Onko muita, jotka eivät voi soittaa äidille tai siskolle kun joku asia ahdistaa?

päivästä toiseen vaan itku kurkussa

Itsekseni olen omat itkuni itkenyt ja tilanteistani selvinnyt.



Äidilleni ei tosiaan voi kertoa, hän on muutenkin kaikkea murehtiva hysteerikko. Hänelle täytyy näyttää aina kuvaa "kaikki hyvin" ettei raukkaparka murehdi öitä ja päiviä minun asioitani. Siskoja minulla ei ole, eikä niin syvällisiä ystäviäkään että heille murheita jaettaisiin.



Toisaalta olen kai sen verran erakkoluonne, että en ole koskaan kokenut ns. jakamisesta olevan itselleni apua, päinvastoin: mitä enemmän murheista puhuu sitä enemmän ne lisääntyy minulla.

paras ystävätär, meiläl tämä on vastavuoroista eli kumpikin saa tukea sitä tarvitessaan.

ja siskoa ei ole.

Metsä on minun lohduttajani.

Minulla ei ole ketään. Äitini tapana on syyllistää ja löytää virheitä kaikesta, ja jos esimerkiksi ahdistun taaperon raivareista, alkaa voivottelu siitä miten lapsen elämässä on ollut niin paljon ikävää ja arvailu siitä, mihin ikävään tekemääni asiaan lapsi nyt reagoi. Äidille ei siis voi soittaa, eikä sisaruksia ole. Kavereista pari on niin läheisiä että voisin teoriassa soittaa, mutta he ovat lapsettomia ja käytännössä juttelemme yleensä vain mukavia. Olen yksinhuoltaja, ja ex-mieheni on äitini kanssa sitä mieltä että uhmaiästä voi syyttää ainoastaan minua eli lapsen äitiä.



Hassua että tämä ketju tuli juuri nyt tänne. Olen taas kerran hajoamispisteessä kun kaikki tuntuu niin ylitsepääsemättömän vaikealta, eikä missään näy ulospääsyä tai edes olkapäätä jota vasten itkeä.

Etsin tukea ammattilaiselta, kun meno käy todella kovaksi. Minulla on suuri määrä erilaisia itseni rauhoittamisen keinoja, joista ystävälle puhuminen on vain yksi. Käytän lenkkeilyä, joogaa, meditaatiota, kirjoittamista, mielikuvaharjoituksia, hyvää ruokaa ja juomaa yms. eli kaikkea, mistä tulee hyvä mieli.

En soita äidilleni ahdistavia asioita, koska hän ei halua niitä kuulla. Vaihtaa sujuvasti aiheen joksikin pullan leipomiseksi tai muuksi. Ei vain ole sillä tavalla empaattinen ihminen.



Pari kaveria on joille voi soittaa ja puoliso onneksi lasketaan myös.

ehkä soittaisin äidilleni. Vältän sitä, sillä äitini on jossain määrin neuroottinen murehtija, ja mieluummin jaan asiat mieheni kanssa. Siskoni kanssa en ole niin läheinen, että jakaisimme ahdistavia asioita. Ystävien ja kavereiden kanssakin voi tilanteita purkaa, mutta en ehkä kuitenkaan lähtisi soittamaan heille ihan ex tempore. Jos nähtäisiin kahvittelun tai syömisen merkeissä, niin sitten toki puhuisin myös mieltä painavista asioista.

Ei ole siskoa, ja mielenterveyshäiriöiselle äidilleni en ala mitään tilittämään.



Eipä ole muutenkaan kuulunut tapoihini märehtiä omia ongelmiani ulkopuolisille. Nielen kiukkuni, nostan leukani ylös ja jatkan eteenpäin.



Pillittäjät on heikkoja.

Eli yksin on surut ja muut murheet kestettävä. Mies ei ymmärrä akkojen huolia

Mun äitini ei ole myötäelämisessä erityisen hyvä eikä jaksa kuunnella kovin paljon mitään.

löytyy rakastava mies, ihana veli, rakas ystävä ym. jotka jeesaavat tarvittaessa jos oikein rankka paikka tulee.

alkaa heti itkeä pillittämään. Tai sitten alkaa syyllistämään mua ongelmista ja itkee samalla. Tosi rasittavaa, on ollut tilanteita, jolloin äidin neuvot olis olleet tarpeen. Siskoa mulla ei ole.

Äidille soittaminen ei tulisi kuuloonkaan, meillä on asiallisen etäiset välit.. :/

Minulla on useita ystäviä joille soittaa. Yhdelle työasioista, yhdelle harrastuksista, muutamalle lapsista ja minulla on läheiset sukulaiset.



Jos ei ole muuta kuin aviomies, jolle purkaa, suhteeseen syntyy liikaa kitkaa, koska ei ainakaan mun mieheni ole kiinnostunut verhoista tai käsilaukuista tai naisten juoruista ja en voi valittaa miehelleni miehestäni tai hahmottaa suhdettamme ääneen hänelle tai saada häneltä vaimojen vertaistukea ;-)

Ei ole siskoa, ja mielenterveyshäiriöiselle äidilleni en ala mitään tilittämään.

Eipä ole muutenkaan kuulunut tapoihini märehtiä omia ongelmiani ulkopuolisille. Nielen kiukkuni, nostan leukani ylös ja jatkan eteenpäin.

Pillittäjät on heikkoja.

Hyvä ystävyys on yksi arvokkaimmista asioista koko maailmassa. Ystävyyttä kannattaa arvostaa ja kunnioittaa kaikilla osaamillaan tavoilla. Ystävää tarvitaan jakamaan elämään liittyviä asioita; ilo ja kivat asiat ovat paljon nautinnollisempia, jos ne voi jakaa ystävän kanssa.

Toisaalta ystävän arvo on korvaamaton myös surun ja mielipahan keskellä. Ystävä saattaa olla melkeinpä hengenpelastaja, silloin kun tuntuu, että koko maailma on itseä vastaan. Ystävyyteen liittyy niin iloisia hetkiä kuin erimielisyyksiäkin. Hyvässä ystävyydessä saa myös näyttää negatiiviset tunteensa.

Äitini kanssa olimme läheisiä kun olin lapsi, mutta kasvettuani aikuiseksi olemme etääntyneet, ja en tunne, että voisin kertoa hänelle ongelmistani (ts. hän luultavasti vähättelisi tai jyräisi omalla mielipiteellään), joten en kerro.



Olin hyvin surullinen kun harkitsin aborttia (johon sitten päädyinkin), enkä voinut puhua asiasta äitini kanssa. Tiesin, ettei hän realistisesti miettisi elämäntilannettani ja mahdollisia negatiivisia seurauksia tai valmiuttani äidiksi, vaan painostaisi pitämään lapsen.



Siskolleni voin hyvin kertoa asioita, mutta hän osaa joskus olla yllättävän kylmä ja epäempaattinen. Silti olemme läheisiä ja olen kiitollinen, että minulla on hänet.



Olen ollut miehelleni usein kateellinen siitä, että hänen perheensä on niin välittävä, tiivis ja lämmin. Sellaisen perheen minäkin haluaisin, ja toivon että ajan myötä pääsenkin osaksi heidän perhettään.

Miksei puolisoa lasketa? Se kuitenkin tuntuu olevan monelle se olkapää, ihan turhaa sitä läheisyyttä dissataan.



Mä en muutenkaan soittele, vaan sitten menen kaverille kylään ja kerron asiani. Jos ei ole kotona, menen seuraavan luo.. onhan tässä rivarissa asuntoja. :)

äitini on itsekäs juoppo, joka käyttää asioita mua vastaan lyömäaseenaan myöhemmin. Anopille voin uskoutua asioissa kuin asioissa, se nainen on painonsa arvoinen ihminen täyttä kultaa. Ystävilleni tietty voin myös puhua ja veljelleni.