Muuttuuko ihminen henkisesti n. 40- vuotiaana? Miten?

Onhan tämä sellainen puoliväli elämässä. Tulee mietittyä että miten on elänyt tähän asti ja miten tästä eteenpäin. Minä ainakin yritän jättää turhimmat aikasyöpöt pois ja keskittyä olennaiseen.

Siinä neljääkymppiä lähestyttäessä jo muutos alkoi. Minulle on tapahtunut tällaisia muutoksia:



- ulkonäkö ja miesten viehättäminen ei ole enää minulle lainkaan tärkeää

- minusta on tullut paljon itsevarmempi enkä enää mieti sitä mitä muut ihmiset minusta ajattelee

- ei ole enää tarvetta työelämässä "näyttää" ja osoittaa kykyjään, kuten nuorempana, vaan nautiskelen saavutetusta hyvästä asemastani ilman tarvetta päästä eteenpäin tai saavuttaa

- olen oppinut nauttimaan valtavasti arjen pienistä asioista, vaikka luonnon kauneudesta, enkä enää tarvitse ihmeempiä virikkeitä esimerkiksi harrastuksista tai matkoista että tuntisin oloni tyytyväiseksi - nuorempana olisin kokenut pitkästyväni hengiltä sellaisessa elämässä mistä nyt nautin

siihen ne keski-ikäisten avioerotkin perustuvat. Muutokseen. Myös meillä.



Minä aloin heräämään alta nelikymppisenä siihen, etten olekaan niin täydellinen kuin luulin. Tajusin, kuinka riippuvainen miehestä olin. Ajattelin, että kuolisin, jos miehelle tapahtuisi jotain. Siitä heräsi "sairaudentuntoni" ja tajusin, että tällaisessa ajattelussa on jotain tosi pahasti pielessä. Minussa siis.



Löysin läheisriippuvuuteni ja aloin parantua. Aloin seisomaan omilla jaloillani, tulin vahvemmaksi. Aloin tulemaan näkyväksi,omaksi itsekseni enkä enää ollut vain jonkun vaimo. Tajusin, että minulla on paljon uskomuksia, naamareita, kulissia. Tajusin, että olen paljon enemmän miltä päälle näyttää. Tajusin, että olen koko aikuiselämäni (=naimisissaoloaikani) elänyt miehen elämää, en omaani.



En tehnyt mitään radikaalia, mutta asennemaailman muuttaminen muuttaa parisuhteen dynamiikkaa. Vaikka avioeromme ei johtunutkaan suorasti tästä minun muutoksestani, niin väitän silti sen vaikuttaneen asiaan epäsuorasti.

ole elämässä tapahtunut merkittäviä järkytyksiä, menetyksiä yms.

näyttää esimerkkiä lapsille tupakoinnista. Lopetin tupakoinnin kaksi vuotta sitten ja on ollut tähän asti elämäni PARAS päätös!

ammatillisesti sen verran hyvässä tilanteessa, että itsetunto ei perustu ulkonäölle, vaan auktoriteetille ja asiantuntemukselle. Ja sitä itsetuntoa alkaa olla.



Lapset ei ole enää ihan pieniä ja siinäkin suhteessa ne traumattiseti ja pelottavat ja siksi mustavalkoiseen ajatteluun helposti syöksevät vaiheet vanhemmuudesta ovat ohi. Sitä on oppinut, että on useampia kuin yksi tapa tehdä asiat ihan onnistuneesti ja että aina silloin tälllöin sitä joutuu kokeilemaan useampaa tapaa löytääkseen edes yhden toimivan.



Lisäksi omat vanhemmat ja isovanhemmat ovat lkaneet esittää "oireita elämän katoavaisuudesta": isovanhemmat kuolevat, vanhemmatkin saavat jonkinlaisia sairaskohtauksia. Alkaa konkretisoitua se ajatus, että me emme sittenkään oikeasti ole kuolemattomia, vaan jokaisen vuoro tulee joskus. Ja meidän ehkä seuraavana.



Näiden takia sitä relaa ja lakkaa suorittamasta muiden vaatimuksia, mutta samalla omat vaatimukset kasvaa.

Elämänkokemuksen myötä olen oppinut, että asioilla on lukuisia eri puolia. Ei vain kahta ääripäätä. yhä useammin huomaan, että vaikka minä ja kaveri olemme eri mieltä jostain asiasta, me olemme molemmat oikeassa.

käyttömukavuuden ulkonäön edelle

Oletan, ettei tälläsiä miettivälle ole elämässä tapahtunut merkittäviä järkytyksiä, menetyksiä yms.

Ihmettelen mielipidettäsi. Kyllä, kriisit saavat ihmisen laittamaan asioita uuteen tärkeysjärjestykseen.

Mutta ikäkriisit ovat toisenlaisia, aika lailla toisenlaisia. Niissä ihminen ei mieti niinkään sitä, miten tärkeitä eri asiat ovat kuin sitä, millainen ihminen itse on ja mitä vielä elämältään haluaa.

Näkökulma on siten aika toisenlainen kuin elämänkriiseissä.

Itselläni on läpikäytynä miehen masennus, parisuhdekriisi, alkoholismi, lapsen vaikea neurologinen sairaus jne. Ja silti olen myös työstänyt ikääntymistäni. En ehkä täsmälleen 30- tai 40-vuotiaana, mutta hiukan sykleittäin se tapahtuu.

siinä nelikymppisenä sen on valmis myöntämään. Ei kaikki toki vielä silloinkaan. Siis myöntämään sen, että ei ole enää nuori, hyväksyy ikänsä ja alkaa nähdä ne hyvät puolet, mitä ikä on antanut.

Olen huomannut itsessäni ja elämässäni muutoksia viimeisen parin vuoden aikana. Tahti on hidastunut ja rauhoittunut ja koti kutsuu yhä enemmän. Vaativan työn vastapainoksi en kaipaa enää baareja enkä yökerhoja vaan rauhallisia koti-iltoja teemuki tai viinilasi kädessä ja villasukat jalassa. Elämän pienet asiat ovat yllättäin paljastuneet suuriksi iloiksi. Sisäinen nautinto löytyy ihan eri asioista kuin vielä joitakin vuosia sitten. Jonkinlainen luonnollinen downshiftaaminen on päässyt tapahtumaan, vaikken olisi sitä itsestäni aikanaan uskonut. Tiedä sitten, keräänkö vauhtia johonkin viidenkympin villitykseen...



Lisäksi elämän rajallisuus on iskenyt päin näköä. Omat vanhemmat ovat seitsemänkymppisiä ja kaikenlaisia terveysongelmia on astunut mukaan kuvaan. Muutama samanikäinen kaveri on sairastunut. On ollut kuolemantapauksia ja traagisia ihmis- ja parisuhdekohtaloita. Ehkä niitä oli ennenkin, mutta nyt ne iskevät minuun eri tavalla. En ole enää parikymppinen. En ole enää kolmikymppinen. Olen nelikymppinen, keski-ikäinen (hui). Vauhti ja railakas bailaaminen on (ikuisesti?) takana. Loppu on lähempänä kuin alku. Parikymmentä vuotta ja olen vanhus. Ja aika kuluu niin nopeasti.



Kovin ristiriitaista. Toisaalta nautin, toisaalta haikailen vauhdikasta elämääni kolmikymppisenä.