Äitipuoli, rakastatko miehesi lasta?

Ei mulla kyllä ole kummoista tunnesidettä mieheni lapseen..toki hoidan häntä siinä missä biologisia lapsiani mutten ikävöi håntä kun on äidillään ( puolet ajasta). Ei tuommoisia tunteita mielestäni voi pakottaa, toki tiedän miten tärkeä lapsi on miehelleni, enkä pidä lasta mitenkään huonompana kuin omia lapsiani, on kiltti ja mukava lapsi joka on myös todella tärkeä sisarpuolilleen. En tiedä kiinnynkö häneen enemmän ajan kanssa, pari vuotta olemme asuneet yhdessä puolet ajasta.

Ihan kuin olisin itse kirjoittanut aloituksen. Välitän toki lapsesta, mutta en rakasta enkä tule koskaan rakastamaan kuin omaa lastani rakastan. Omassa tapauksessa lapsi ei ehkä ole huonokäytöksinen, mutta niin lellitty ja passattu, että lapsi luulee käytöksensä olevan oikein ja normaalia.

Mun mielipide on, että lapsipuolta ei voi rakastaa kuten omaansa. Täysin biologialla selitettävissä. Itse pidän lapsipuolestani ja olen tehnyt vuosien ajan töitä sen suhteen eteen joka meillä tänä päivänä on. Kiitos (kun joku sen perään kyseli) on se, että kohta murrosikäinen istuu viereeni ja kertoo vuolaasti asioitaan, salaisiakin, luottaa siis täysin. Siinä on minulle kiitos äitipuolena olosta. Ei rakkaudettomuus ole väliinpitämättömyyttä tai kyvyttömyyttä sitoutua uusperheeseen, mutta kunnioitus ja arvostus täytyy säilyttää, niin lapsiin kuin kaikkii aikuisiinkin.

Jos kaikki on biologialla selitettavissa, niin silloinhan adoptoituja lapsiakaan ei voi rakastaa?

Lapsipuolta voi rakastaa. Kuten voi rakastaa miestaan, lapsiaan, vahhempiaan, ystavaa, sisaruksia jne. Rakkautta on niin monen tasoista ja laatuista. Vaikka rakkaus ei olisi millilleen samanlaista (tosin uskon, etta tamakin on mahdollista) lapsipuolia kohtaan, kuin on omia kohtaan, on se kuitenkin rakkautta.

Vanha ketju, mutta jatkan, kun asia on akuutti ja kipeä omassa elämässä. Olen biologinen äiti ja lapselle ilmaantui äitipuoli muutama kuukausi sitten. Isänsä salasi suhteen lapselta ja minulta niin kauan, että lähes asuivat yhdessä, kun asia tuli ilmi. Sen jälkeen lapsi imaistiin siihen perheleikkiin 100%:sesti. Isä leikkii sitä perhenisää, jota olisi pitänyt leikkiä minun kanssani, että olisimme voineet jatkaa yhteiselämää. Äitipuoli kertoo lapselle parin kuukauden tuntemisen jälkeen kuinka tämä on rakas. Lapsi tulee kotiin ja kertoo kuinka halusi että tämä nainen olisi hänen äitinsä. 4v ei keksi sitä itse, jos sitä ei hänelle tarjoilla niin. Tiedän, että en ole huono äiti, mutta minun ja lapseni suhde on säröllä niin, että se ei tule enää koskaan ehjäksi. Toivoisin niin, että tämä uusi nainen ei rakastaisi lastani, vaan olisi se yksi turvallinen aikuinen lisää hänen elämässään ja pysyisi pois minun reviiriltäni.

Vierailija kirjoitti:

Vanha ketju, mutta jatkan, kun asia on akuutti ja kipeä omassa elämässä. Olen biologinen äiti ja lapselle ilmaantui äitipuoli muutama kuukausi sitten. Isänsä salasi suhteen lapselta ja minulta niin kauan, että lähes asuivat yhdessä, kun asia tuli ilmi. Sen jälkeen lapsi imaistiin siihen perheleikkiin 100%:sesti. Isä leikkii sitä perhenisää, jota olisi pitänyt leikkiä minun kanssani, että olisimme voineet jatkaa yhteiselämää. Äitipuoli kertoo lapselle parin kuukauden tuntemisen jälkeen kuinka tämä on rakas. Lapsi tulee kotiin ja kertoo kuinka halusi että tämä nainen olisi hänen äitinsä. 4v ei keksi sitä itse, jos sitä ei hänelle tarjoilla niin. Tiedän, että en ole huono äiti, mutta minun ja lapseni suhde on säröllä niin, että se ei tule enää koskaan ehjäksi. Toivoisin niin, että tämä uusi nainen ei rakastaisi lastani, vaan olisi se yksi turvallinen aikuinen lisää hänen elämässään ja pysyisi pois minun reviiriltäni.

Kukaan ei voi korvata omaa äitiä. Lapsesi ei vain tiedä, mitä hän puhuu. Tosielämässä tuo äitipuoli ei tule viemään paikkaasi. Älä huoli.

En rakasta. Siedän joskus paremmin joskus huonommin. Ärsyttää äitinsä ulkonäkö ja luonne. Ja meidän äiti on paras jutut.

En rakasta. Nuorempana oli todella vaikeaa kun en tuntenut lasta kohtaan mitään. Sittemmin syntyi yhteiset lapset ja puolison lapsesta tuli aikuinen....niin tuppaa ajan kuluessa käymään vaikka joskus tuntui ettei sitä ikinä tapahdu. Nykyään välitän hänestä, mutta en rakasta samalla tavalla kuin yhteisiä lapsiamme.  Hän on kuitenkin omien lasteni sisarus ja heille todella tärkeä ja sitä kautta vaikuttaa minuunkin. En kuitenkaan tunne mitään negatiivista häntä kohtaan kuten silloin alkuvuosina. En myöskään pidä mitenkään ahdistavana sitä, että hän on meillä. Tähän toki vaikuttaa se, että on jo iso eikä enää ole sellaista hoitamista kuin lapsena.

  Miksi alapeukku? Lapsi on ihan ok, mutta harva aikuinen rakastaa muiden lapsia kuin omiaan. Vaikka kyse olisi puolison lapsesta. Itse ainakin rakastan omia lapsiani enemmän kuin muiden lapsia ja mielestäni se on aikalailla luonnollista. Silti välitän puolisoni lapsista, mutta en rakasta samalla tavoin kuin omiani.

Vierailija kirjoitti:

En rakasta. Nuorempana oli todella vaikeaa kun en tuntenut lasta kohtaan mitään. Sittemmin syntyi yhteiset lapset ja puolison lapsesta tuli aikuinen....niin tuppaa ajan kuluessa käymään vaikka joskus tuntui ettei sitä ikinä tapahdu. Nykyään välitän hänestä, mutta en rakasta samalla tavalla kuin yhteisiä lapsiamme.  Hän on kuitenkin omien lasteni sisarus ja heille todella tärkeä ja sitä kautta vaikuttaa minuunkin. En kuitenkaan tunne mitään negatiivista häntä kohtaan kuten silloin alkuvuosina. En myöskään pidä mitenkään ahdistavana sitä, että hän on meillä. Tähän toki vaikuttaa se, että on jo iso eikä enää ole sellaista hoitamista kuin lapsena.

En rakasta ja vaivoin siedän. Tyttö on tyhmä kuin saapas ja se heijastuu arjessa kaikkeen. Koulussa velttoilee ja perseilee, vaikka on vasta 5-luokkalainen. 7 on hyvä numero jos oikein on tsempannut, unohdukset tapissa ja jatkuvasti jotain huomautettavaa käytöksessä (kiroilee, kiusaa, häiriköi, on nenäkäs, viis veisaa velvollisuuksistaan). Äitinsä antaa kaiken mennä läpi sormien ja selitystä löytyy joka asiaan. Yritä siinä sitten pitää jotain kuria kun toinen vetää aina maton jalkojen alta sallimalla kaiken. Mies sentään yrittää, mutta kun tyttö on enimmäkseen äidillään niin kaikki mitätöityy.

Että kyllä voi sanoa lahjaton ja ärsyttävä tapaus ja ei se hyssyttelemällä ja selittämällä muuksi muutu. Tytön elämässä en jaksa kovasti olla mukana. Kohtelen ystävällisesti, mutta en jaksa enää yrittää sen enempää. Pidän välit omalta osaltani kohteliaana ja etäisenä, seuraan taka-alalta räävitöntä ja röyhkeää käytöstään, vanhempiensa ja koulun solvausta jne. Kammottavahan tuo on ja edustaa kaikkea sitä, mitä ihmisessä ylipäänsä inhoan: räävitöttömyyttä, röyhkeyttä, nenäkkyyttä, tyhmyyttä, totaalista vanhempien ihmisten ja muidenkin kunnioituksen puutetta, totaalista yksinkertaisuutta jne. Ehtaa tulevaa wt-materiaalia, vaikka vanhempansa kyllä ovat kummatkin koulutettuja.

Se, että on tytärpuoleni, ei vaikuta asiaan. En pitäisi vastaavasta lapsesta missään muussakaan tapauksessa. Enkä siedä noita luonteenpiirteitä vaikka kuinka olisi tytärpuoli ja odotettaisiin,että pitäisi rakastaa. paskanmarjat. Ihan yhtälailla te haukkuisitte lyttyyn palstalla tämän tapauksen jos kaupassa, lapsenne luokalla tai ravintolassa kohtaisitte ja seuraisitte sivusta. Ei se äitipuolena olo lievennä lapsen ärsyttävyyttä millään tapaa, saatika saa rakastamaan käytökseltään vastenmielistä ihmistä.

En rakasta. Ahdistun jo edellisenä viikonloppuna ennen kun hän edes tulee meille. Lapsi on kuin korvamato, josta ei pääse irti vaan hän on koko ajan iholla vaikka kuinka yritä ohjata häntä isänsä suuntaan tai muuhun tekemiseen. En voi ymmärtää miten 9- vuotias voi olla niin negatiivinen ja rasittava. Joka kerraksi on keksitty joku uus sairaus, pelko tai kipupaikka, jolla sitten yritetään hakea huomiota, jne...Mikään ei vaan kelpaa.

Vierailija kirjoitti:

Vanha ketju, mutta jatkan, kun asia on akuutti ja kipeä omassa elämässä. Olen biologinen äiti ja lapselle ilmaantui äitipuoli muutama kuukausi sitten. Isänsä salasi suhteen lapselta ja minulta niin kauan, että lähes asuivat yhdessä, kun asia tuli ilmi. Sen jälkeen lapsi imaistiin siihen perheleikkiin 100%:sesti. Isä leikkii sitä perhenisää, jota olisi pitänyt leikkiä minun kanssani, että olisimme voineet jatkaa yhteiselämää. Äitipuoli kertoo lapselle parin kuukauden tuntemisen jälkeen kuinka tämä on rakas. Lapsi tulee kotiin ja kertoo kuinka halusi että tämä nainen olisi hänen äitinsä. 4v ei keksi sitä itse, jos sitä ei hänelle tarjoilla niin. Tiedän, että en ole huono äiti, mutta minun ja lapseni suhde on säröllä niin, että se ei tule enää koskaan ehjäksi. Toivoisin niin, että tämä uusi nainen ei rakastaisi lastani, vaan olisi se yksi turvallinen aikuinen lisää hänen elämässään ja pysyisi pois minun reviiriltäni.

Säröllä? MIten kukaan ulkopuolinen voi tulla sun ja  4v lapsen väliin ja saada teidän suhteenne särölle...? Tuo kertoo sinusta itsestäsi jotakin karmaisevaa. Se kertoo, ettet ymmärrä alkuunkaan mistä vanhemmuudessa on kyse. Sinä olet aikuinen, jonka tulee ehdottomasti rakastaa lastasi ja hyväksyä hänet kaikkinensa. Hän on pieni avuton lapsi, jolla ei ole mitään ymmärrystä aikuisten tunnevammoista, EIKÄ KUULUKAAN OLLA, eikä hän ole millään lailla vastuussa omista tunteistaan, ei sun tunteista, ei äitipuolensa tunteista. Jos oikeasti ajattelet noin, mene kiireesti terapiaan, sillä tuollainen ajattelutapa on todella sairas. Ja hyvä äitiys on siitä kovin kaukana. Joudut joka tapauksessa hyväksymään sen, että lapsella on elämässä ihmisiä. Jos et hyväksy, murskaat lapsesi sydämen ja laitat hänet kantamaan omia tunnevammojasi, jotka ovat ties mistä esi-isien ketjusta peräisin. Sinä et omista ketään, et edes lastasi, etkä voi kontrolloida muita ihisiä. rakkaus on hyväksymistä, ja oman lapsen rakastaminen on sitä, että hyväksyt hänet ja hänen tunteensa. Sinun tehtäväsi aikuisena on kasvaa ja selvittää omat tunteesi. Olivat ne kuinka kipeitä tahansa. Vastapuolella on pienen lapsen mielenterveys. Eikä sinun äitiytesi kovin vahvaa ja tervettä ole jos tuollaiset asiat sitä vahingoittavat. Mutta hieno tilaisuus sulle tässä on kasvaa hyväksi äidiksi, ihan oikeasti. Ei ole sulta pois jos joku toinen tykkää lapsestasi, se on pelkästään rikkaus. Olisitko onnellisempi jos lapsesi elämässä olisi nainen joka jokaisella eleellään hylkää häntä ja lapsesi menettää itsetntonsa ja menee isänsä luokse kokemaan arvottomuutta ja voimaan pahoin? Sellaistakin on. Ja rakastanko minä mieheni lapsia? En kuten omiani. Mutta arvostan, kunnioitan, ajattelen ja huomioin ajatuksissanikin. Ilahdun usein heistä ja heidän persoonastaan, lapset ylipäätään ovat hienoja pieniä ihmisiä. 

Vierailija kirjoitti:

En rakasta. Ahdistun jo edellisenä viikonloppuna ennen kun hän edes tulee meille. Lapsi on kuin korvamato, josta ei pääse irti vaan hän on koko ajan iholla vaikka kuinka yritä ohjata häntä isänsä suuntaan tai muuhun tekemiseen. En voi ymmärtää miten 9- vuotias voi olla niin negatiivinen ja rasittava. Joka kerraksi on keksitty joku uus sairaus, pelko tai kipupaikka, jolla sitten yritetään hakea huomiota, jne...Mikään ei vaan kelpaa.

Yksi, 9v lapsi..? Ei voi olla noin vaikeaa. Ehkä hän on traumatisoitunut erosta. Hänhän on vain lapsi. Oletkos koskaan yrittänyt olla lempeä, hyväksyvä aikuinen hänelle? Pahoinvoiva lapsi kaipaa tavalllistakin enemmän hyväksyntää. 

Mä vierastan sanaa äitipuoli. En halua olla mikään äitipuoli, sillä lapsella on jo oma äiti (ja isä). Minä olen isän kumppani ja lapselle turvallinen aikuinen. Totta kai olen kiintynyt lapseen ja tulisisin surulliseksi jos en enää häntä tapaisi. Mielestäni se riittää.

En rakasta. Ahdistun aina kun tulevat. Jotenkin pelkään röyhkeitä kakaroita. Toivon,että ei tulisi ollenkaan. Myös vakavasti mietin heidän takiaan eroa miehestäni,jota rakastan.

Exän lapsia huomasin rakastavani, kun erosin isästään. He olivat elämässäni just tyyliin 2 viikonloppua kuukaudessa ja lomilla. Ihania tyyppejä, joitten kanssa oltiin ja touhuttiin. Mutta joita en kokenut rakastavani sillein, kun omia lapsiani. Mutta sitten, kun ero tuli, huomasin, että kipein asia oli ero hänen lapsistaan, hassua kyllä. yritän edelleen pitää yhteyttä, ja aikuisia he nykyään on.

Nykyisellä miehellä on lapsi, jota näen ehkä 3 kertaa vuodessa. Hän on minulle aika yhdentekevä oikeastaan. Totta kai olen hänen ja isänsä puolella kaikessa, olen lastensuojelussa työssä ja ammattini puolesta tiedän paljon asioita lastensuojelulaista ja toimintatavoista, joten tuen mieheni taistelua lapsen äitä vastaan tämän yrittäessä kaikin keinoin vieraannuttaa lasta isästä. Mutta tunnesidettä tähän lapseen minulle ei ole muodostunut.

Vierailija kirjoitti:

Vanha ketju, mutta jatkan, kun asia on akuutti ja kipeä omassa elämässä. Olen biologinen äiti ja lapselle ilmaantui äitipuoli muutama kuukausi sitten. Isänsä salasi suhteen lapselta ja minulta niin kauan, että lähes asuivat yhdessä, kun asia tuli ilmi. Sen jälkeen lapsi imaistiin siihen perheleikkiin 100%:sesti. Isä leikkii sitä perhenisää, jota olisi pitänyt leikkiä minun kanssani, että olisimme voineet jatkaa yhteiselämää. Äitipuoli kertoo lapselle parin kuukauden tuntemisen jälkeen kuinka tämä on rakas. Lapsi tulee kotiin ja kertoo kuinka halusi että tämä nainen olisi hänen äitinsä. 4v ei keksi sitä itse, jos sitä ei hänelle tarjoilla niin. Tiedän, että en ole huono äiti, mutta minun ja lapseni suhde on säröllä niin, että se ei tule enää koskaan ehjäksi. Toivoisin niin, että tämä uusi nainen ei rakastaisi lastani, vaan olisi se yksi turvallinen aikuinen lisää hänen elämässään ja pysyisi pois minun reviiriltäni.

Joko haet apua terapiasta tai lapsi isälle. Lasta omisteta kuten lemmikkieläin omistetaan. Lapselle kuuluu se kaikki rakkaus, jonka hänen elämässä olevat aikuiset heille antaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En rakasta. Ahdistun jo edellisenä viikonloppuna ennen kun hän edes tulee meille. Lapsi on kuin korvamato, josta ei pääse irti vaan hän on koko ajan iholla vaikka kuinka yritä ohjata häntä isänsä suuntaan tai muuhun tekemiseen. En voi ymmärtää miten 9- vuotias voi olla niin negatiivinen ja rasittava. Joka kerraksi on keksitty joku uus sairaus, pelko tai kipupaikka, jolla sitten yritetään hakea huomiota, jne...Mikään ei vaan kelpaa.

Yksi, 9v lapsi..? Ei voi olla noin vaikeaa. Ehkä hän on traumatisoitunut erosta. Hänhän on vain lapsi. Oletkos koskaan yrittänyt olla lempeä, hyväksyvä aikuinen hänelle? Pahoinvoiva lapsi kaipaa tavalllistakin enemmän hyväksyntää. 

Lapsi on traumatisoitunut ihan kaikesta. Hänellä ei ole mikään koskaan hyvin. Totta kai olen välittävä ja läsnäoleva aikuinen vaikka sisäisesti ahdistaa. Vaikka lapsi olisi vain lapsia niin hän voi imeä kaiken ilman ja energian. Olemme mieheni kanssa noiden viikonloppujen jäljeen henkisesti ihan loppu.

A

Minä joudun maksamaan vähistä rahoista varhaisnuorelle jotta menee isäviikonloppuihin. Isä petti vieraan naisen kanssa ja asuvat nyt yhdessä. Isä on uhannut hylätä lapsen kokonaan jos tapaamiset ei suju. Lapsi ei puhu naisystävälle mitään siellä ollessaan jos isä ei tyyliin pakota. Valvoo aamuun asti tietokoneella omassa huoneessa heillä. On ruvennut agressiiviseks pikkuveljeä kohtaan, raapinut  ja heittelemään tavaroita.  Paha olo purkautuu ihan aina kun palaa kotiin isän luota.

Vierailija kirjoitti:

Minä joudun maksamaan vähistä rahoista varhaisnuorelle jotta menee isäviikonloppuihin. Isä petti vieraan naisen kanssa ja asuvat nyt yhdessä. Isä on uhannut hylätä lapsen kokonaan jos tapaamiset ei suju. Lapsi ei puhu naisystävälle mitään siellä ollessaan jos isä ei tyyliin pakota. Valvoo aamuun asti tietokoneella omassa huoneessa heillä. On ruvennut agressiiviseks pikkuveljeä kohtaan, raapinut  ja heittelemään tavaroita.  Paha olo purkautuu ihan aina kun palaa kotiin isän luota.

Sinunko tässä nyt pitäsi saada empatiaa? Saako täällä sanoa suoraan mitä tuollaisesta ajattelee?