Selviytymistarinoita AIVOVERENVUODOSTA kiitos!

kokemuksia olisi kiva kuulla

kovakuntoisia, muuten olleet aina terveitä, molemmat naisia.



Molemmat selviytyivät, kumpaakaan ei leikattu, toinen hoitui liuotuksella ja toinen - en tiedä miten - mutta kuulemma kuin ihmeen kaupalla.



Molemmat ovat täysin palanneet vaativiviin työtehtäviinsä.



On näitä muitakin tapauksia, mitä tulee mieleen ja mun mielestä he kaikki ovat selviytyneet, ainakin jääneet henkiin ja alkaneet jossain vaiheessa voida ihan hyvin. Työelämää eivät ole kaikki pystyneet jatkamaan, mutta muuten ok.

sairastuminen on aikas rankka kokemus. Oma äitini sai aivoverenvuodon 2v sitten. Nyt on palautunut lähes normaaliksi. Ainoa "vika" mikä siitä jäi on se että autoa ei enään saa ajaa.näkökentässä on puutoksia. Nyt on menossa työkokeiluun 3kk. Hänen alansa on sen verran vaativaa että ei aikaisemmin päässyt vaikka oli jo ihan normaali.

Suntti kun laitettiin niin ensimmäinen tulehtui ja se jouduttiin vaihtamaan,se oli tuossa parantumisessa ainoa "takapakki". mutta tuo tulehtuminenkin on kuulemma suht yleistä.

Olen ajatellut että tuossa sairaudessa jos liikunta,puhe ja näkö kyky säilyy niin on selvinnyt jo hyvin.

Kannatta purkaa ajatuksia mahdollisimman paljon ääneen. Lähimmille tuo on todella rankkaa aikaa.

Voimia.

Tuosta tulehtumisesta olenkin lukenut. Miksihän se on niin yleistä? Miten sinulla 3 äitisi kanssa meni ne ihan ensimmäiset viikot? Meillä kun nukkunut oikeastaan suurimmaksi osaksi ja useita päivä on/off ollut tajuttomana noiden aivokammioiden suurentumisen ja toimenpiteiden takia nukuttamisen vuoksi, nyt vasta alkanut vähän virkistymään. Muutaman kerran istunut sängyn laidalla kahden jumpparin avustuksella.

ap

Kuntoutan ammatikseni neurologisia potilaita, joten en voi yksittäisiä tarinoita kertoa mutta yleistä infoa kyllä.



Aivoverenvuodosta kuntoutuminen riippuu tietysti monista tekijöistä, kuten vuodon laajuudesta, oireiston laadusta ja sairastuneen iästä. Kuntoutuminen edistyy nopeimmin n. 6kk vuodosta ja voi kestää useita vuosiakin, ennenkuin paras mahdollinen sairastumisen jälkeinen toimintakyky on saavutettu. Ei siis kannata tosiaankaan huolestua, jos näkyvää edistymistä ei ole kahdessa viikossa näkynyt. Kielellisistä vaikeuksista kuntoutuminen puheella kommunikoivaksi on yleisesti ottaen helpompaa kuin useiden muiden neurologisten häiriöiden kuntoutuminen mutta kuten edellä sanoin, "ennuste" riippuu häiriön laadusta ja mahdollisista muista vaikeuksista, kuten toiminnanohjauksen häiriöistä tai masennuksesta.



Shunttileikkaus on ymmärtääkseni neurokirurgeille jotakuinkin rutiininomaisimpia toimenpiteitä, joten siihen liittyvät riskit ovat pieniä. Tulehduksia shuntin ympäristöön voi syntyä, jolloin se joudutaan vaihtamaan.

alussa äitillä pidettiin elintoiminnot ihan alhaisina. ja vasta useiden päivien jälkeen elintoimintoja alettiin nostamaan.

Mä en päässyt katsomaan edes äitiä alku viikkoina. Kuullostaa varmasti kauhealta mutta elämäntilanne oli se että en pystynyt matkustamaan toiselle puolelle suomea. Ja luulen että isäni halusi suojella minua kauheimmilta ajoilta, eikä olisi päästänyt minua teholle katsomaan.

Se alkuaika tuntuu pitkältä, varsinkin se jos mitään edistystä ei tapahdu.

Minulla ei kauhea tarkkoja muistikuvia ole mitä tapahtui missäkin vaiheessa mutta muistan kuinka pahalta tuntui puhua äitini kanssa puhelimessa kun hän oli ihan toisessa maailmassa ja höpötti ihan hassuja.

Ilmeisesti elimistö vain vieroksuu tuota outoa laitetta elimistössä, siksi varmaan tulehtuu.

kuulla, että toivoa on. Vuoto on vasemmalla puolella ja aluksi puhui ihan lauseitakin leikkauksen jälkeen. Tämän jälkeen vain alkoi tulla komplikaatioita aivopaineiden kanssa, jonka seurauksena tajunnan taso vaihteli ja oli ihan reagoimatonkin. Nyt hymyilee, liikuttaa raajoja. Yrittää "mongertaa" ja ainakin lähimuisti on mennyt. Tunnistaa meidät kuitenkin. Voin vain sanoja, että ennen kuin tällaista läpi käy, ei tiedä kuinka elämä voi yhdessä yössä muuttua niin monella ihmisellä.

ap

Kuntoutan ammatikseni neurologisia potilaita, joten en voi yksittäisiä tarinoita kertoa mutta yleistä infoa kyllä.

Aivoverenvuodosta kuntoutuminen riippuu tietysti monista tekijöistä, kuten vuodon laajuudesta, oireiston laadusta ja sairastuneen iästä. Kuntoutuminen edistyy nopeimmin n. 6kk vuodosta ja voi kestää useita vuosiakin, ennenkuin paras mahdollinen sairastumisen jälkeinen toimintakyky on saavutettu. Ei siis kannata tosiaankaan huolestua, jos näkyvää edistymistä ei ole kahdessa viikossa näkynyt. Kielellisistä vaikeuksista kuntoutuminen puheella kommunikoivaksi on yleisesti ottaen helpompaa kuin useiden muiden neurologisten häiriöiden kuntoutuminen mutta kuten edellä sanoin, "ennuste" riippuu häiriön laadusta ja mahdollisista muista vaikeuksista, kuten toiminnanohjauksen häiriöistä tai masennuksesta.

Shunttileikkaus on ymmärtääkseni neurokirurgeille jotakuinkin rutiininomaisimpia toimenpiteitä, joten siihen liittyvät riskit ovat pieniä. Tulehduksia shuntin ympäristöön voi syntyä, jolloin se joudutaan vaihtamaan.

Tänne oli näköjään ehtinyt lisää viestejä kirjoittaessa. Shuntti tulehtuu useimmiten potilaan ihosta siirtyvien bakteerien vuoksi.

Vuoto on vasemmalla puolella ja aluksi puhui ihan lauseitakin leikkauksen jälkeen. Tämän jälkeen vain alkoi tulla komplikaatioita aivopaineiden kanssa...

No tuo kuulostaa sinun kannaltasi lupaavalta. Jos siis kyse on varmasti kohonneesta aivopaineesta, eikä uusia vuotoja tai tukoksia ole ollut, niin onnistunut shunttaus voi hyvinkin palauttaa tilanteen aika lailla aivopaineen nousua edeltävään tasoon.

Voin vain sanoja, että ennen kuin tällaista läpi käy, ei tiedä kuinka elämä voi yhdessä yössä muuttua niin monella ihmisellä.

Voi tiedän niin ton tunteen. Monta kertaa olen miettynyt kuinka pienestä elämä onkaan kiinni,sitä on oikeesti vaikea käsittää.

Ei kannata menettää toivoa,sitä on niin kauan kuin on elämääkin.

Silloin kun äitini sairastui radiossa soitettiin paljon Jenni vartiaisen " missä muruseni on" meni kauan ennen kuin pystyin kuuntelemaan kyseistä kappaletta itkemättä.

Jos ei mene heti taju, on paremmat mahdollisuudet selviytyä. Heti tajuttomaksi menevän kohdalla ei valitettavasti ole yleensä enää mitään tehtävissä, mutta sellaisesta tässä ei ollutkaan kyse.

Toivomme kaikki parasta, ja jaksamista kuntoutusvaiheessa silloinkin, kun tuntuu siltä, että ei tästä tule mitään eikä jaksa.

Onko tässä ollut todella aivoverenVUODOSTA kyse, eikä INFARKTISTA? Jos verenvuotoa hoidetaan liuotuksella, seurauksena on katastrofi. Infarktin hoitoon kyllä sopii.

Hyvä kunto auttaa aina toipumisessa, mutta ei pelasta sairastumasta.

kovakuntoisia, muuten olleet aina terveitä, molemmat naisia.

Molemmat selviytyivät, kumpaakaan ei leikattu, toinen hoitui liuotuksella ja toinen - en tiedä miten - mutta kuulemma kuin ihmeen kaupalla.

Tuttavallasi ei ollut aivoverenvuoto jos toipui liuotuksella. Hänellä oli aivoinfarkti, joka on sitten oma juttunsa.

Vanha ketju, mutta jos jollekin hyödyksi kerron kokeuksista minäkin.   Äidilläni , joka on 75 v, on ollut kaksi aivoverenvuotokohtausta.

Ensimmäinen kaksi vuotta sitten kotona. Siihen asti äiti oli asunut yksin ja oli täysin omatoiminen ja tervekin.Mutta aivoverenvuotokohtauds vei yllättäen puhekyvyn ja sairaalassa jouti olemaan aika kauan.

Tosin päätin heti sisareni kanssa että heti kun vain päästävät otetaan äiti kotihoitoon, vuorotellen koko suvun voimin äitiä hoidettiin ja kotona toipui hurjan äkkiä.  Liikuntakyky ei ollut juurikaan kärsinyt, mutta puheen joutui opettelemaan ja muisti palasi hitaasti.

Muutamassa kuukaudessa äiti oli ennallaan, tuttu ympäristö nopeutti toipumista.

Mutta sitten vuosi tuosta, äiti liukastui ulkoillessaan ja mursi ranteen ja lonkan. Joutui sairaalaan. Sairaala ympäristö oli niin henkisesti rasittava ( esim vessaan ei viety siinäkään vaiheessa kun pystyi jo nousemaan pyörätuoliin ), joten äiti sai vaipat.. SE oli hirveä paikka ihmiselle joka ei ole housuun tehnyt sitten vauva aikojen.   Myös ruokatarjoilussa oli virheitä, äiti sai välillä tuotteita jolle on allerginen ( esim maitotuotteet ) ym sekaannusta..

Kaikki tuo stressi oli minusta osasyy siihen että äiti sai sairaalassa uuden aivoverenvuoto kohtauksen.   Silloin kun äiti sai sen kotona ambulanssi saatiin pian ja hoito oli nopeaa, nyt sairaalassa henkilökunta ei uskonut kun äiti valitti kamalaa pääkipua, hänet revittiin vain käytävältä sänkyyn ja ei edes särkylääkettä saanut kun ei ehditty kuulemma antaa.. Puhe oli silloin selkeää mutta kipu hirveä, se vihloi selkään asti.   Lopulta soitimme sairaalaan ja kysyimme miksei äitiä lääkitä, kun hän pyytää kotoa tuomaan särkylääkkeitä.  Vasta silloin lääkäri kiinnostui asiasta ja äidin pää kuvattin..usi vuoto oli selvä.

Olen hieman katkera sairaalalle siitä ettei ajoissa piitattu ja hoidettu, yli vrk:n hoidon odottelu sai aikaan sen että  nyt muisi on paljon heikompi ja myös kävelykyky meni.

Vastoin sairaalan tahtoa vaadimme äitiä kotiin, hän puhui hassuja , unohti asioita, välillä taas muisti, oli pyörätuolissa vain tovin ja muut ajat sängyssä. Jaloille ei varannut.  Sairaalassa äiti ehti kaatua ja taasteloa jalkaakin kun häntä ei ehditty auttaa ja yritti yksin vessaan.

No kotona taas siskoni kanssa alettiin äitiä omaishoitaa.

Kuukausi oltu kotona, nyt äiti liikkuu rollaattorilla kaiket päivät omatoimisesti, puhe on 99 % palautunut, ei tarvitse apua vessareissuille öisinkään, pukee ja pesee hampaat itse, tekee pikku askareita itse.. valtava edistys kuukaudessa.

Sairaalassa ei olisi enää toipunut,sen tiedän..

Eli sanoisin että masennus on pahin toipumisen este,samoin jos perustarpeita ei täytetä ( ruoka, wc, uni, virikkeet )..    Sairaaloissa saa ruokaa, mutta muuten petipotilaat on aika retuperällä kiireen vuoksi, ainakin täälläpäin..

Meillä on tavoite että äiti asuu/ pärjää vielä pitkään yksin , ei ole tarvetta laitostamisen kautta kuihduttaa hengiltä ihmistä ennen aikojaan.

Rohkaisu, kannustus, lepo, omatoimisuuteen aktivointi, rakkaus.. ja rukous.

Nämä saavat ihmeitä aikaan - ja laadukas elämä jatkuu.

Edes ikä ei ratkaise kaikkea..jos on elämänhalua ja halu toipua, tunne että minua vielä tarvitaan.

Ihmiset joita rakastetaan elävät pidempään ja toipuvat nopeammin vastoinkäymisistä ja sairauksista.

Ja tuo puolen vuoden sisällä tapahtuva kuntoutus on se jota itsekkin pidän tärkeänä..itäenempi saa potilasta kannustettua ja tuettua sinä aikana kuntoutumaan, ja mitä enemmän tukitoimia saa yhteiskunnalta ( puheterapiaa, toimintaterapiaa jne ) hankittua potilaalle , sen parempi.

Meillä kaikki tämä sai viimeksi äidin liki entisenlaiseen kunnon jo 2-3 kk aikana , nyt kun tosiaan sairaala viivytti tutkimuksia/hoitoa ja jätti potilaan oman onnensa nojaan on silti omin resurssein saatu äitiä kuntoutettua kotona jo kuukaudessa niin , että lyhyet matkat kävelee ilman rollaattoriakin, tasapaino on lähes entisellään jo, ainoa haaste oikeastaan muistikatkot tällä hetkellä ja kun muisti palaa voi äiti asua taas itsekseenkin. 

Työkaverini sai aivoinfarktin yllättäen 35 v- nä. Oli kaljalla tuttujen kanssa, tutut luulivat että on humalassa kun puhe alkoi sammaltaa. 

Hän oli puoli vuotta pyörätuolissa ja kertoo että oli aivan varma että tässä se elämä sitten on- kaksi kouluikäistä poikaa ja vammainen äiti. 

Nyt hän täyttää 50v kesällä, infarktin muistona on heikkous vartalon oikealla puolella eli ontuu hiukan ja käyttää pääasiassa vasenta kättä. 

On nyt täysipäiväisessä työssä ja ne pienet lapset naimisissa  :)

Terveyttä silti seurataan tarkasti, juuri oli kuukauden saikulla kun verenpaine heitteli. Aivoinfarkti on oire, jolle ei välttämättä löydy syytä, mutta pahimmillaan niittää ihmisen muutamassa minuutissa. Tai sitten ei. Tämä työkaverini käy puhumassa sairaaloissa juuri infarktin kokeneille ihmisille ja heidän läheisilleen, elämä voi jatkua hyvänä infarktin jälkeenkin, vaikka jäisi vammoja. 

Oma isäni sai aivoverenvuodon täysin yllättäen töissä ollessaan. Meni tajuttomaksi välittömästi ja sydän ei meinannut jaksaa. Saivat äkkiä ambulanssiin ja elvytettyä. Teholla yli 3 viikkoa joista 2 tajuttomana. Istuin joka päivä hänen vierellään ja odotin... Tunnetta on vaikea kuvailla. Lähinnä pelko, kauhu, suru, ikävä, huoli, järkytys... Kaikki ne yhtäaikaa. 4 viikon jälkeen silmät auki mutta ei kohdistanut katsetta. Oikea puoli näytti halvaantuneen, ei liikettä kädessä eikä jalassa. Kädenpuristuksen sain pyytäessä..kovin hennon mutta kuitenkin. 6 viikon jälkeen katse kohdistui jo, ja puhetta tuli kuiskaamalla. 9 viikon jälkeen jo vähän ääntäkin. 10 viikon jälkeen pyörätuolilla liikkumista ja 13 viikon jälkeen rollaattorilla kävelyä. Mutta isä on edelleen kateissa... Muisti on poissa ja ymmärrys omasta tilanteesta. Ehkä se on myös tavallaan lohdullista... Hänen ei tarvitse surra ja murehtia. Itsellä vain on sydän karrella ja joka päivä odottaa että se sama ihminen palaisi takaisin. Rankkaa on... Käsittämättömän rankkaa.

Hei olen 54 vuotias nainen. Sain 11.2.2014 sav:n ja ihc :n . Aivovaltimo aneyrysma puhkesi. Seisovilta jaloilta lähti tajunta. Seuraavaksi heräsin teho osastolta. Kohdallani nopea toiminta oli valttia. Ambulanssi henkilöstö oli asiantuntevaa.toimitti nopeasti jatko hoitoon keskussairaalaan josta nopeesti Oulun yliopistolliseen sairaalaan yli kaksisataa kilometrin välimatkan. Jossa mielestäni Suomen parhaat neurologit leikkasivat ja klipsasivat kyseisen suonen. Mulle sanottiin , että on suoranainen ihme että olen hengissä. Sairaalassa vajaa kuukausi. Se aika on muistista pois. Mutta sitten alkoi nopea toipuminen pääsin kotiin . Kaikki meni hienosti joitakin pikku juttuja jätti jälkeensä. Mutta puhe, liikkuminen, muisti, ja muut toiminnot ovat kaikki normaaleja. Elämän halu ollut todella kova.Toivon kaikille kohtalo tovereille elämän iloa ja jaksamista elää tälläisten tapahtumien jälkeen. On vaan mentävä eteenpäin. Vaikkakin ne jutut on aina läsnä mielessä. Tsemppiä kaikille. Itellä kontrollit jatkossa 2-3 vuoden välein. Suvussa ei aikasempia tapauksia.

[quote author="Vierailija" time="24.07.2014 klo 09:24"]

Äiti sai aivoverenvuodon ja kuoli. Eli ei mitään selviytymistarinaa :(

[/quote]

Mielestäni loppu olisi voinut olla pahempikin. Kuolemaakin pahempaa voi olla.

Äitini sai rajun aivoverenvuodon 65-vuotiaana. Selvisi "hengissä". Nyt on täysin autettava, ei pysty puhumaan, ei liikkumaan itsekseen, ymmärtää monia asioita. Isäni on omaishoitajana ja täysin lopussa hänkin kun joutuu heräämään 2-5 kertaa yössä pissattamaan äidin (eivät suostu vaippoihin). Oikeasti olisi ollut hienompaa, jos äiti olisi saanut menehtyä kunniallisesti "saappaat jalassa". Sitä hän olisi toivonut itsekin ;-( .

Työkaverini 45 v mies sai yllättäen kotonaan aivoverenvuodon joka oli "suuri". Pari viikkoa tajuttomana koomassa teholla, sitten pieniä edistysaskelia (silmät auki, ymmärtää jotakin, toinen puoli toimii, toinen pois pelistä). Vuoto oikealla puolella, vaikuttaa kuulemma puhekeskukseen.

Toipuminen on vielä kovasti kesken, joten mitään enneustetta en osaa antaa.

Olemme kaikki tosi järkyttyneitä. Olemme 3-4 kymppisiä. Tämä olisi voinut sattua kennelle tahansa meistä!

Mulla oli 20 raskausviikolla oikealla puolella aivoverenvuoto.Ikää oli 33,ei yhden yhtään riskiä vuodolle,ei korkeaa verenpainetta,ei ylipainoa,diabetestä,ei tupakointia,e-pillereitä mitään,saati alkoholia..2,5cm vuoto,näytti golfpallolta kuvissa,myös vasemman puolen halvaus.taju ei mennyt ja terve vauva tuli,tosin sektiolla.Helvetilliset kivut päässä,kamala väsymys ja hermosäryt ja puutumiset kestivät pari kuukautta,mulla kans näkökenttäpuutos,estää kruisailun.

Nyt on paria kuukautta vaille vuosi mennyt ja olen jo tottunut että vasen puoli on hankala,kireä ja osaksi kipeä mm.varpaat tuntuu kuin olisivat jääneet oven väliin.Fysiota kerran viikossa ja kaikkea teen,hoidan lapsiani teen ruokaa ja haaveissa matkustelu.

Käyn kontrolleissa useamman kerran vuodessa ja päätä on kuvailtu useamman kerran,joskus pelottaa mutta jospa ei enää sattuisi mitään.Tsemppiä vaan kaikille 'aivoslaagailijoille' <3