Teenkö lapsen? Olen samanlainen epä-äidillinen ihminen kuin tämän ketjun ap:

Minulla on yksi lapsi, 5-vuotias. Eka vuosi oli yhtä helvettiä, meinasin seota sen palvelemisen kanssa kun tuntui, ettei ollut mitään otetta mihinkään ja vauva vaan huutaa tai itkee. Kun lapsi kasvoi ja alkoi olla n. 2-vuotias, aloin viihtymään hänen kanssaan. Ja juuri samoista syistä, joita tuossa kuvasitkin: hänen kanssaan pystyi jo vähän juttelemaan ja tekemään muutakin kuin sitä hoivaamista ym.

Minulla on yksi lapsi, 5-vuotias. Eka vuosi oli yhtä helvettiä, meinasin seota sen palvelemisen kanssa kun tuntui, ettei ollut mitään otetta mihinkään ja vauva vaan huutaa tai itkee. Kun lapsi kasvoi ja alkoi olla n. 2-vuotias, aloin viihtymään hänen kanssaan. Ja juuri samoista syistä, joita tuossa kuvasitkin: hänen kanssaan pystyi jo vähän juttelemaan ja tekemään muutakin kuin sitä hoivaamista ym.

Nyt olen kahden leikki-ikäisen lapsen kotiäiti - en olisi koskaan voinut kuvitella nauttivani roolistani äitinä tällä tavalla ennen kuin lapset kasvoivat leikki-ikäisiksi. Ja olen vieläpä ihan hyvä, rakastava ja jaksava äiti.

Et voi ap tietää varmuudella, millainen olisit äitinä, ennen kuin sellaiseksi tulet. Voit pärjätä jopa paremmin kuin sellaiset, joilla on suuret odotukset ja kuvitelmat pullantuoksuisesta yltiörakastavasta äitiydestä.

Itse tein puoli vuotta sitten sen päätöksen että päädyin siihen että en lähde lastentekoon, en vaikka mies ja vanhemmat sitä tahtovat. Ikä yksi syy, olen jo 38-vuotias, ja tosiaan en mikään äidillinen hoivaajatyyppi. Mitä enemmän asiaa ajattelin ja tutustuin vauva- ja pikkulapsiaikaan (myös täältä Vauva-palstoilta!) sitä enemmän minua alkoi ahdistaa ajatus siitä että olisin äiti josta pieni lapsi olisi riippuvainen.



Joten asiaa mietittyäni ilmoitin miehelle että ei, en enää ryhdy lapsentekoon. Mies jätti minut mietittyään asiaa noin kuukauden, hänestä elämä ilman toivoa lapsesta oli liian tyhjän tuntuista, että hän haluaisi sellaista elää. Nyt tässä sitten olen ja ihmettelen että mitä elämällä nyt tekisin, kun olen ihan yksinkin ja jotenkin "hukassa". Täytyisi kai alkaa deittailla ja yrittää etsiä lapsia haluamatonta miestä kun en yksinkään kauhean hyvin viihdy.

ja vanhemmuus kasvattaa ihmistä henkisesti. Näin jälkikäteen olen tajunnut, että olin ennen äidiksi tuloa oikeasti melko itsekäs ja laiska. Ja arvoni olivat kovat. Nyt olen pehmentynyt, tullut vähemmän mustavalkoiseksi ja olen ehdottomasti oppinut olemaan sopivalla tavalla epäitsekäskin, ja empaattinen.

Äitiys kestää koko eliniän..Suomessa on tarpeeksi tunnekylmiä ihmisiä, joilla ollut huono äiti. Äidin pitää olla empaattinen,ymmärtäväinen, kannustava.

Äitiys kestää koko eliniän..Suomessa on tarpeeksi tunnekylmiä ihmisiä, joilla ollut huono äiti. Äidin pitää olla empaattinen,ymmärtäväinen, kannustava.

ja vanhemmuus kasvattaa ihmistä henkisesti. Näin jälkikäteen olen tajunnut, että olin ennen äidiksi tuloa oikeasti melko itsekäs ja laiska. Ja arvoni olivat kovat. Nyt olen pehmentynyt, tullut vähemmän mustavalkoiseksi ja olen ehdottomasti oppinut olemaan sopivalla tavalla epäitsekäskin, ja empaattinen.

Mä olen onneksi tajunnut itsekkyyteni jo useampia vuosia sitten, ja nykyään olen paljon enemmän muista välittävä ja empaattinen.

Ongelma vain on siinä, että menestyäkseni alallani minun on osattava olla välillä myös itsekäs. Töihin esimerkiksi menee paljon aikaa, mutta koska olen yrittäjä, voin milloin tahansa päättää olla käyttämättä sitä aikaa, joka oikeastaan pitäisi johonkin asiaan käyttää. Kuitenkin jos näin teen, asia yleensä ei onnistu ja se ensimmäinen palkka häämöttää yhä kauempana tulevaisuudessa.

Minulle olisi varmaan todella vaikeaa päättää, mikä määrä itsekkyyttä on ok, jos perheessä on pieni lapsi. Ja saisin kovat tunnontuskat siitäkin määrästä.

Sinänsä tuo pari vuotta "palvelemista" ei kuulosta ylipääsemättömältä, jos mies antaisi välillä minulle jonkin verran lomaa vauvan hoidosta, minkä hän varmasti mielellään tekisikin.

Mies on auttanut minua sekä taloudellisesti että muuten todella paljon, ja haluaisin antaa hänelle siitä hyvästä lapsen. Onko se aivan kauhean väärin ajateltu?

ap

ja monesti se syy haluta lapsi voi olla sellainen, ettei sitä mielellään julkisesti huutele. Esimerkiksi juurikin halu antaa puolisolle mahdollisuus tulla vanhemmaksi, omille vanhemmille halutaan antaa mahdollisuus tulla isovanhemmaksi, halutaan tehdä lapsi kun kaveritkin tekee jne.



Minä olin osastolla yhtä aikaa naisen kanssa, joka teki lapsen nelikymppisenä koska halusi että mies kokee isyyden. Ollaan muutenkin sitten nähty, kun lapset on samanikäisiä. Hän sanoi, ettei koko raskausaikana kokenut iloa lapsesta, vaan päin vastoin koki ahdistavana sen oman mielen ja kehon konrtollin menetyksen. Hän on kokenut lapsen tarvitsevuuden hyvin negatiivisesti ja surrut sitä että se "oma elämä" on jonkun toisen tarpeiden tyydyttämistä. Mua käy häntä oikeasti sääliksi. Hän on ihan ok-äiti, mutta ei nauti siitä. Ei se ole oikein, että ihminen kokee olevansa suurinpiirtein henkisessä vankilassa ollessaan lapsensa kanssa.



Äitiys on joskus joskus rankkaa, ja vaikka minä olen mielestäni sitä tyyppiä, joka ei hirveästi ahdistu pikkulapsiajasta ja nauttii lasten seurasta noin ylipäänsä, niin tämä on joskus mullekin sitovuudessaan aika hurjaa. Joskus olen miettinyt, että jos mulla ois ollut elämässä joku isompi intohimo jossa toteuttaa itseään, en varmaan ois lapsia tehnyt enkä niitä kaivannut.

ja vanhemmuus kasvattaa ihmistä henkisesti. Näin jälkikäteen olen tajunnut, että olin ennen äidiksi tuloa oikeasti melko itsekäs ja laiska. Ja arvoni olivat kovat. Nyt olen pehmentynyt, tullut vähemmän mustavalkoiseksi ja olen ehdottomasti oppinut olemaan sopivalla tavalla epäitsekäskin, ja empaattinen.

Mä olen onneksi tajunnut itsekkyyteni jo useampia vuosia sitten, ja nykyään olen paljon enemmän muista välittävä ja empaattinen.

Ongelma vain on siinä, että menestyäkseni alallani minun on osattava olla välillä myös itsekäs. Töihin esimerkiksi menee paljon aikaa, mutta koska olen yrittäjä, voin milloin tahansa päättää olla käyttämättä sitä aikaa, joka oikeastaan pitäisi johonkin asiaan käyttää. Kuitenkin jos näin teen, asia yleensä ei onnistu ja se ensimmäinen palkka häämöttää yhä kauempana tulevaisuudessa.

Minulle olisi varmaan todella vaikeaa päättää, mikä määrä itsekkyyttä on ok, jos perheessä on pieni lapsi. Ja saisin kovat tunnontuskat siitäkin määrästä.

Sinänsä tuo pari vuotta "palvelemista" ei kuulosta ylipääsemättömältä, jos mies antaisi välillä minulle jonkin verran lomaa vauvan hoidosta, minkä hän varmasti mielellään tekisikin.

Mies on auttanut minua sekä taloudellisesti että muuten todella paljon, ja haluaisin antaa hänelle siitä hyvästä lapsen. Onko se aivan kauhean väärin ajateltu?

ap

Olet ainakin itsellesi ja miehellesi rehellinen tässä asiassa. Jokainen hankkikoon tai olkoon hankkimatta lapsiaan omista syistään. Jos voit luottaa siihen, että mies on aktiivinen ja sopivan uhrautuva isä, niin se helpottaa sinun rooliasi rankkana vauva-aikana paljon. Minullakin pelastuksena oli aivan uskomattoman ihana mies, joka jaksoi olla hyvä isä kun en itse ollut vielä sinut tämän vanhemmuuden kanssa.

Oman esikoiseni ensimmäiset pari elinvuotta meni hoitaessa lasta velvollisuudentunteesta ja vasta sitten varsinen rakkaus alkoi kasvamaan kun suhde muuttui lapsen kasvaessa. Mies osasi rakastaa lasta jo vauvana ihan erillä tavalla. Mutta hyvin tässä on lopulta käynyt ja olemme kaikki onnellisia.

Niin ja noista tunnontuskista. Tietynlainen syyllisyydentunne kuuluu ihan luonnollisena osana äitinä olemiseen ;)

Onko hän lähtenyt jo uuteen suhteeseen niitä lapsia tekemään? Onko sinulla ura tai harrastus, johon käytät paljon aikaa ja energiaa, vai mistä elämäsi täyttyy? Saatko tarkoituksenmukaisuuden tunteen sitä kautta niin, että et kaipaa lapsia?



Kyselee,

ap

Onko hän lähtenyt jo uuteen suhteeseen niitä lapsia tekemään? Onko sinulla ura tai harrastus, johon käytät paljon aikaa ja energiaa, vai mistä elämäsi täyttyy? Saatko tarkoituksenmukaisuuden tunteen sitä kautta niin, että et kaipaa lapsia?

Kyselee,

ap

Mies seurustelee nyt minua 11 vuotta nuoremman naisen kanssa, tarkoituksena ilmeisesti ihan avioliitto ja perheen perustaminen.

Oma elämäntilanteeni on tällä hetkellä varsin epätyydyttävä, valitettavasti. Minulla on hyvin vaativa ja henkisesti raskas työ, joka ei kuitenkaan ole minulle mikään elämän sisältöä vaan pikemminkin pakko joka on hoidettava. En harrasta mitään eikä elämässäni ole oikeastaan muuta sisältöä kuin syöminen, nukkuminen ja tympeä työni. Yhtään ystävääkään minulla ei ole, tämän sain huomata kun mies lähti, että mun kaikki ystävät oli ystäviä hänen kauttaan ja nyt ei ole ketään. Olen harkinnut että aloittelisin vähitellen miesystävän etsimisen, luultavasti netistä koska ei oikein ravintolat tässä iässä kiinnosta (en ole opiskeluiän jälkeen käynyt).

Kadunko sitten päätöstäni että en lähtenyt lapsen hankintaan? Kyllä ja en. Toisaalta välillä tulee väkisinkin mieleen, että miksi vaihdoin hyvän rikkaan elämän tähän sinkkuyksiössä ahdistuneena kököttämiseen, että enkö olisi vaan voinut sitä lasta tehdä. Sitten toisina hetkinä taas ajattelen, että toisaalta se lapsi olisi sitonut minut vahvasti pitkäksi aikaa, ja nyt minulla on mahdollisuus tehdä mitä haluan, kunhan tästä vaan keksisin mitä haluan. Jos en ikinä keksi sitä, sitten on kyllä ankeahko loppuelämä tulossa.

Mies on auttanut minua sekä taloudellisesti että muuten todella paljon, ja haluaisin antaa hänelle siitä hyvästä lapsen. Onko se aivan kauhean väärin ajateltu?

ap

On se väärin lasta kohtaan. Ymmärrän kyllä ajatuksesi, mutta et oikein lapsettomana tajua, mitä lapselle merkitsee syntyä äidilleen ei-toivottuna. Eli tuon mieheen kohdistuvan epäitsekkyytesi taustalla on valtavaa itsekkyyttä (et halua menettää miestä, joten tekisit lapsen "hänelle").

Jos et pysty muuttamaan ajatusmaailmaasi ja arvojasi, älä tee lasta!

Lapsia ei kyllä lähtökohtaisesti pitäisi alkaa tekemään kenenkään mieliksi, vaan pelkästään omasta halusta. Jos miehen ja omat vanhempasi välttämättä haluavat lapselapsia, heidän olisi pitänyt ajatella sitä silloin kun olivat itse lastentekoiässä ja tehdä niin monta lasta että mahdollisuus lapsenlapseen on kohtuullinen.



Johonkin kannattaa vetää raja sen miellyttämisenhalun kanssa ja tässä olisi nyt aika hyvä kohta.

Lapsia ei kyllä lähtökohtaisesti pitäisi alkaa tekemään kenenkään mieliksi, vaan pelkästään omasta halusta. Jos miehen ja omat vanhempasi välttämättä haluavat lapselapsia, heidän olisi pitänyt ajatella sitä silloin kun olivat itse lastentekoiässä ja tehdä niin monta lasta että mahdollisuus lapsenlapseen on kohtuullinen.

Johonkin kannattaa vetää raja sen miellyttämisenhalun kanssa ja tässä olisi nyt aika hyvä kohta.

kannattaa miettiä sekin että voi käydä noin kuin tuolla nro 4:lle, että mieskin häipyy ja menee koko entinen elämä samalla. Voi olla paljon kurjempi tilanne kuin se että olisi "joutunut" sietämään hieman raskaan pikkulapsiajan läpi vähän vaikka hammasta purren.

ainakin tällä palstalla korostetaan liikaa äidin merkitystä. En väitä, että äiti olisi tarpeeton tai vähäpätöinen, mutta miksi äiti on kaikki kaikessa ja isällä ei ole mitään väliä. En sano ap:lle mitä pitäisi tehdä, koska vain hän voi asian ratkaista. Mutta minusta ap:n yhtälö ei näytä ihan mahdottomalta. Ap voisi omasta mielestään uhrata vuoden tai jopa kaksi. Mies haluaa lapsen. Minusta kunnon juttelu olisi tarpeen. Ap tekee miehelle selväksi, että ei ole äitityyppiä ja hänen päänsä ei kestä lapsen hoitamista ilman taukoja ja vastuu hirvittää. Jos mies ymmärtää tämän oikeasti ja lupaa aikuisten oikeasti päästää ap:n jo vauva-aikana omiin juttuihin iltaisin ja viikonloppuna ja sitoutuu ottamaan paljon vastuuta vauvasta/lapsesta niin miksi ei. Jo sekin auttaa minusta lapsiarjessa, että kun lapsi on hoidossa niin saa työajan tehdä aikuisten juttuja ja miettiä muuta kuin punaisia palloja ja kakkavaippoja. Niitä jaksaa sitten illalla paljon paremmin, kun koko elämä ei ole sitä. Tsemppiä päätökseen

Lapsia ei kyllä lähtökohtaisesti pitäisi alkaa tekemään kenenkään mieliksi, vaan pelkästään omasta halusta. Jos miehen ja omat vanhempasi välttämättä haluavat lapselapsia, heidän olisi pitänyt ajatella sitä silloin kun olivat itse lastentekoiässä ja tehdä niin monta lasta että mahdollisuus lapsenlapseen on kohtuullinen.

Johonkin kannattaa vetää raja sen miellyttämisenhalun kanssa ja tässä olisi nyt aika hyvä kohta.

kannattaa miettiä sekin että voi käydä noin kuin tuolla nro 4:lle, että mieskin häipyy ja menee koko entinen elämä samalla. Voi olla paljon kurjempi tilanne kuin se että olisi "joutunut" sietämään hieman raskaan pikkulapsiajan läpi vähän vaikka hammasta purren.

Miehellä on varsin hyvä syy häipyä jos haluaa lapsia. Siltikään ei kannattaisi tehdä lasta vain toisen mieliksi. Ei se elämä sen jälkeen enää kuitenkaan ole sitä samaa mistä on tähän asti tykännyt. Ja kannattaa myös muistaa että mies voi aivan hyvin häipyä senkin jälkeen kun se lapsi jo on ja jättää lapsen kokonaan äidin vastuulle.

Eikä oikein senkään varaan voi laskea että lapsesta on vaivaa vain pari vuotta ja sitten leikkii itsekseen. Sieltä voi tulla tupsahtaa myös ei-niin-helppo lapsi, vammainen lapsi, kaksoset tai muuten vaan vähän enemmän panostamista vaativa tapaus.