uusperheläiset

Meillä miehelle on vaikeaa etten viihdy miehen lasten kanssa. Ei ehkä osaa ottaa vastuuta yksin, ei myöskään oikein kykene sääntöihin. On tottunut että ydinperheessä exä hoiti kaiken. Rakastaa silti lapsiaan ja odottaa minunkin niitä rakastavan. Vituttaa lähinnä. Onneksi ovat vain joka toinen viikonloppu.

lähinnä vituttaa? Eikö tuo ole kaikkien elämän hankalaksi tekemistä, myös oman?

pidän miehestä ja meillä ei ole lapsia 26 päivänä kuukaudesta. 4 päivää on jotenkin kärvisteltävä ja kärvistellään.

pidän miehestä ja meillä ei ole lapsia 26 päivänä kuukaudesta. 4 päivää on jotenkin kärvisteltävä ja kärvistellään.

Mitä sitten kun ne on teinejä ja vaativat enemmän kuin kärvistelyä?

surullista tällainen luettava on.

Eli uskoisin, että jos uusioperhe saa alkunsa tilanteessa jossa nainen on raskaana tai kumppanin lapsi on vauva, silloin varmaan aikuinen luo lapseen vanhemman kaltaisen suhteen. Näkee toisen avuttomana ja hoivattavana, siitä syntyy vastavuoroinen välittämisen/rakastamisen suhde.



Isommat lapsethan ovat vanhempiensakin mielestä usein työläitä ja rasittaviakin, mutta pohja sille suhteelle on luotu jo silloin kun vauvaa on hoivannut ja se tunne jaksaa kantaa läpi elämän, myös niinä vaikeina hetkinä.



Eri asia on saada lähelleen ne "valmiit" lapset, ei se tunneside koskaan varmaan voikaan yhtä vahva olla, eikä tarvitsekkaan.

Tärkeintä on kuitenkin olla lapselle aikuinen ja välittää kuin mistä tahansa elävästä olennosta.



Itse elin 5v:sta, 12v:ksi ihan hirveän isäpuolen kanssa joka pahoinpiteli ja haukkui jatkuvasti, ei voinut todellakaan sietää minua. Se on jättänyt jälkensä minuun ja olen asiaa joutunut aikuis iällä käymään läpi.



Nyt meillä on uusioperhe, johon kuuluu minun kaksi lasta ja kaksi yhteistä. Isojen lasten isä ei ole missään tekemisissä.

Omasta lapsuudesta johtuen olen hyvin tarkka, että arki sujuu ja onneksi minulla on ihana mies joka hyvä isä yhteisille lapsille ja oikeudenmukainen kasvattaja minun lapsilleni. Kuuntelen paljon lapsiani, enkä tuudittaudu siihen mitä näen, jos lapseni kertoisi tulleensa kohdelluksi jollain lailla kaltoin, ottaisin asian vakavasti ja ennen kaikkea uskoisin.

Lapset tulevat kuitenkin ykkösenä ja muut vasta sen perässä.

Ehkä jotkut asiat ovat helpompia miehille kuin naisille? Miehen lapsiin saattaa olla vaikea suhtautua kun ei ole itse äidin roolissa lapsille. Mies ei kuitenkaan koskaan olekaan se synnyttäjä, imettäjä ja fyysisesti lapsessa kiinni oleva? Olen huomannut saman, usein regoijia ovat nimenomaan äitipuolet! Vaatii todella kovaa luonnetta jaksaa väsyneenä toisen lapsia, ehkä hankalaa ex-vaimoa, haistattelevia ei-omia teinejä, kiukuttelevia uhmaikäisiä räkänokkia (kaikella rakkaudella sanottuna).



Meidän uusperheessä 2 + 2, ei omia lapsia on muodostuneet hankalaksi tavarat. Miehen lapsilla ei ole meillä oikein mitään, mutta lainaavat omien suht samanikäisten lasteni vaatteita, leluja ja pelejä. Minua se harmittaa, lapsia ei.



Olemme myös keskustelleet omista rajoista. Minä en pidä siitä että minun kosmetiikkaani lainaillaan, minun meikkipussille tai vaatekaapille mennään omavaltaisesti. Omalta tyttäreltäni sallin tämän paremmin ja olen myös oikeutettu paremmin asiasta huomauttamaan, mutta tytärpuolen kanssa asia on toisin. On vaikea sanoa, että älä ota mun paitaani please ilman että toinen loukkaantuu (jotenkin syvemmin kuin oma lapseni). Yritän löytää keskitietä näissä asioissa. Mieheni on onneksi aika ymmärtäväinen ja älykäs, tajuaa ja tukee, mutta seisoo kuitenkin lastensa takana kinatilanteissa (joita harvemmin lasten edessä meillä kyllä onkaan).



Tuntuu myös kurjalta hankkia tavaraa lapsipuolille, jos ne päätyvät suoraan lähikotiin äidin luo. Tasapainoilua, kipuakin kyllä, itseensä menemistä ja peiliin katsomista.



Jotenkin odottelen aikaa, että lapset olisivat itsenäisempiä. Tuntuisi helpommalta olla aikuinen ystävä ilman epämääräisesti ilmoilla leijuvaa kasvatusvastuuta! Sanoako vaiko ei, kasvattaako vaiko ei, mikä on oma rooli, mikä miehen. Kysymyksiä ilman vastausta.



Pahoittelut sille joka veikkasi että vanhemmuuteen kasvaa. Olen pahoillani, että isäpuolesi oli hankala :(.

2 + 2 ja ei yhteisiä lapsia..

:D ihan sama. tytärpuoli on just mun paita päällä (lupaa kysymättä) ulkona ja kyllä harmittaa. mies tuumii, että tottakai se voi sitä käyttää kun et itse just käytä. argh. jaan kodin, jaan paljon, mutta mielellään ihan itse pukeutuisin itseostamiin vaatteisiin. sitten tuntuu ihan kivalta kun oma tytär lainaa vaatetta. että onpa kiva, äidin ja tyttären yhteinen juttu. perkele.

mun jotenkin hävetä tai katua kun tuo mies on alusta asti ollu lasten kanssa yhtä paljon kuin minäkin=DIsoilla on kyllä omakin isä jota tapaavat,mutta arjessa tuo nykyinen mies vie lapsia harrastuksiin,hammaslääkäriin,on niitten kanssa kun harrastan ja pari kertaa vuodessa menen kavereitten kanssa esim.laivalle ja mies on lasten kanssa..meilla pari yhteistäkin lasta ja kaikkien kanssa mies tasapuolisesti..se on ollut automattisesti alusta asti miehelle selvää että haluaa olla lasten kanssa..ja jos joku kysyy niin sanoo aina että meillä 4lasta=)Kun isot lähtee isälleen laitetaan pikkusetkin hoitoon ja vietetään parisuhde aikaa ja kun isot kotona tehdään juttuja paljon koko perheen voimin.

mutta siitä huolimatta olemme uusi "yksikkö". Miehellä kaksi lasta ja minulla yksi. Lapset ovat luonamme samaan aikaan. Alusta asti on tehty selväksi, että kaikkia lapsia koskevat samat säännöt. Kaksi lapsista on samanikäisiä ja viihtyvät hyvin yhdessä. Molempia komennetaan samalla tavalla, siinä kohtaa ei mietitä kenen lasta komennetaan. Minusta on tullut se, jolle kerrotaan jos on jotain käynyt ja minulta kysytään lupa menemisiin. Miehen lapselle en välttämättä suoraan lupaa anna, vaan ohjaan isältään kysymään.



Alussa oli pieniä suhtautumisvaikeuksia, mutta nekin hävisivät ajan kanssa. Itse olen pyrkinyt siihen alusta asti, että kun kaikille pidetään sama "kuri", niin kenenkään ei tarvitse tuntea itseään ulkopuoliseksi.

mun jotenkin hävetä tai katua kun tuo mies on alusta asti ollu lasten kanssa yhtä paljon kuin minäkin=DIsoilla on kyllä omakin isä jota tapaavat,mutta arjessa tuo nykyinen mies vie lapsia harrastuksiin,hammaslääkäriin,on niitten kanssa kun harrastan ja pari kertaa vuodessa menen kavereitten kanssa esim.laivalle ja mies on lasten kanssa..meilla pari yhteistäkin lasta ja kaikkien kanssa mies tasapuolisesti..se on ollut automattisesti alusta asti miehelle selvää että haluaa olla lasten kanssa..ja jos joku kysyy niin sanoo aina että meillä 4lasta=)Kun isot lähtee isälleen laitetaan pikkusetkin hoitoon ja vietetään parisuhde aikaa ja kun isot kotona tehdään juttuja paljon koko perheen voimin.

nro 16

mummupuolen roolia. 14 vuotta olen ollut äitipuoli kahdelle lapselle. Hyvin on tultu toimeen ja totuttu toisiimme. Varmaan jotain valitettavaa selän takana puolin ja toisin, mutta minä ainakin tykkään heistä ja olen aina ystävällinen. Ovat tervetulleita tänne. Nyt nuorempi lapsista sai lapsen eli mieheni on isoisä ja minä mummupuoli. Henkisesti täysin uusi murros. En halua olla mummu, koska omat lapset niin pieniä.Toisaalta haluaisin auttaa, mutta olen aika paljon työnnetty syrjään "oikeiden" mummujen alta. Välillä olen helpottunut, välillä katkera olo kaiken sen jälkeen, kuinka paljon olen tätäkin nuorta paria auttanut joka tavalla. Enemmän kuin kumpikaan oikea mummu. En ole kertaakaan saanut vauvaa edes syliin ja ikää 4kk. Olen kysynyt muutaman kerran, mutta se on ohitettu täysin. Eli uusi kriisi taas edessä ja sen paikan löytäminen.

Eli uskoisin, että jos uusioperhe saa alkunsa tilanteessa jossa nainen on raskaana tai kumppanin lapsi on vauva, silloin varmaan aikuinen luo lapseen vanhemman kaltaisen suhteen. Näkee toisen avuttomana ja hoivattavana, siitä syntyy vastavuoroinen välittämisen/rakastamisen suhde.

Isommat lapsethan ovat vanhempiensakin mielestä usein työläitä ja rasittaviakin, mutta pohja sille suhteelle on luotu jo silloin kun vauvaa on hoivannut ja se tunne jaksaa kantaa läpi elämän, myös niinä vaikeina hetkinä.

Eri asia on saada lähelleen ne "valmiit" lapset, ei se tunneside koskaan varmaan voikaan yhtä vahva olla, eikä tarvitsekkaan.

Tärkeintä on kuitenkin olla lapselle aikuinen ja välittää kuin mistä tahansa elävästä olennosta.

Näitä oon paljon itse miettinyt. Tulin pian raskaaksi aloittaessani suhteen exäni kanssa, jolla oli siis pikkukoululainen entisestä suhteestaan. Mulla ei ollut mitään kokemuksia lapsista, enkä osannut suhtautua lapseen yhtään. Kun olin lapsen kanssa kaksin, juttelin ihan luontevasti mutta exän läsnäolo jotenkin sotki kaiken - koin, etten kuulu siihen kuvioon ollenkaan. Kun lähdin pois paikalta, exä suuttui, mutta jos exä lähti lapsineen pois käymään jossakin, piti mun toimia kuskata tai vähintäänkin olla kotona valmiina odottamassa heitä. Siis exän mielestä. Se homma ei kerta kaikkiaan toiminut.

Exästä tuli muista syistä exä, ja nyt kun mulla on omiakin lapsia ja tuo aikaisempi kokemus taustalla, toivon tosiaan että onnistun jatkossa paremmin, kunhan löydän sellaisen miehen jonka kanssa haluan elämäni jakaa. Koen hirvittävää syyllisyyttä noista menneistä ajoista, vaikka juttelin silloin monien ihmisten kanssa ja kaikki sanoivat, että meidän silloinen perhe-elämä ei voikaan onnistua kun mistään pelisäännöistä ja asioista ei sovittu. Ja exälle ne lapsensa tapaamiset oli jotenkin hankalia juttuja (johtuen varmaan siitäkin, että se oli ollut lapsen äidin kanssa asuessaan kuitenkin melko vähän tekemisissä oman lapsensa kanssa, koska ura ja harrastukset menivät silloisen perheen edelle).

Varmaan on niin, että "kaupan päälle" tulleisiin lapsiin on vaikeampi luoda aito ja "kaiken kestävä" suhde - mitä ihmettelen kyllä kauheasti, koska kyllä kai adoptiovanhemmatkin ovat aivan luontevia vanhempia adoptoimilleen lapsille? Vai onko se niin, että äiti- ja tai isäpuolen asema on aina jollakin tavalla epäselvä niin kauan, kun molemmat biologiset vanhemmat ovat lapsen elämässä mukana? Vai onko kyse jostain alitajuisesta kilpailun ja ehkä mustasukkaisuudenkin tunteesta?

Lapsen elämä on varmasti kauheaa, jos vanhemman uusi kumppani ei pysty häntä hyväksymään. Sellaista kohtaloa en missään nimessä halua omille lapsilleni. Vaikka eipä kai aikuinen(kaan) ihminen omille tunteilleen mitään voi - sitä joko tykkää jostakin ihmisesta tai ei, oli se ihminen vieras lapsi tai aikuinen. Vai onko jollakin hyvää vinkkiä siihen, miten itsensä voisi suggeroida pitämään jostakin ihmisestä?

Näin jälkikäteen muuten olen itse hoksannut, että oikeasti tykkään exäni lapsesta. Pidän häneen yhä yhteyttä, vaikka erosinkin riitaisasti hänen isästään. Lapsi tuntuu tykkäävän minusta, mikä tuntuu todella mukavalle.

Siis kiva kun on asiallista juttua. Mukava pointti tuo adoptiovanhemmuus. Ehkä tähän kaikkeen todella liittyy joku kilpailunäkemys. Samoja asioita pohtinut, tutuilta kuullut ihmeellisiä tarinoita, keskustelupalstoista puhumattakaan.

vaan laiskuudesta eli sinusta ei nähtävästi ole äidiksi yhdellekään lapselle.



Tunteita ei näytetä karjumalla, ihan turha väittää, että kotonaan saa tehdä mitä tahtoo.

mummupuolen roolia. 14 vuotta olen ollut äitipuoli kahdelle lapselle. Hyvin on tultu toimeen ja totuttu toisiimme. Varmaan jotain valitettavaa selän takana puolin ja toisin, mutta minä ainakin tykkään heistä ja olen aina ystävällinen. Ovat tervetulleita tänne. Nyt nuorempi lapsista sai lapsen eli mieheni on isoisä ja minä mummupuoli. Henkisesti täysin uusi murros. En halua olla mummu, koska omat lapset niin pieniä.Toisaalta haluaisin auttaa, mutta olen aika paljon työnnetty syrjään "oikeiden" mummujen alta. Välillä olen helpottunut, välillä katkera olo kaiken sen jälkeen, kuinka paljon olen tätäkin nuorta paria auttanut joka tavalla. Enemmän kuin kumpikaan oikea mummu. En ole kertaakaan saanut vauvaa edes syliin ja ikää 4kk. Olen kysynyt muutaman kerran, mutta se on ohitettu täysin. Eli uusi kriisi taas edessä ja sen paikan löytäminen.

joka haluaa sivuuttaa ne oikeat mummut. Siksi siskontyttö ei voinut kutsua isäänsä vauvan ristiäisiin, koska tiesi, että äitipuoli varastaa vauvan ja kaiken huomion. Pari kertaa ole joutunut salakuljettamaan vauvan meille ohi isoäitipuolen, joka on siskontytön ovella kyselemässä, koska saa vauvan yökylään.

esim. blogilista.fi-sivulla ja hae hakusanalla uusperhe. Löydät kiinnostavia blogeja ja vertaistukea.



t. yksi uusperheellinen bloginpitäjä :)

mummupuolen roolia. 14 vuotta olen ollut äitipuoli kahdelle lapselle. Hyvin on tultu toimeen ja totuttu toisiimme. Varmaan jotain valitettavaa selän takana puolin ja toisin, mutta minä ainakin tykkään heistä ja olen aina ystävällinen. Ovat tervetulleita tänne. Nyt nuorempi lapsista sai lapsen eli mieheni on isoisä ja minä mummupuoli. Henkisesti täysin uusi murros. En halua olla mummu, koska omat lapset niin pieniä.Toisaalta haluaisin auttaa, mutta olen aika paljon työnnetty syrjään "oikeiden" mummujen alta. Välillä olen helpottunut, välillä katkera olo kaiken sen jälkeen, kuinka paljon olen tätäkin nuorta paria auttanut joka tavalla. Enemmän kuin kumpikaan oikea mummu. En ole kertaakaan saanut vauvaa edes syliin ja ikää 4kk. Olen kysynyt muutaman kerran, mutta se on ohitettu täysin. Eli uusi kriisi taas edessä ja sen paikan löytäminen.

joka haluaa sivuuttaa ne oikeat mummut. Siksi siskontyttö ei voinut kutsua isäänsä vauvan ristiäisiin, koska tiesi, että äitipuoli varastaa vauvan ja kaiken huomion. Pari kertaa ole joutunut salakuljettamaan vauvan meille ohi isoäitipuolen, joka on siskontytön ovella kyselemässä, koska saa vauvan yökylään.

vai onko sinusta normaalia että äitipuoli kasvattaa toisen lapsen kuima omansa, mutta mitään ei sitten hänelle sen jälkeen suoda? Outo ajattelutapa kyllä.

adoptiossa ja lapsipuolissa on se, että adoptiolapsi on HALUTTU yhteinen projekti. Harva haluaa äitipuoleksi ja vielä harvempi osaa ottaa asiallisen suhteen VALITSEMANSA PUOLISON lapsiin. Moraalia ei yksinkertaisesti piisaa.

ei kai kukaan tahallaan halua olla paskiainen?

adoptiossa ja lapsipuolissa on se, että adoptiolapsi on HALUTTU yhteinen projekti. Harva haluaa äitipuoleksi ja vielä harvempi osaa ottaa asiallisen suhteen VALITSEMANSA PUOLISON lapsiin. Moraalia ei yksinkertaisesti piisaa.

Mitkä sen määrittää?? Itse välitän ja pidän mieheni lapsesta, kohtelen häntä asiallisesti, reilusti ja pidän perheemme jäsenenä. Jos olemme yhdessä liikkellä ostan hänelle juttuja siinä missä yhteiselle lapsellemmekin. Samat oikeudet ja velvollisuudet koskevat molempia lapsia. Kuuntelen, välitän ja olen läsnä, lohdutan jos tarve. Mutta en voi sanoa rakastavani häntä, en osaa/osaisi halia, suukotella tms.