä tuosta jotenkin. Kaikki vanhempien vapaa-aika hoidatettiin meitä lapsia sitten tehokkaasti muilla, mummot hoiti viikonloput ja lomat, ja monta kertaa iltaisin viikolla. Vastineeksi vanhempani - jotka saivat satoja tuhansia tunteja lastenhoitoapuja - eivät ole hoitaneet omia lapsenlapsiaan sekuntiakaan vaan ilmoittivat heti että he eivät sitten auttele ja "kukin hoitaa omansa". Just. Kaiken kaikkiaan vanhempani olivat siis varakkaita ja olimme ns. hyvä perhe, ei ollut mitään sellaista ongelmaa vaan oltiin arvostettu perhe ja isä hyvässä näkyvässä asemassa. SIlti koko perheidylli oli vain kulissi, sisällä väkivaltaa, tunnekylmyyttä, sadistmia, julmuutta. Mulla on siis MAAILMAN PASKIMMAT VANHEMMAT. En todellakaan voi sanoa rakastavani tippaakaan niitä, ja eivät hekään minua taida rakastaa, kaikki yhteydenpito loppui kun muutin kotoa pois opiskelemaan. En ole saanut kertaakaan mitään lahjaa, tukea, apua, rahaa, välittämistä, huomiota. Ei heitä ole kiinnostanut sen jälkeen minun elämäni kun pois muutin, ja lapsenlapset eivät kuviota muuta, ihan ovat se ja sama mun vanhemmilleni. Eivät ole nähneet kuin 2 tai 3 kertaa lapsiani kuuden vuoden aikana. Kyllä 70-luvulla vielä sotatraumat vaikutti, eli jos omat vanhemmat oli saaneet risua ja hakkaamista niin sen siirsivät meille 70-luvun lapsille. Kaikissa perheissä ei väkivaltaa enää ollut mutta hyvin monessa vielä oli. Lapset oli vähän kuin koiria, hoitakoot itsensä, olkoot hiljaa, olkoot häiritsemättä. Ja niitä voi välillä potkaista ohimennessään jos itseä vituttaa. Ja KYLLÄ, olen katkera. Asia on mielessä usein, kun nyt on omat lapset joita kohtelen suurimmalla hellyydellä ja rakkaudella ja täysin eri tavalla, arvostaen ja kunnioittaen. Se on räikeä kontrasti sille miten piittaamattomasti ja tylysti meitä lapsia silloin 70-luvulla kohdeltiin.

Vierailija - 9.10.2012 18:13 (21/21)

Täytyy nostaa hattua että selvisit.

Oletko koskaan lukenut Tommy Hellstenin kirjoja. Suosittelen, et todellakaan ole yksin. Kaikki lapset ei vain selviä. Maailma on julma, sukupolvet siirtävät traumansa seuraaviin sukupolviin. Tommin kirja, virtahepo olohuoneessa kertoo siitä miten lapsia kohdellaan kaltoin. Tähän syyllistyvät kaikki yhteiskuntaluokat. Syitä on monia, työnarkomaanit alkoholistit ahdasmieliset uskontoyhteisöt kotiäidit etc...

Traumana että aina pitää olla kiltti.

"lapselta pitää ottaa luulot pois"- kasvatus. Sen mukaiset traumat.

Kysymys on varmasti ajankohtainen edelleen: 1970-luvun lapsi, millaisen kasvatuksen ja traumat siitä sait?

Niin mikä kasvatus...? Aika vapaasti sai mennä ja tulla. Mummo oli aina kotona, tyhjään kotiin ei tervinnut ikinä koulusta tulla. Vanhemmat eivät koskaan arvostelleet mistään, sai tehdä omat virheet ja valinnat, olla sellainen kun on, mutta toisaalta tukea ongelmatilanteissakaan ei tullut. Oli ilmapiiri että itse piti pärjätä. Ei traumoja, mutta omillaan pärjääminen aikuisena vähän kompastuskivenä roikkuu mukana.

Eikö kellään ollut  hippivanhempia? Kotielämään kuului vapaa kasvatus, vapaa rakkaus, lapset saivat olla näkemässä jopa vanhempien rakastelua. Kotona saattoi leijua hashispilvet. Lapset otettiin mukaan, jos perheen vanhemmat poikkesi iltapäiväkaljoilla. Kotona oli aina porukkaa, vanhempien samanhenkisiä kavereita pilveä polttelemassa ja kitaraa soittamassa. Kaiuttimista raikui Zappa ja Hendrix. Häät tai hautajaiset, asuksi sopi haalistuneet farkut. Tosin harva mitään perinteisiä häitä piti.

Että sitä rataa.

Mummon hoidossa päivisin muutaman kuukauden ikäisestä lähtien kun vanhemmat olivat töissä. Päivisin leikittiin pihalla naapuruston lapsien kanssa, jotka myöskin olivat vanhempien tai isovanhempien hoidossa.Naapurustossa oli paljon yrittäjiä, joten vanhempia oli kotona tekemässä työtä. Raitista ilmaa, leikkiä ja ruokailua ei mitään keinotekoista ja pirteää lapsille rakennettua ja lapsikeskeistä päiväkotimeininkiä.

Lapset oli vanhempien riitojen yleisö. Meillä ei ollut juurikaan arvoa omana itsenämme ja persoonina. Tukistettiin, kuristettiin ja lyötiin vyöllä.

Etukäteen ei ohjattu tai opetettu mihinkään eikä positiivista palautetta saanut. Rangaistuksen sai, kun teki jotain väärin, vaikka ei ollut kerrottu, mitä tai miten pitäisi tehdä.

Ruoka oli hyvin yksipuolista: leipää ja voita sekä perunaa. Makaronia ja ketsuppia. Syksyllä omenoita.

Aikuisten maailmasta tai toiminnasta ei selitetty mitään, ei opetettu ymmärtämään toisia. Riidat ainoa tapa käsitellä asioita. Tunteista ei puhuttu.

Ja se oli myös kummallista, että jos lapsena oli joku vaiva, niin siitä saattoi kärsiä vuosikausia. Vanhemmat ei huomanneet tai pitäneet tulehduksia tai kipuja minään, kaikki menisi itsestään ohi. Lääkäriin vieminen oli jotenkin käsittämättömän ylivoimaista. No joskus meitä vietiin, mutta vanhoista valokuvista näkee, että monesta vaivasta kärsittiin vuosia, vaikka ne olisi ollut suht helppo hoitaa pois, kun olisi viety lääkäriin. Myöskään hygieniaa ja itsestä huolehtimista ei opetettu. Esimerkiksi mitään perusvoidetta ei ollut. Ihon kutina talvisin oli luonnollista eikä sille ollut mitään tehtävissä, se piti vaan kärsiä.

Minulla on ollut ihan erilainen lapsuus, kuin muilla tähän kirjoittaneilla. Vanhemmat olivat maanviljelijöitä ja meillä asui kolme sukupolvea, sekä naapureiden kanssa oltiin paljon tekemisissä, joten koskaan ei tarvinnut olla yksin. Vanhemmat eivät käyttäneet alkoholia, eivätkä olleet väkivaltaisia.

Mietin ensin, että mitään negatiivista en voi sanoa, mutta yhdestä kommentista tuli mieleen, että seksuaalisuus oli tabu. Minulle ei puhuttu mitään kuukautisista, äiti toi vain sidepaketin, kun oli huomannut veriset pikkuhousuni. Olin kyllä lukenut niistä terveydenhoitajan antamasta oppaasta, mutta luulin silti ensin, että valkovuodossa on jotain vikaa, ja olen sairas, enkä uskaltanut puhua kenellekään. Itsekin opin kotoa, että seksuaalisuus on nolo ja hävettävä asia. Silti vanhemmat eivät olleet uskovaisia. Tai kävivät he joskus kirkossa, mutta ei meillä ole puhuttu mitään uskonnollisia juttuja, muuta kuin joskus ihmeteltiin esim lestadiolaisia.

Olen syntynyt -73. Vanhempani olivat nuoria ja köyhiä. Molemmilla oli hankala suhde omaan toiseen vanhempaansa ja olivat päättäneet etteivät pistä sitä eteenpäin. Mulla oli paljon rakkautta ja vanhemmilta aina löytyi aikaa. Isovanhemmat olivat läheisiä, se huono äiti muuttui hyväksi mummoksi samoin kuin paska isä oli loistava isoisä. Mummoloissa olitiin paljon, kokonaisia kesiäkin kun vanhemmat rakensivat. Vanhempani eivät uskoneet ruumiilliseen kuritukseen, eipä tuota kuria ollut niin muutenkaan, mutta olin kiltti tyttö. Automatkoilla autossa paloi rööki ja viikonloppuisin oli Dry vodka -pullo keittiön pöydällä, mutta eipä noista traumoja tullut. 

Miten vanhempieni kasvatus on vaikuttanut minuun, tai oikeammin ei-kasvattaminen. Millainen minusta tuli: yksinäinen, epäsosiaalinen, kova, oman tien kulkija, taistelija, yliseksuaalinen, ylikivunsietokykyinen, en luota kehenkään, välitän muista, puolustan heikompia. Mietin paljon tuskaisena, millaista oisi ollut ja olisi nyt, jos vanhempani olisivat rakastaneet minua. Traumoja on. Toivon ettei yhtäkään lasta kohdeltaisi kaltoin. Kenenkään ei pidä kantaa koko elämänsä läpi vanhempiensa tekoja ja sanoja, jotka ovat satuttaneet yli laidan.

Tää on vanha ketju mutta minulla on tää aihe ajankohtainen. Googlasin kun kiinnosti.

Mun äidinisä oli sodassa, sen jälkeen mustasukkainen vaimostaan, vainoharhainen, väkivaltainen, juopotteli, ajoi perheen hankeen kiväärillä, uhkaili vaimoa, pieksi kovalla kädellä poikiansa (jotka kaikki kolme ovat nyt juomareita enemmän tai vähemmän). Isoäiti oli kiltti, sieti kaiken, ei eronnut, hoiti lapsen ja kodin, palveli kuolemaan asti miestään, luopui omista haaveista ja opiskelusta. Mun äiti on sitä samaa sukua; kiltti, tunnekylmä, sulkee silmät kaikelta pahalta, pahaa ei ole siitä ei puhuta. Kaikille hymyillään ja negatiivisia ei saa puhua.

Isänisä niinikään oli sodassa, kotona juopotteli ja oli väkivaltainen. Hakkasi mun isääni joka oli pieni, isälle jäi ikuiset traumat siitä. Isoisä perusteli väkivallan Herran kurilla. Isäni inhosi uskontoja, oli tunnekylmä, vaihtoi naisia, puolusteli itseään. Käytti hyväksi mun siskopuolta. Tätäkin tiedän Suomessa tapahtuneen paljon että joku sukulainen/tuttava hyväksikäyttänyt tyttöä perheessä, missä siitä olisi puhuttu tai kirjoitettu netissä?

Mun siskopuoli tuli agressiiviseksi minua kohtaan, haukkui ja mollasi henkisesti koko lapsuuden.

Mun koko lapsuus oli todella turvaton henkisesti.

Minä taas olen ollut suorasuu koska en kestä sitä valheen ilmapiiriä, olen ollut masentunut, vihainen , raivoissani, en halunnut lapsia tähän pahaan maailmaan jos en pysty niille antaa sen enempää, tai että ne saa hirveen isän. Olen tullut uskoon ja kokenut hengellisissä kuvioissa kaikkea tätä samaa; väkivaltaa, henkistä pieksemistä, alistamista, vähättelyä, vallankäyttöä. Se ei kadonnut mihinkään.

Mua on mitätöity perheessä, äiti sulkenut silmät kaikelta siskon tekemältä väkivallalta mua kohtaan. Ei myönnä omia virheitään, on lapsellinen sinisilmäinen, häpeässä, syyllinen, ja syyttää siitä minua, lastaan. Että minä olen yliherkkä, keksin kaiken, kuvittelen kaiken, valehtelen. Koska ei halua sitä pahaa tunnustaa, nähdä.

Meitä on useampi sisko, kaikilla ollut miehet jotka on väkivaltaisia etenkin henkisesti, minulla myös fyysisesti väkivaltainen. Olen ollut kiltti, yrittänyt uskoa parempaan, toivoa muutosta, rakastaa- sitä uskaltamatta kuitenkaan, odottanut rakkautta jostakin. Aika-ajoin kipuilen näitä asioita uudestaan ja uudestaan. Perheen keskellä muut elää pilvessään, mutta minä näen ne kaikki asiat joilta he ummistavat silmänsä-ja reagoin. Sanon ääneen ja saan vihat niskaani. Olen syypää silloinkin kun en tehnyt mitään.

Myös 70-luvulla oli vapaa seksuaalisuus ja meillä saatiin katsoa tv:stä kaikki ohjelmat jotka aiheutti mulle traumoja. Äiti ystävineen viettivät kesää mökillä alasti, joka häiritsi. Alkoholi oli näkyvillä, meillä lähinnä miehet juopotteli. Silti jo lapsena ihmettelin miksi äiti vie meidät tollasten ihmisten luo jotka juopottelee...

Mun on vaikea kunnioittaa äitiäni, luottaa kehenkään. Olin kans yksin koko kouluiän kun sisko huiteli ulkona ja äidille työ oli tärkeintä. Olen tottunut olee yksin, myös vahva, pärjäävä, en pyydä apua, en kerjää.

Mun mielestä mun perhe on mielenvikainen jollain tapaa, ja näen kuinka toi väkivaltaisuus, asioiden kieltäminen, ja ylikiltteys jatkuu sukupolvelta toiselle. Myös siskontytöllä ollut jo raivokohtauksia saava, tavaroita rikkova, ahdistuva poikaystävä. Miehillä ei ole isää ollut, eikä meillä tyttärilläkään. Äidit on olleet tunnevammaisia jossain määrin, vaikka hoitaneet kotia. Vieläkö ihmetellään miksi Suomessa ei niin paljon haluta lapsia tehdä?

Onko näitä tarinoita kuinka paljon? Kuka ne kokoaisi kirjaksi Suomesta?