Lue keskustelun säännöt.
Vituttaa ehjät perheet
12.09.2012 |
kun itsellä on erot ja uusperheet. Ei saisi kai sanoa näin mutta oikeesti, vituttaa noi harvat ystävät joilla on yhä liitot kasassa.
Kommentit (139)
erosivat kun olin 14v ja ainoa mitä sanoin aiheesta äidilleni, oli että olisi kannattanut erota vuosia sitten; ihan heidän kummankin vuoksi. Reilua vuotta myöhemmin sain aivan mahtava isäpuolen, joka on nykyisin lapsilleni se ukki, mitä oma isäni ei osaa olla. Ja on varmaan miehenmallikin, sillä mieheni on yhtä kova tekemään töitä, rehellinen ja rauhallinen. Itse elän uusperheessä, miehen lapsi asuu meillä ja meillä menee hyvin. Mies ja exänsä ovat aikanaa eronneet fiksusti, joten tullaan hyvin juttuun ja jopa kahvistellaan toistemme luona, yhdessä on käyty lapsen koulun juhlissa, vietetty synttäreitä jne. Näinkin voi asiat olla ja silloin ne ovat hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kanssa yhdessä. Tai siis sua en varmaan tunne, mutta sitä yhtä eronnutta ystävääni ärsyttääkseni. Mulle tämä nykyajan erobuumi tai mikä onkaan on ihan vieras, koska suurin osa liitoista lähipiirissäni on pitkiä. Ja ei, en ole uskovainen tai mikään muukaan kummallisuus, vaan ihan helsinkiläinen kolmekymppinen työssäkäyvä koululaisten äiti.
on kauhean pitkää liittoa takana. Siis jos ajatellaan että pitkä avioliitto on yleensä tyylin 20 v ->
ole missään vaiheessa väittänyt, että minulla olisi pitkä liitto takana. 10 vuotta tällä hetkellä ja toivottavasti jatkuu. Ympärilläni on pitkiä liittoja esim. minun ja mieheni vanhemmat.
Meillä taas ei ole ystäväpiirissä ketään eronnutta tai uusperhettä. Ihan tavallista, että kaikilla on ehjät perheet: ollaan ehjistä perheistä ja ainakin vielä toistaiseksi laajassa ystäväpiirissä ei ole eroja. Ja neljääkymppiä kohti käydään. Ehkä avioliiton aktiivisella hoitamisella on osuutta asiaan? Avioliittoleirit jne. Ei tämä ruusuilla tanssmimista aina ole, mutta vaivan arvoista!
tein yksin töitä liiton eteen 15 vuotta ja sain sen toimimaan. Eli järjestin parisuhdeaikaa, matkoja, lastenhoitajia, olin kaunis, mukava ja viehättävä. Mies ei tehnyt mitään ja lähti sitten 15 vuoden päästä nuoremman työkaverin mukaan. Sittemmin huomasin, ettei kaikkien miesten eteen kannata mitään tehdä, vaan keskittyä enemmän omaan elämäänsä.
Eli suomeksi: jos ukko on kusipää, lähde heti, äläkä turhaa mielistele. Kyllä ne lapset sopeutuu.
miten muut tulevat pienen nousuhumalan varjolla tilittämään että me ollaan onnekkaita. Ihmettelen, eivätkö muut käsitä, että olemme tehneet 20-vuotisen liiton eteen todella paljon töitä.
Kaikki on kiinni siitä otatko "sen oikean" vai et.
Olen ollut 18v naimississa mieheni kanssa, rakastan häntä nyt enemmän kun naimisiin mennessä!! MUTTA todella vaikeaa meillä on välillä ollut ja suhteen toimimisen eteen on saatu tehdä töitä. Missään vaiheessa ei todellakaan ole käynyt mielessä että ei olla valittu "sitä oikeaa" koska välillä on vaikeaa!! Erokaan ei ole ollut kertaakaan edes lähellä...
Elämässä on vaikeampia ja helmpompia aikoja. Ne eivät aina ole lähtöisin puolisosta, rakkaudesta tai sen puutteesta suhteessa... mutta silti ne usein koettelevat parisuhdettakin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"onnellisen ydinperheen" onni kestää päivänvaloa, kun kysytään asiaa siltä toiseltakin osapuolelta? Meinaan on tässä matkan varrella tullut vastaan eräskin aviomies, joka olisi valmis ihan mihin tahansa suhteeseen esimerkiksi minun kanssani - ja varmaan olisivat valmiita mihin tahansa kenen tahansa toisen naisen kanssa...
Viimeksi viikonloppuna olisin helposti saanut kaksi aviomiestä mukaani, jos olisin tahtonut. Molemmat tulivat itse juttusille, molemmat ilmaisivat selvästi olevansa tahoillaan varattuja perheenisiä. Ja en todellakaan ole mikään tyrkky tai halvanoloinen naikkonen, vaan asiallisesti pukeutuva akateeminen ihminen, joka nyt sattui olemaan hilpeällä mielellä liikenteessä.
Summa summarum: itse en hetkeäkään usko noita naiiveja ja hyväuskoisia lätinöitä, että yhtään kellään olisi takuuvarmasti onnellinen ydinperhe - tai paremminkin täysin onnellinen parisuhde.
Itse taas rankan eron ja rankat yh-vuodet läpikäyneenä voin sanoa olevani elämääni hyvinkin tyytyväinen. Minulla ei ole mitäänsyytä valehdella eikä liioitella, mutta voin toki tunnustaa, että haaveilen hyvästä pitkäkestoisesta parisuhteesta. Olkaa te muutkin rehellisiä itsellenne älkääkä tuudittautuko elämään siinä harhassa, että mieskin on täysin tyytyväinen parisuhteeseen!
Meinaat sitten, että ne uusperheiden aviomiehet eivät olisi valmiita mihin suhteeseen tahansa? Takana on luultavasti edellisessä suhteessa pettämistä (hyvin yleinen eron syy), joten miksi se muuksi muuttuisi? Lisäksi eroprosentit uusperheissä ovat huomattavasti isompia kuin ydinperheissä. Ja miten ihmeessä varmistit, että kyseessä oli nimenomaan ydinperheiden perheenisät?
jää vihan ja katkeruuden vangiksi, myrkyität vaan sielusi ja elämäsi. Hyväksy tilanne, niin olo helpottaa ja olet onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän ero aina aiheuta lapsille traumoja. Arvasin, että kirjoitukseni saa heti liikekannalle ne, jotka eivät kärsineet vanhempiensa erosta. Kyse ei ole niistä lapsista jotka EIVÄT saa traumoja/joille ei ero ole kriisi. Vaan niistä jotka saavat. Lapset reagoivat asioihin eritavoin myös tähän asiaan. Eikä kyse ole pelkästään avioeroista vaan yleisestä arvoilmapiiristä, jossa ihmiset eivät arvosta enää niitä asioita joilla oikeasti on merkitys.
Olen itse avioerolapsi ja olen myös itse eronnut. En todellakaan ole ehkä oikea ihminen huutelemaan puskista, mutta olen huomannut omassa herkkis tytössäni sen, kuinka paljon hän kärsi erostamme. Vaikka ymmärtää kyllä, että minun oli pakko lähteä hänen isänsä luotaan isän alkoholismin ja mielenterveysongelmien takia.
kun luen täältä kommentteja, että eroaminen olisi se helppo ratkaisu ja että ihmiset eroavat, kun ei enää ole kivaa 24/7. Itsekin avioeron läpikäyneenä voin todeta, että eroaminen ei todellakaan ole se helppo ratkaisu. Paljon helpompaa, mukavampaa ja kaikin puolin kätevämpää olisi jäädä ydinperheeseen. Mutta siinä vaiheessa kun suhde on vuosikausia ollut tilassa, joka saa molemmat ahdistuksesta sekaisin, on joskus oltava rohkea ja muutettava niitä asioita, joita voi muuttaa. Minun tapauksessani se oli ero. Ehkä tämä on sitten sitä asioiden parhain päin selittelyä, mutta jotenkin haluaisin kuitenkin uskoa, että erillään asuvat mutta onnelliset, elämäänsä tyytyväiset ja aidosti läsnäolevat vanhemmat antavat paremmat eämän eväät lapsilleen kuin mitä lapsi saisi kireätunnelmaisessa, kylmässä ja ahdistuneessa ydinperheidyllissä. Täydellinen ratkaisu olisi tietenkin se onnellinen ydinperhe, mutta kun elämä ei valitettavasti ole täydellistä. Ja todettakoon vielä, että minä en tunne yhtäkään paria, joka olisi eronnut heppoisin perustein tai asiaa perusteellisesti, usein vuosikausia pohtimatta, ammattiauttajilta apua hakematta. Sen sijaan tunnen useita ydinperheitä, joissa vanhempien välit ovat niin tulehtuneet, etteivät lapset voi olla sitä huomaamatta ja kodin jäätävästä ilmapiiristä ja/tai jatkuvista riidoista kärsimättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kasvoin perheessä, jossa vanhemmat pysyivät yhdessä "lasten takia" vaikka rakkaus ja kunnioitus puolisoa kohtaan oli kadonnut aikoja sitten. Olen vakuuttunut siitä, että olisi ollut kaikkien kannalta parempi, jos vanhempani olisivat eronneet jo minun ja sisarusteni ollessa pieniä. Avioero saattaa olla rankka lapsille, mutta uskon, että kaikkein ikävintä lapsille on seurata vuodesta toiseen onnettomien, vähitellen katkeroituvien vanhempiensa elämää. Kaikkein mieluiten olisin lapsena toivonut näkeväni vanhempani onnellisina.
mitä helvettiä kadehditussa perheessä muutoin käydään lävitse? On muunkinlaista onnettomuutta kuin perheen hajoaminen avioeron kautta.
Eiköhän meillä jokaisella ole omat surumme ja taakkamme ja vaikeutemme. Mitä vähemmän hoksaa omasta elämästään nauttia, sitä kipeämmin huomaa jonain päivänä, että olisi sittenkin kannattanut. Ei ne päivät siitä helpommiksi muutu. Oma valinta on miten niihin päiviin suhtautuu. Aika senkuin jatkaa juoksuaan. Vapaaehtoinen kantamus ei ole taakka ja katkeraksi vanhaksi akaksi ei kenenkään ole pakko tulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
enää yhtään "vakavaa" parisuhdetta. En jaksaisi alkaa aina alusta.
Toki toisella kierroksella olevat usein panostavat paljon enemmän uuteen parisuhteeseen kuin ensimmäiseen parisuhteeseen. Nimittäin ei haluta enää epäonnistua. Tämän voisi toki tehdä ensimmäisenkin kumppani/puolison kanssa.
että toisella kierroksella panostaisi enemmän. Tuo on loistavasti sanottu että ensimmäisellä kierroksella voisi tehdä jo sen kaiken saman panostuksen. Moni kuvittelee olevansa itse erilainen ja parempi 2. tai 3. kierroksella. Mutta asia on päinvastoin. Iän mittaan ja erojen kertyessä tulee yhä varovaisemmaksi, vaikka kuinka päättäisi että ei enää eroja, nyt satsaan suhteeseen, nyt olen parempi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jolla oli siis vaimokin.
Ajattelin kaikki ne vuodet, että kaikki ydinperheet ovat valetta.
Vaimo ei saanut koskaan tietää.
ja kadehdin sua. Sulla sentään ilmeisesti on perhe. Mulla ei. Kaikki miehet on jättäneet, lapsia ei ole tullut. Mua ei rakasta kukaan paitsi vanha äitini. Että revi siitä. Ja on muuten ihmisiä, joita oma äitikään ei rakasta.
Ja tiedoksi kaikille hyville ihmisille, jotka täällä haukkuvat kateutta kokevia ihmisiä, koska eivät koskaan ole itse sitä joutuneet kokemaan: Kateus ei parane sillä, että "katsoo peiliin" ja oppii syyttämään itseään. Kateus ei parane sillä, että kysyy, mitä se minulta on pois että muut ovat onnellisempia. Ainoa asia, mikä nähdäkseni voi parantaa kateuden, on onni: jos pystyy löytämään onnea omasta asemastaan, pystyy iloitsemaan myös muiden onnesta. Jos on itse täysin onneton, ei iloa löydy muillekaan osoitettavaksi. Osansa kateellisen hyväksi voi tehdä myös kadehdittu onnellinen kaveri: jos esim. omassa parisuhteessa on kaikki hyvin, on varaa toisinaan uhrata aikaansa vähemmän onnelliselle kaverilleen ja kuunnella tämän parisuhdeongelmia. Omaa onneaan voi jakaa lähipiirilleen, vaikkakin hyvin rajallisissa määrin, mutta kuitenkin niin että eleestä tulee hyvä mieli.
Näihin viesteihin on kiteytetty niin paljon piilotettuja tunteita, että ihan kylmä hiki nousee.
Monesti olen pohtinut, että mikä tekee ihmisestä hyvän ihmisen ja mikä taas huonon. Olen tullut siihen tulokseen, että epäonnistuminen on inhimillistä ja siitä kurasta nouseminen antaa mahdollisuuden ymmärtää ja avata silmänsä. Jos ei kykene avaamaan omia silmiään, vaan kulkee putkessa laput silmillä, niin on ihan sama onko ydinperheen iloinen aktiivimamma vai eronnut ja karannut alkoholin ja eri miesten kanssa aikaa viettävä hutkale. Onnellisia ne, jotka eivät ole koskaan kompastuneet ja joutuneet nousemaan mutavellistä, mutta ehkä heidän elämänsä pyörii kuitenkin aika pienessä piirissä. Onnettomia ne, jotka eivät ole päässeet ylös, tai retkahtavat rähmälleen kerta toisensa jälkeen. Ne jotka ovat joskus kaatuneet ja päässeet ylös osaavat varmaan piilottaa kokemuksensa sydämeensä.
että on hyvin yleistä mennä naimisiin/perustaa perhe/vakiintua kumppanin kanssa, jota ei sitten ihan oikeasti lopulta tunneta?
Onneksi on olemassa vielä heitäkin, jotka vannovat rakkauden ja sen oikean nimeen. Ja selväksi on jo käynyt, ettei helppoa tunnu olevan kenelläkään milloinkaan ikinä koskaan.:P
Onneksi on kuitenkin vielä aika yleistä kelpuuttaa kumppaniksi joku muukin kuin "se oikea", eivätkä kaikki odota neitsyinä koko ikäänsä kunnes "se oikea" vanhainkodissa lopulta tulee vastaan... Kuinka moni meistäkään olisi täällä vänkäämässä, jos kaikki esivanhempamme olisivat vain odottaneet jotain vuosisadan tosirakkautta?
Siis aina ja taas uudelleen kuulee lausetta, että omaa onnea ei saa hylätä vain lasten takia. Eli siis jos tulee vaikka vuoden vaikea vaihe parisuhteessa niin vaihtoon vaan. Ei siinä liitossa voi olla "VAIN" lasten takia kun oma elämä jää vallan elämättä.
Hiukankaan psykologiaa tuntevat tietävät sen (jos uskaltavat myöntää), kuinka suuren loven lapsen kehitykseen tekee vanhenmpien ero. Riippumatta laspsen iästä ero aiheuttaa aina lapselle kriisin, jonka käsittely voi olla tuskainen taival vielä aikuisiällä. Lapsi EI ymmärrä miksi vanhemmat eroavat vaikka sitä kuinka hänelle puhuttaisiin. Hän näkee tilanteen lähes poikkeuksetta aina jonkin asteisena hylkäämisenä. On täysin kiistatonta, että avioeroperheiden tytöt, joilla jää isäsuhteen kehittyminen kesken, kärsivät aikuisena esim. sitoutumisen vaikeuksista, syömishäiriöistä yms. keskimääräistä enemmän siis Tästä tutkimuksiakin olemassa, useampia.
Ja me ihmettelemme miksi nuoriso voi pahoin. Nuoriso voi pahoin, koska vanhemmilla menee oma onni lasten onnen ohi. Ja tämä on aivan nurinkurinen ajattelutapa. Omien jälkeläisten hyvinvointi ja turvallisuus pitäisi aina mennä elämässä etusijalle, mutta EI. Ihmiset ovat niin itsekkäitä. Tämä ajattelu ei näy vain erojen määrässä vaan kaikessa toiminnassamme nykyaikana, yhä enemmän korostuen. Muodissa on hokemat, ihminen ei ole vain äiti tai isi tai vaan vanhempi. Ei niin, mutta tuntuu, että nykyään ihminen on ensin kaikkea muuta (työntekijä, yksilö, harrastava, puoliso) ja vasta viimeisenä vanhempi.
Itse ajattelen asiaa niin, että niin kauan kuin suhteessa ei ole väkivaltaa tai siihen rinnastettavia ongelmia on jotain tehtävissä. Omaa suhdetta tulee hoitaa ja siinä liitossa voi pysyä vain lastenkin takia. Tai oikeammin, onko parempaa syytä pysyä kuin lapset?
tytöt kärsivät aviioerosta, koska menettävät isänsä sille uudelle puolisolle. Uuden puolison on helpompi lytätä tytöt kuin pojat. ei se kadehdi niin paljon poikia kuin tyttöjä.
Ööh, mistä mä tiedän mihin se loppui.
Mihin rakkaus loppui? Mikä oli syy? Miksi "toinen inhotti, yökötti"...?
ja kertoo paljon, ettet ole tuon perusteellisemmin eroasi ja siihen johtaneita "syitä" pohdiskellut.
Omasta kokemuksesta voin sanoa että tämä on suurta roskapuhetta. Vanhempani erosivat kun olin pieni. Missään vaiheessa en surkutellut asiaa. Kerran kurtistin otsanahkani ja ihmettelin asiaa mutta ymmärsin pian miksi eivät tulleet toimeen toistensa kanssa (molemmat tuntien). Rakastumisen ja riitelyn konseptit olivat minulle tuttuja lapsena, ja osasin kyllä mielessäni yhdistää miten asiat johtivat toisiinsa. Ylivoimaisesti suurempaa kummastusta minussa on lapsena herättänyt tämä erolapsien sääliminen. Otsanahka ei ole vieläkään oikein oiennut kunnolla siitä ihmetyksen määrästä. Olen aina lapsena kokenut että on jokin häpeän aihe jos omat vanhemmat ovat eronneet. Se kiusallisuuden tunne, minkä onnistuin luomaan sanomalla että vanhempani ovat eronneet (kauan sitten), oli aina jotain erityisen omituista. Minulle se on ollut omituista koska en KOSKAAN ymmärtänyt miksi minua katsottiin kuin jalkansa menettänyttä lasta heti kun olin maininnut että vanhempani erosivat ollessani pieni. Se kiusallisuuden tunne on yksinomaan em. säälimiskulttuurin ja ajattelumallin hedelmää, eli ajatellaan että "kaikki erolapset ovat kokeneet suurta tuskaa vanhempien eron takia", ja vihaan sitä kulttuuria sydämeni pohjasta pintaan asti. Vanhempani erosivat käsittääkseni edes jokseenkin sovinnolla, elleivät suorastaan yhteisymmärryksessä. Eivät he toisistaan puhu pahaa selän takana, tai eivät ainakaan minun kuullen. Molemmat rakastavat kyllä minua, eivätkä ole koskaan käyttäneet minua kiusanteon välikappaleena.
Vanhempien ero ei välttämättä aiheuta kriisiä itsessään. Suuremmat vauriot kehitykseen minulle aiheuttivat säälimiskulttuuri ja ihmisten yleinen suhtautuminen erolapsiin. Parasta mitä lapselle voi sanoa, sen jälkeen kun lapsi itse on maininnut että "Vanhempani erosivat kauan sitten", on "Ok. Otatko lisää kaakaota?", eli parasta on vain jatkaa keskustelua, ikään kuin lapsi olisi sanonut jotain tuikitavallista. Eri asia tietysti on jos lapsi sanoo esim. "Isi lähti eikä taida tulla takaisin". Voi sitä kaakaota kyllä silloinkin tarjota.