Pystyykö masentunut näyttelemään läheisilleen

Ihmeellistä ettet ole saanut apua?

Vuodesta toiseen vaan olet masentunut?? Oletko saanut hyvää terapiaa?? Masennus ei varmasti ole valon ja vitamiinin puutosta vaan sitä että on tumpnnut kaikki tunteensa jonnekin ja kaikkivoimat menee siihen tumppaamiseen. Mut herää kysymys aiotko jatkaa niin koko ikäsi?

Kuule kun sitä apua ei aina ole olemassa. Mä olen ollut masentunut yli 10 vuotta, ja olen käynyt vuosia terapiassa, se jo lopetettu, ja syönyt yhä kovenevia lääkkeitä. Nyt menee komboa jossa perus masennuslääke, bentso ja skitsofrenian hoitoon yleensä käytetty lääke. Näistäkin on teho jo menossa, ja nyt menen ensi viikolla kunnanpsykiatrille ja aletaan miettiä eläkepäätöstä minulle.

Ei se tosiaan aina ole joku yksinkertainen juttu että tumppaa tunteensa ja ne sitten vaan puretaan terapiassa ja masennus on pois. Itselläni ei edes tuollaista tunteiden patoamista ole ollut koskaan. Uskon että tapauksessani kyse on vain ihan biologisesta aivojen toimintahäiriöstä, ja niin uskoo psykiatrinikin. Terapiasta ei tosiaan ollut mitään apua mulle. Lääkkeistä on ollut aikansa mutta niihinkin keho tottuu ja sitten niistä menee teho.

Nappia naamaan vaan ja masennus helpottaa. Mutta osaa ne olla sairaan kieroja juonittelijoita. Kun kuulin erään eukon tempauksista en ollut uskoa korviani, että puhutaan samasta henkilöstä jonka luulin tuntevani. Miesystävä vaan näki lähempää ja sille ei tarvinnut näytellä niin muija oli vetänyt oikein täydeltä laidalta. Haukoin kyllä henkeäni, mutta pakko se oli uskoa kun äijä aikansa vakuutteli ja paljasti kaikkea aivan uskomatonta.

että tuollaisessa tapauksessa pahoinvoinnin lähde voi olla kyllä noin sairaalloisen epälojaali kumppani ja karsea kumppani? Sä olet ollut siis silmät kiiluen kuuntelemassa paljastuksia ja toinen on oikein nautinnolla esiintynyt. Näkeekö kukaan muu mitä tarkoitan...

Jos sun lähelläsi on pahoinvoinnin lähde, on sun vastuulla lähteä siitä pois. Jos jäät, olet ihan itse se pahoinvoinnin lähde kun et ota vastuuta hyvinvoinnistasi. Pahoinvoinnin lähteitä on maailma täynnä, juttu on siinä et pitää itse ottaa vastuu hyvinvoinnistaan, eikä uikuttaa uhrina ja syytellä muita ja olettaa et paha olo poistuu kun joku vie kaikki pahanolon lähteet maailmasta pois. Niinhän ei käy kuin lapsena, kun vanhemmat hoitaa. Mua ei kiinnosta kenenkään paljastukset ja masennuksen takana on varmasti aina paljon kurjia kokemuksia; ainoa keino siitä pois on ottaa itse vastuu ja lähteä hoitamaan itseään. Jos valitsee sen että jää vain kärsimään, kukaan ei voi koskaan auttaa.

Huolehdin siksi, että kyseessä on isoveljeni, jota rakastan eniten maailmassa ja olen helvetin huolestunut hänestä, sillä pelkään, että hän saattaa tehdä itselleen jotain. Pyydän syvästi anteeksi huolehtimistani teiltä arvoisa AV-ketjun väki. En vain tiedä mitä tehdä.

mutta mitä sinä sitten voisit tehdä? Masennuksen takia ei saa ihmsitä pakkohoitoon vaikka tietäisi että on masennus, ellei masennus ole psykoottista. Itsetuhoisuuskaan ilman psykoottistasoista mielenterveyshäiriötä ei ole pakkohoitoperuste aikuiselle. Kyllä ihminen saa itsensä tappaa jos on edes jotenkuten järjissään.

Jos veljesi ei halua masennustaan sinulle tai muille kertoa, niin anna ihmeessä hänen olla. Läheisten apu on usein sellaista ettei sitä kaikki halua, lähinnä voivottelua ja huolestunutta kyttäämistä ilman että oikeasti he pystyvät mitenkään auttamaan. Ei sinun nyt auta kuin jatkaa omaa elämääsi ja yrittää olla liikaa ajattelematta veljesi tilannetta.

Ei se tosiaan aina ole joku yksinkertainen juttu että tumppaa tunteensa ja ne sitten vaan puretaan terapiassa ja masennus on pois.

Se ei ole helppoa edes silloin kun mielenterveysongelmille on selvät syyt. Psykologia on tieteenalana nuori ja keinot suoraan sanottuna aika avuttomia. Ihan viime vuosina on vasta touhuun ruvennut tulemaan pikkusen otetta. Esim. on luovuttu siitä ajatuksesta että mielenterveyspotilaat tekee outoja asioita pelkkää vittumaisuuttaan. Mindfullness-tekniikat on askel oikeaan suuntaan ja niin edelleen. Kukaan ei oikein kunnolla osaa vielä. Olen itse käynyt läpi pitkän tien jossa yritin ensin ammattiavun kautta (lääkkeet, terapia) ja kun se ei auttanut, löysin vertaistukea eli sellaisen ihmisen kirjoituksia, joka on itse kokenut saman ja joka pystyi auttamaan. Mutta tie oli silti pitkä, vaikea ja tuskallinen.

Ihmeellistä ettet ole saanut apua?

Vuodesta toiseen vaan olet masentunut?? Oletko saanut hyvää terapiaa?? Masennus ei varmasti ole valon ja vitamiinin puutosta vaan sitä että on tumpnnut kaikki tunteensa jonnekin ja kaikkivoimat menee siihen tumppaamiseen. Mut herää kysymys aiotko jatkaa niin koko ikäsi?

Kuule kun sitä apua ei aina ole olemassa. Mä olen ollut masentunut yli 10 vuotta, ja olen käynyt vuosia terapiassa, se jo lopetettu, ja syönyt yhä kovenevia lääkkeitä. Nyt menee komboa jossa perus masennuslääke, bentso ja skitsofrenian hoitoon yleensä käytetty lääke. Näistäkin on teho jo menossa, ja nyt menen ensi viikolla kunnanpsykiatrille ja aletaan miettiä eläkepäätöstä minulle.

Ei se tosiaan aina ole joku yksinkertainen juttu että tumppaa tunteensa ja ne sitten vaan puretaan terapiassa ja masennus on pois. Itselläni ei edes tuollaista tunteiden patoamista ole ollut koskaan. Uskon että tapauksessani kyse on vain ihan biologisesta aivojen toimintahäiriöstä, ja niin uskoo psykiatrinikin. Terapiasta ei tosiaan ollut mitään apua mulle. Lääkkeistä on ollut aikansa mutta niihinkin keho tottuu ja sitten niistä menee teho.

voi olla niin että on myös toisenlaisia tapauksia. Olen perheestä missä oli paljon masennusta ja itsekin olen siitä vuosia kärsinyt. Ne perheestäni jotka napsivat lääkkeitä (itse on ole koskaan napsinut) ja käyvät jossain keskustelemassa voivat aina vaan huonosti. Itse kävin vuosia ryhmäterapiassa, näin paljon masennusta ja myös sen paranemista. Ja itsekin voin tällä hetkellä hyvin. Kaikki terapiat ei ole hyviä, siitäkin on kiinni. Ja varmaan juuri ryhmässä paranee, kun siellä on myös muita, eikä voi vaan velloa omissa kivuissaan. Mun kokemuksen perusteella kaikki masennus mitä olen läheltä nähnyt/kokenut on juuri sitä että on dumpannut tunteensa, eikä suostu kokemaan niitä kun ne ovat niin kipeitä. ja kun ne lukot aukeaa, masennus loppuu hyvin nopeasti ja tilalle tulee elämä. Mut moni varmasti pelkää niin paljon, että pysyy kaikin keinoin siinä omassa suojarakennelmassaan. Ja kuten sanottu, en ole asiantuntija, että tiedä sitten vaikka oliskin vain pelkkää aivotoiminnan kemia-masennusta (tosin niin nämä mun läheisetkin väittää; että mikäs he aivotoimintansa kemialle voi) Jostain syystä jotkut voi. Mut todellinen ja surullinen ongelma on, että hyvää ja oikeinlaista terapiaa ei todellakaan ole tarpeeksi.

Ihmeellistä ettet ole saanut apua?

Vuodesta toiseen vaan olet masentunut?? Oletko saanut hyvää terapiaa?? Masennus ei varmasti ole valon ja vitamiinin puutosta vaan sitä että on tumpnnut kaikki tunteensa jonnekin ja kaikkivoimat menee siihen tumppaamiseen. Mut herää kysymys aiotko jatkaa niin koko ikäsi?

Kuule kun sitä apua ei aina ole olemassa. Mä olen ollut masentunut yli 10 vuotta, ja olen käynyt vuosia terapiassa, se jo lopetettu, ja syönyt yhä kovenevia lääkkeitä. Nyt menee komboa jossa perus masennuslääke, bentso ja skitsofrenian hoitoon yleensä käytetty lääke. Näistäkin on teho jo menossa, ja nyt menen ensi viikolla kunnanpsykiatrille ja aletaan miettiä eläkepäätöstä minulle.

Ei se tosiaan aina ole joku yksinkertainen juttu että tumppaa tunteensa ja ne sitten vaan puretaan terapiassa ja masennus on pois. Itselläni ei edes tuollaista tunteiden patoamista ole ollut koskaan. Uskon että tapauksessani kyse on vain ihan biologisesta aivojen toimintahäiriöstä, ja niin uskoo psykiatrinikin. Terapiasta ei tosiaan ollut mitään apua mulle. Lääkkeistä on ollut aikansa mutta niihinkin keho tottuu ja sitten niistä menee teho.

että saisit eläkkeen. Ja sitten -hokkuspokkus- ihmeparantuminen. Näitä riittää!!

Ihmeellistä ettet ole saanut apua?

Vuodesta toiseen vaan olet masentunut?? Oletko saanut hyvää terapiaa?? Masennus ei varmasti ole valon ja vitamiinin puutosta vaan sitä että on tumpnnut kaikki tunteensa jonnekin ja kaikkivoimat menee siihen tumppaamiseen. Mut herää kysymys aiotko jatkaa niin koko ikäsi?

Kuule kun sitä apua ei aina ole olemassa. Mä olen ollut masentunut yli 10 vuotta, ja olen käynyt vuosia terapiassa, se jo lopetettu, ja syönyt yhä kovenevia lääkkeitä. Nyt menee komboa jossa perus masennuslääke, bentso ja skitsofrenian hoitoon yleensä käytetty lääke. Näistäkin on teho jo menossa, ja nyt menen ensi viikolla kunnanpsykiatrille ja aletaan miettiä eläkepäätöstä minulle.

Ei se tosiaan aina ole joku yksinkertainen juttu että tumppaa tunteensa ja ne sitten vaan puretaan terapiassa ja masennus on pois. Itselläni ei edes tuollaista tunteiden patoamista ole ollut koskaan. Uskon että tapauksessani kyse on vain ihan biologisesta aivojen toimintahäiriöstä, ja niin uskoo psykiatrinikin. Terapiasta ei tosiaan ollut mitään apua mulle. Lääkkeistä on ollut aikansa mutta niihinkin keho tottuu ja sitten niistä menee teho.

Mulla on ollut nuorena aikuisena ns. klassinen masennus, eli olin luonut itsestäni vääristyneen minäkuvan rankan lapsuuden takia, ja jouduin terapiassa pirstomaan kaikki käsiteykset itsestäni ensin, ja sitten rakentamaan itseni kokonaan uudelleen, ennen kuin paranin, enkä usko että näistä syistä voin enää masentua. Ja masennus oli tosi paha ja vaikea tuolloin, itsemurha oli lähellä jne.

Sen olen huomannut aikuisena, että jostain syystä antibiootit aiheuttaa mulle masennusta. Mitä kovempi kuuri, sen pahemmat oireet. Ja ne oireet on siis tosi rankkoja, ja se on jännää, että sitä masennusta (sietämätöntä ahdistusta) voi tuntea niin voimakkaana, vaikka periaatteessa kaikki on ihan hyvin.

Eli hyvin voin uskoa myös sen, että ihmisen keho tekee tempun, ja ihminen on fysiologisesti masentunut.

Toivottavasti löydät siihen apua.

Mun kokemuksen perusteella kaikki masennus mitä olen läheltä nähnyt/kokenut on juuri sitä että on dumpannut tunteensa, eikä suostu kokemaan niitä kun ne ovat niin kipeitä. ja kun ne lukot aukeaa, masennus loppuu hyvin nopeasti ja tilalle tulee elämä. Mut moni varmasti pelkää niin paljon, että pysyy kaikin keinoin siinä omassa suojarakennelmassaan.

mutta tää ei oikeasti ole helppoa vaikka haluaisi purkaa ne lukkonsa aivan hirvittävän paljon ja tekee kaikkensa että niin tapahtuisi.

Ihmeellistä ettet ole saanut apua?

Vuodesta toiseen vaan olet masentunut?? Oletko saanut hyvää terapiaa?? Masennus ei varmasti ole valon ja vitamiinin puutosta vaan sitä että on tumpnnut kaikki tunteensa jonnekin ja kaikkivoimat menee siihen tumppaamiseen. Mut herää kysymys aiotko jatkaa niin koko ikäsi?

Kuule kun sitä apua ei aina ole olemassa. Mä olen ollut masentunut yli 10 vuotta, ja olen käynyt vuosia terapiassa, se jo lopetettu, ja syönyt yhä kovenevia lääkkeitä. Nyt menee komboa jossa perus masennuslääke, bentso ja skitsofrenian hoitoon yleensä käytetty lääke. Näistäkin on teho jo menossa, ja nyt menen ensi viikolla kunnanpsykiatrille ja aletaan miettiä eläkepäätöstä minulle.

Ei se tosiaan aina ole joku yksinkertainen juttu että tumppaa tunteensa ja ne sitten vaan puretaan terapiassa ja masennus on pois. Itselläni ei edes tuollaista tunteiden patoamista ole ollut koskaan. Uskon että tapauksessani kyse on vain ihan biologisesta aivojen toimintahäiriöstä, ja niin uskoo psykiatrinikin. Terapiasta ei tosiaan ollut mitään apua mulle. Lääkkeistä on ollut aikansa mutta niihinkin keho tottuu ja sitten niistä menee teho.

että saisit eläkkeen. Ja sitten -hokkuspokkus- ihmeparantuminen. Näitä riittää!!

tapupatu. Ahkeroi vähän myös omien tunteidesi parissa, olet aika tyly tuomitsija! Mä en usko että kukaan on laiska, vaan että toimimattomuuden syy on pelko. Kukaan ihminen ei pohjimmiltaan kielätydy hyvästä, nautinnollisesta elämästä. Toisilla vain on sellaisia elämänkokemuskai että se on lähes mahdottoman matkan ja suurten pelkojen takana.

ajatuksesta että tietyt ihmiset istuvat koko ajan olkapäälläni arvostelemassa. Voin päättää ajatella jutun läpi ja käydä läpi tunteet ja muistella mikä tähän on mahdollisesti johtanut, ei auta, ei edes ammattilaisen avustuksella. Voi olla ajattelematta koko asiaa, ei auta. Ahdistus säilyy kehossa. Järkeni tietää varsin hyvin että olen aikuinen ja päätän omista asioistani eivätkä kyseiset henkilöt varmastikaan halua että tunnen näin eivätkä varsinkaan kokoajan arvostele tekemisiäni. Heillä on ihan oma elämänsä. Ei auta. Olisin niin kiitollinen jos pääsisin tästä tunteesta eroon, koska se syö koko ajan ainakin 30 prosenttia psyykkisestä energiastani.

En tiennyt olevani masentunut ja jos ja kun se hiipi pinnalle ja näkyviin niin minut tuomittiin "laiskana"...oli pakko painaa kovempaa töissä jne, kunnes sitten eräänä kauniinapäivänä murruin totaalisesti.



Karkoitin kaikki ystävät viereltäni, osin tietämättäni, en jaksanut mitään, enkä halunnut näyttää heikkouttani.



Nyt masennus on palannut..huoh. Olen tänään itkenyt silmät päästäni sen tajutessani, se on vain tullut niin "varoen".



En jaksa mitään!!pestä pyykkiä, auttaa lapsia läksyissä...mitään!!!!!Töissä käyn, laskut ja lainat maksettava, mieheni ei ymmärtäisi irtisanomistani. >työpaikkani on kamala, täynnä paskaa jauhavia ämmiä. asiakkaat ovat ihania, joiden takia jaksan...ja jutellessani heidän kanssa, en kerkeä miettimään omia murheitani, kunnes palaan kotiin...



Mieheni ei taida ymmärtää...en ole kertonut hänelle, pitäisi kyllä. Mutta jospa hänkin leimaa minut laiskaksi ämmäksi. Helpompi itkeä yksin..toissapäivänä itkin lasteni nähden, he eivät ymmärtäneet.



anteeksi vuodatus, tuntuu pahalta salata tämä kaikki läheisiltään, masennushan ei ole sairaus vaan laiskuutta..

ajatuksesta että tietyt ihmiset istuvat koko ajan olkapäälläni arvostelemassa. Voin päättää ajatella jutun läpi ja käydä läpi tunteet ja muistella mikä tähän on mahdollisesti johtanut, ei auta, ei edes ammattilaisen avustuksella. Voi olla ajattelematta koko asiaa, ei auta. Ahdistus säilyy kehossa. Järkeni tietää varsin hyvin että olen aikuinen ja päätän omista asioistani eivätkä kyseiset henkilöt varmastikaan halua että tunnen näin eivätkä varsinkaan kokoajan arvostele tekemisiäni. Heillä on ihan oma elämänsä. Ei auta. Olisin niin kiitollinen jos pääsisin tästä tunteesta eroon, koska se syö koko ajan ainakin 30 prosenttia psyykkisestä energiastani.

Tietäminen, puhuminen, yrittäminen eivät auta mitään. Terapian pitää olla sellaista "kehoterapiaa" että nämä asiat käydään fyysisellä tasolla läpi. Toivottavasti löydät sellaista.

Olet laiska!!!! Ja keskittynyt näyttelemään sairasta

että saisit eläkkeen. Ja sitten -hokkuspokkus- ihmeparantuminen. Näitä riittää!!

Itse asiassa minä vähän pelkään sitä eläkkeelle joutumista, vaikka ymmärränkin että se alkaa olla ainoa vaihtoehto, koska töissä en ole enää noin vuoteen pystynyt pakottamaan itseäni työskentelemään riittävällä teholla, eikä kukaan työnantaja toki ole velvollinen pitämään palkkalistoillaan minua pelkästään koska se on minun mielenvirkeydelleni hyväksi käydä töissä.

Mutta eihän se eläkeajatus kivalta tunnu, pelottaa että masennun enemmän kun ei ole enää rytmiä päiville ja jää sosiaaliset suhteet lähes täysin pois. Ihmeparaneminen olisi kyllä hieno juttu mutta pelkäänpä ettei sellaista ole odotettavissa.

Sohaistaaan vähän bensaa ampiaispesään.



Olen ollut "satunnaismasentunut" jo 10 v ja nyt viimeiset 3 vuotta enemmän tai vähemmän lievästi masentunut.



Jakso ajoittuu lasten syntymän jälkeiseen aikaan, jona aikana vaimo on ollut onnellinen kun saa olla koko ajan lasten kanssa ja hänen tarpeensa on täyttänyt vähemmän romanttinen parisuhde.



Työt sujuvat välttävästi.



Kun kotona elämän tarkoitus arki ja kotityöt niin kyllä siihen helposti uppoaa väljähtynyt parisuhde ja masennuksesta ja "parisuhdemasennuksesta" kärsivä puoliso.

Mulla on ollut nuorena aikuisena ns. klassinen masennus, eli olin luonut itsestäni vääristyneen minäkuvan rankan lapsuuden takia, ja jouduin terapiassa pirstomaan kaikki käsiteykset itsestäni ensin, ja sitten rakentamaan itseni kokonaan uudelleen, ennen kuin paranin, enkä usko että näistä syistä voin enää masentua. Ja masennus oli tosi paha ja vaikea tuolloin, itsemurha oli lähellä jne.

Sen olen huomannut aikuisena, että jostain syystä antibiootit aiheuttaa mulle masennusta. Mitä kovempi kuuri, sen pahemmat oireet. Ja ne oireet on siis tosi rankkoja, ja se on jännää, että sitä masennusta (sietämätöntä ahdistusta) voi tuntea niin voimakkaana, vaikka periaatteessa kaikki on ihan hyvin.

Eli hyvin voin uskoa myös sen, että ihmisen keho tekee tempun, ja ihminen on fysiologisesti masentunut.

Toivottavasti löydät siihen apua.

Itselläni ei tosiaan ole ollut vaikeaa lapsuutta eikä muitakaan erityisen vaikeita kokemuksia elämässäni. Itse asiassa elämäni noin 25-vuotiaasta asti oli hyvinkin tasapainoista ja sujuvaa, ilman viitettäkään mielenterveysongelmista. Valmistuin tasaista tahtia maisteriksi, menin töihin, oli avomies jonka kanssa suhde kulki kohti avioliittoa, vietin hauskaa vapaa-aikaa matkustellen ja elämästä nauttien. Elämässäni ei ollut mitään selittämättömiä ahdistuksia tai estoja edes.

Sitten yhtäkkiä se tapahtui, eräänä päivänä kun kaikki oli hyvin ja olin yksin kotona, iski niin kova ahdistus että pelkäsin sekoavani siihen paikkaan. Siitä tosi nopeasti, ihan parissa kuukaudessa, menin pisteeseen jossa en pystynyt esim. nukkumaan koska tuntui että hermosto on jatkuvasti ylikierroksilla, ja mieli aktiivisen ahdistunut. Ilman mitään ulkoista syytä tosiaan, ilman mitään ajatuksia jotka minua olisivat ahdistaneet. Hommaan alkoi liittyä myös klassisia masennuksen oireita enemmän kuten pessimismi, toivottomuus jne, vaikka minun masennukseni on ollut aina sellaista ahdistusvoittoista, ei koskaan voimattomuutta tai esim. itkeskelyä. Minun masennukseni ilmenee enemmänkin paniikkina, ylikierroksilla olemisena, äärimmäisenä ärtyvyytenä.

Sitä itsekin kuvitteli kun ensimmäisen kerran meni apua hakemaan että tämä on helppo homma hoitaa. Sain lääkäriltä esitteen jossa kerrottiin että tietyt aivokemikaalit on epätasapainossa mutta lääke sen korjaa ja voin jatkaa normaalia elämääni. Ei korjannut. Kokeillaan toista lääkettä. Ei apua. Seuraavaksi intensiiviseen terapiaan, tukena uusia lääkekokeiluita. Bentsot on oikeastaan ainoat lääkkeet jotka auttavat oloani mitenkään, ja unettomuuteen riittävän kovat nukahtamistropit. Vähitellen näistäkin menee tehot ja kokeiluun tulee skitsofrenialääkkeet, vastenmielisine sivuoireineen, esim. tällä hetkellä syömistäni minulle tulee pakkoliikkeitä, mutta silti ne eivät tehoa enää masennukseen niin hyvin, että pystyisin niiden avulla tekemään töitä.

Pystyy. Ja helposti niin tekeekin. Ei halua vetää toisia omaan helvettiinsä.



Silloin kun jouduin sairaalaan äitini epätoivoisena kysyi minulta että "Miksi? Kun sä lähdit sä sanoit että kaikki on hyvin ja vaikutit niin iloiselta."



Bipolaari. Lähinnä masennusjaksoja, jotka palaavat ja palaavat ja palaavat ja juuri nyt on sellainen jakso joka tuntuu taas vain pahenevan. Mutta olen töissä ja hoidan kotini ja perheeni ja kieltäydyn antautumasta. Kunhan masennus ei onnistu vetämään sitä mattoa kokonaan jalkojeni alta.

Siinä missä muutkin tunnetilat.

Ei sellainen tule jostain kuin flunssa. Kyllä siihen TUNTEESEEN on aina jossain syyt. Se sitten taas ei ole tunnetilaa jos ihminen on henkisesti jotenkin sairas, skitsot jne.

Siinä missä muutkin tunnetilat.

Ei sellainen tule jostain kuin flunssa. Kyllä siihen TUNTEESEEN on aina jossain syyt. Se sitten taas ei ole tunnetilaa jos ihminen on henkisesti jotenkin sairas, skitsot jne.

Kyökkipsykoja?

Masennus ei todellakaan ole mikään tunnetila, vaan uupumus/ahdinko siitä että estää tunteitaan toimimasta. Kun on masentunut ei nimenomaan tunne tunteita. Huhhuh, kyllä näillä keskustelupalstoilla saadaan paljon pahaa aikaan kun kaikenmaailman hölmöt laukoo täällä totuuksiaan herkässä tilassa oleville tai saraille ihmisille.

Masennus ei todellakaan ole mikään tunnetila, vaan uupumus/ahdinko siitä että estää tunteitaan toimimasta. Kun on masentunut ei nimenomaan tunne tunteita. Huhhuh, kyllä näillä keskustelupalstoilla saadaan paljon pahaa aikaan kun kaikenmaailman hölmöt laukoo täällä totuuksiaan herkässä tilassa oleville tai saraille ihmisille.

juttu. Itselle se vaan tuli pikkuhiljaa. Kukaan joka moista ei ole läpikäynyt ei voi ymmärtää.



Ihminen joka on ikänsä hoitanut,huolehtinut ym.kaikesta tipahtaa ns.rotkoon. Hävetys, anteeksi että olen olemassa, sairastuin, en ymmärrä mitä pitäisi tehdä, apua tarvitsisi ym. Toivon että kenenkään ei tarvitsisi sitä kokea.



Itse olen tuosta selvinnyt ja elämä jatkuu. Toivon myös, että ne kaikki kärkkäästi puhuvat ihmiset näistä asioista katsoisivat itse peiliin(nauttikaa siitä egostanne), mutta ikinä et voi tietää mitä elämä tuo tullessaan.