Millaista on pikkulapsiperheen elämä?

Hmm.. Ei meillä ainakaan ole rankkaa. Meillä on kaksi alle 3v. lasta joista isompi ollut vauvasta lähtien tosi temperamenttinen. Ehkä se on enemmän siitä omasta asenteesta kiinni ja siitä, että osaa ottaa rennosti eikä kaiken tarvii olla kotona ihan tiptop, osaa valita "taistelunsa" lasten kanssa eikä nipota puolisolle kaikesta ja antaa mukisematta omaa aikaa puolisolle silloin kun hän sitä kokee tarvitsevana. Näitä noudattamalla meillä on aika rento perhe-elämä ja nautitaan jokaisesta päivästä lasten kanssa :)

Herää pahvi! Pienistä lapsista on suurin työ. Muistaakseni tehty työ on 0-6 ikävuosien välillä 10-kertainen vs. 7-12. (tämä siis tutkittu) Kouluikäiset on jo ihan jees. Niiden kanssa voi jutella, ne voi jättää hetkeksi kotiin, osaavat ottaa itselleen välipalaa, ymmärtävät, jos äiti ottaa päikkärit jne. Sen sijaan rankinta on alle 3-vuotiaan kanssa. Jos vauva on tosi rauhallinen, voi vauva-aika olle helppoa, mutta joku 1-2 -vuotias. Siitä on älytön työ. Kun päästää tuonne eskari-ikään, aletaan olla voiton puolella.

Pienten lasten kanssa joutuu itsensä, omat tarpeensa ja halunsa työntämään jatkuvasti syrjään. Jos väsyttää, nukut, kun lapselle "sopii" eli hänellä on uniaika tai toinen vanhempi on kotona. Jos haluat istua vessassa rauhassa, niin hyvässä lykyssä joku kiljuu viereisessä huoneessa, kun löi päänsä pöytään. Syödessä nouset auttamaan, siivoamaan, maidot on lattialla jne. Aamulla heräät pienen kanssa likaiseen vaippaan, kun olet pukenut lapset kauppareissulle, se pökääkin kakat ja kaikki pois, vaihto ja uusi yritys. Kun lapsella on nuha, niin nukut, jos pieni saa tuhinaltaan nukuttua. Muuten valvot. Jos on mahatauti, sinä saat oksot niskaan ja pääset itsekin suihkuun. Kaiken tämän päälle lapsi kiukuttelee, tahtoo ja empatiakyky toista kohtaan on olematon. Jos äiti sanoo, että olen valvonut koko edellisen yön sisaruksen kanssa ja on väsynyt, niin ei se jotain 1-vuotiasta kiinnosta, kun se vetää kilarit eteisessä hoitopäivän jälkeen samalla, kun itse meinaa kuolla pystyyn väsymyksestä, on kauhea kiire tehdä ruokaa jne.

Onhan pienet lapset ihania, mutta niistä on todella paljon työtä. Jotkut kokee työmäärän uuvuttavana, jotkut ei niinkään, mutta työtä on kuitenkin paljon enemmän kuin isommista.

Meillä on vielä helppoa poika 8kk mutta välillä parisuhde kärsii mutta ajan kanssa suhde selviää :(

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 15:03"]Olen lapseton nainen ja ihmettelen, kun aina puhutaan siitä rankasta pikkulapsivaiheesta. Mikä siitä tekee niin rankan, että parisuhdekin kärsii? Siis oikeasti, ensin ollaan haluttu lasta kovasti ja sitten kun se lapsi tulee, niin elämä onkin niin hirveää ja kauheaa. Miten tämä voi olla mahdollista? Eikös se ole nimenomaan ihaninta, kun lapsi on pieni ja "helppo" (verrattuna jo koulussa olevaan lapseen, jolla alkaa olemaan niitä omia haluja ja mielipiteitä eikä äidiltä enää haeta sitä turvaa ja hellyyttä)?
[/quote]

Kommentistasi todella huomaa, että olet lapseton. Avaan hommaa sinulle. Suhde lapseen on ihmissuhde siinä missä muutkin. Sen normaalin ihmissuhteen lisäksi olet vastuussa parikymmentä vuotta siitä, että lapsi on vaatetettu, syötetty ja opetettu syömään oikein, opetettu selviämään muiden ihmisten kanssa, ylipäätään saatetaan lapsi yhteiskuntakelpoiseksi. Lapsi ei helpolla ota opikseen, vaan kyseenalaistaa kaiken ja kokeilee rajojaan. Kun näin tapahtuu, sinä saat huonon vanhemman leiman. Parisuhde kärsii, koska sitä ei ole aikaa hoitaa. Meillä ei ole mitään eroaikeita tms., mutta kyllä suhde on ollut enempi vähempi katkolla jo 7 vuotta. Toiset jaksaa, toiset ei. Meillä on syvä rakkaus, kunnioitus ja yhteys, me olemme jaksanee yhdessä ja jaksamme vastakin. Lapset ovat parasta mitä meille on tapahtunut.

Ja nyt ap, voit ihan itse miettiä mikä siinä on raskasta.

Vierailija kirjoitti:

Herää pahvi! Pienistä lapsista on suurin työ. Muistaakseni tehty työ on 0-6 ikävuosien välillä 10-kertainen vs. 7-12. (tämä siis tutkittu) Kouluikäiset on jo ihan jees. Niiden kanssa voi jutella, ne voi jättää hetkeksi kotiin, osaavat ottaa itselleen välipalaa, ymmärtävät, jos äiti ottaa päikkärit jne. Sen sijaan rankinta on alle 3-vuotiaan kanssa. Jos vauva on tosi rauhallinen, voi vauva-aika olle helppoa, mutta joku 1-2 -vuotias. Siitä on älytön työ. Kun päästää tuonne eskari-ikään, aletaan olla voiton puolella.

Pienten lasten kanssa joutuu itsensä, omat tarpeensa ja halunsa työntämään jatkuvasti syrjään. Jos väsyttää, nukut, kun lapselle "sopii" eli hänellä on uniaika tai toinen vanhempi on kotona. Jos haluat istua vessassa rauhassa, niin hyvässä lykyssä joku kiljuu viereisessä huoneessa, kun löi päänsä pöytään. Syödessä nouset auttamaan, siivoamaan, maidot on lattialla jne. Aamulla heräät pienen kanssa likaiseen vaippaan, kun olet pukenut lapset kauppareissulle, se pökääkin kakat ja kaikki pois, vaihto ja uusi yritys. Kun lapsella on nuha, niin nukut, jos pieni saa tuhinaltaan nukuttua. Muuten valvot. Jos on mahatauti, sinä saat oksot niskaan ja pääset itsekin suihkuun. Kaiken tämän päälle lapsi kiukuttelee, tahtoo ja empatiakyky toista kohtaan on olematon. Jos äiti sanoo, että olen valvonut koko edellisen yön sisaruksen kanssa ja on väsynyt, niin ei se jotain 1-vuotiasta kiinnosta, kun se vetää kilarit eteisessä hoitopäivän jälkeen samalla, kun itse meinaa kuolla pystyyn väsymyksestä, on kauhea kiire tehdä ruokaa jne.

Onhan pienet lapset ihania, mutta niistä on todella paljon työtä. Jotkut kokee työmäärän uuvuttavana, jotkut ei niinkään, mutta työtä on kuitenkin paljon enemmän kuin isommista.

Hyvin kiteytetty, olen samaa mieltä.

Kamalaa. Vasta kun lapset on isompia ja itsenäisempiä niin helpottaa. Sitä ennen aivan paskaa.

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 21:53"]

Valvominen. Mikään muu ei ole ollut raskasta kuin valvominen. Valitettavasti kun on ollut kroonista univelkaa pari vuotta, niin saattaa muutkin asiat tuntua raskailta. Pelkäsin ennen lapsen syntymää vain sitä valvomista ja meille osui lapsi, jonka kanssa pelkoni tulivat toteen potenssiin neljä.

Aamen. Paitsi että se univelka voi viedä elämänilon aiemminkin kuin kahden vuoden kuluttua.

Ja unesta voi tulla lopullisesti katkonaista.

Vierailija kirjoitti:

Kamalaa. Vasta kun lapset on isompia ja itsenäisempiä niin helpottaa. Sitä ennen aivan paskaa.

Siksi ajattelinkin kärsiä kaiken vain kertaalleen.

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 19:47"]Miksi niitä lapsia sitten tehdään, jos niiden hoito on niin uuvuttavaa? Onko järkeä tuhlata elämästään 6 vuotta noin raskaan tehtävän hoitamiseen?

Äitiydessä oon tietysti suuren työn, vastuun ja huolenkin kääntöpuolena aivan järjetön rakkaus ja ilo!

Isyydessä samoin! Tosi typerä tuo kysymys että miksi niitä tehdään jos koetaan rankkana. Eihä lapsia syntyis ensinkään jos kaikkien pitäisi pystyä vannomaan että kuudessa vuodessa ei väsähdä kertaakaan lasten hoitoon. Tilanteet muuttuu ja stressin aiheita voi tulla mitä tahansa. Sairastelua, rahapulaa, ihmissuhdeongelmia, globaali pandemia jne.

Ap luulee ettei kannata ryhtyä mihinkään pitkäjänteiseen ja vaikeaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kamalaa. Vasta kun lapset on isompia ja itsenäisempiä niin helpottaa. Sitä ennen aivan paskaa.

Siksi ajattelinkin kärsiä kaiken vain kertaalleen.

Sama täällä. Ennen luulin haluavani ison perheen, tämän ainokaisen saatuani totesin että ei, enempää ei tule. Vahingon sattuessa valitsisin ennemmin abortin kuin sen että eläisin pikkulapsiajat uudestaan. Sterilisaatio toiveissa heti kun 30 tulee mittariin.

Up

99% raskasta, 1% ilon hetkiä.

Itse en muista lapsen kolmesta ensimmäisestä elinvuodesta yhtään mitään muuta kuin sen, ettei nukuttu ollenkaan. Kaikki muu on ihan blurria. Että niin ihanaa ja leppoisaa oli.

Seuraavat kolme vuotta meni toipuessa ja sitten lapsi onneksi olikin jo koululainen. Itse vaan en enää osaa nukkua kunnolla ja olen hirvittävän herkkäuninen, vaikka ennen nukuin missä vaan.

Miksi pitää tulla tällaisia ihmeellisyyksiä kyselemään? Syyllistämisen halusta? Pätemisen tarpeesta?

Ei meillä ole ollut erityisen rankkaa, vaikka kolme lasta.

Elämän realiteetit tiedostettiin, kun aloitettiin suunnitella lasten hankkimista ja puhuttiin etukäteen, miten "projekti" viedään päätökseen. Jotenkin se oli helpompaa, mitä kauhukuvia loimne itsellämme.

Elämässä joutuu paljon suurempien haasteiden eteen, kuin pikkulapsiarki. Esim. terveyden menettäminen, työttömäksi joutuminen yllättäin, rakennusprojektit tai iäkkäiden vanhempien sairastuminen, etteivät enää pärjää yksin.

Ja se pikkulapsi vaihe kestää tosi lyhyen ajan, kun huomaa lapsen olevan jo alakoululainen.

Ja kyllä jonkinlainen tukiverkosto ja valmis suunnitelma on hyvä olla, jos lapsi sairastuu tai työssä muutuksia. Meillä se oli muutaman perheen yhteinen hoitorinki, jos tarvitsi hoitoapua.

Ja kaiken mahdollisen ajan halusi olla lasten kanssa, koska lapset tuovat niin paljon iloa ja rakkautta elämään, ettei sitä omaa aikaa edes kaivannut, kun lapset oli osana sitä, samoin puoliso. Useimmat ei halua omaa aikaa puolisosta, niin miksi sitten lapsistaan.

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 19:47"]Miksi niitä lapsia sitten tehdään, jos niiden hoito on niin uuvuttavaa? Onko järkeä tuhlata elämästään 6 vuotta noin raskaan tehtävän hoitamiseen?

Äitiydessä oon tietysti suuren työn, vastuun ja huolenkin kääntöpuolena aivan järjetön rakkaus ja ilo!

Masennuslääkkeet, bentsodiatsepiinit ja tämä palsta korkeintaan. 

Hyvää. On ehditty olemaan sinkkuja ja dinkkejä. Kolme lasta yli 35-vuotiaana oli oikea valinta. Asuntolainat maksettu ja on varaa pitää kahta autoa.

Niin ja Helsingissä asumme - ennen kuin joku ehtii kommentoida, ettei ole mahdollista Helsingissä..

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitää tulla tällaisia ihmeellisyyksiä kyselemään? Syyllistämisen halusta? Pätemisen tarpeesta?

Jos lapset hankitaan järki edellä, eikä mennä tunne edelle.

Viisas selvittää ja käy läpi asiat, pystyykö olemaan hyvä vanhempi ja riittääkö resurssit, jo siinä vaiheessa kun harkitaan lasten hankkimista.

Raskausvaiheessa se on jo liian myöhäistä. Sama koskee myös toista vanhempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitää tulla tällaisia ihmeellisyyksiä kyselemään? Syyllistämisen halusta? Pätemisen tarpeesta?

Jos lapset hankitaan järki edellä, eikä mennä tunne edelle.

Viisas selvittää ja käy läpi asiat, pystyykö olemaan hyvä vanhempi ja riittääkö resurssit, jo siinä vaiheessa kun harkitaan lasten hankkimista.

Raskausvaiheessa se on jo liian myöhäistä. Sama koskee myös toista vanhempaa.

Täh??? Lisää typeriä itsestäänselvyyksiä. Miksi ihmeessä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 19:47"]Miksi niitä lapsia sitten tehdään, jos niiden hoito on niin uuvuttavaa? Onko järkeä tuhlata elämästään 6 vuotta noin raskaan tehtävän hoitamiseen?

Äitiydessä oon tietysti suuren työn, vastuun ja huolenkin kääntöpuolena aivan järjetön rakkaus ja ilo!

Isyydessä samoin! Tosi typerä tuo kysymys että miksi niitä tehdään jos koetaan rankkana. Eihä lapsia syntyis ensinkään jos kaikkien pitäisi pystyä vannomaan että kuudessa vuodessa ei väsähdä kertaakaan lasten hoitoon. Tilanteet muuttuu ja stressin aiheita voi tulla mitä tahansa. Sairastelua, rahapulaa, ihmissuhdeongelmia, globaali pandemia jne.

Ap luulee ettei kannata ryhtyä mihinkään pitkäjänteiseen ja vaikeaan.

Ei kannatakaan ryhtyä jos ei ole valmis etsimään nautintoa kärsimyksestä joka kestää todellakin niin pitkään kuin se kestää. Ja on ihan turha odottaa sitä mystistä iloa, niistä lapsista, ei ole tuontaivaallista iloa ihmiselle joka haluaisi edes päivän olla rauhassa omissa oloissaan.