Niin kypsä ryyppäävään mieheen.

Ollaan oltu helvetin pitkään yhdessä. Juotu yhdessä enemmän ja vähemmän. Sitten tuli lapset ja koti ja kaikkee ja melkein jo erottiin vakavien asioiden takia mutta yhteen palattiin. Juominen koko ajan rinnalla. Ja se vituttaa mua eniten.

Nää asiat ei muutu millään, sen tajuan. Uskon hyvään mutta saan nokilleni, tajuan sen kyllä. Mutta haluan taistella suhteen puolesta. Niin minut on kasvatettu.

Vituttaa vaan nyt. Mies on kännissä, uhkailee ihan alituiseen avioerolla koska minä olen nalkuttava ärsyttävä nainen joka ei ymmärrä asioita (ja meillä molemmilla on äo 130). Mutta minä olen tyhmä. Nokittelen ja hallitsen, yritän olla perheen pää. No helvetti jos toinen kantaa vastuun silloin kun huvittaa niin on pakko pitää langat käsissä itse. Ja sitten niistä on vaikea luopua kun toinen yrittää tulla siihen rinnalle. Huh. Alkaa olemaan voimat loppu. Mutta tein myös päätöksen. Hän saa kantaa vastuun avioerosta JOS sellaisen päättää haluta. Minä kannan vastuun lapsista ja itsestäni. Hän saa haluta rahat ja mitä vaan. Minä pidän vain omistani kiinni. Ja ennen kaikkea itsestäni. Olen onneksi sen oppinut sen edellisen kriisin ansioista, minä olen tärkein. Lapsien äitinä.



Inhottaa uhkailu. Inhottaa juominen. Inhottaa egoilu. Inhottaa se että minä uskon vieläkin että asiat voi korjaantua. Fyysisesti paha olo, oksettaa suorastaan. Enkä jaksa enää edes itkeä vaan ennemmin nousee viha. Ja se on huono, viha ja rakkaus... sehän tiedetään - ovat lähellä toisiaan.



Miksi alkoholistin on niin vaikea nähdä oman toimintansa vaikutukset lähipiiriin? Ja että itsessä on myös vikaa? Että toinen kyllä katsoo myös peiliin ja yrittää parhaansa mukaan korjata omia virheitään?