Lääkäri diagnosoi lapsellani masennuksen. "Saako" dg:n kyseenalaistaa perheneuvolassa vai

Oliko kyseessä muuten terveyskeskuslääkäri? En laittaisi minkäänlaista arvoa diagnoosille, jos näin on.

Eli rohkeasti sinne vaan. Mikä lastasi sitten omasta mielestäsi vaivaa?

Oliko kyseessä muuten terveyskeskuslääkäri? En laittaisi minkäänlaista arvoa diagnoosille, jos näin on.

ap

Vastavalmistunut, kokematon lääkäri diagnosoi leikki-ikäisen lapseni masentuneeksi, koska lapsi makasi sängyssä kun hänellä oli laboratoriokokein todettu, erittäin ärhäkkä infektiotauti.



Lääkäri ei edes keskustellut epäilystään vanhempien kanssa.



Diagnoosi oli väärä.

Mikä lastasi sitten omasta mielestäsi vaivaa?

Nämä on koulupsykologi tutkimuksissaan todennut, mutta lääkärin mielestä sillä ei ole merkitystä, vaan kaikki selittyy masennuksella. Lisäksi lapsella on minusta ahdistuneisuusoireilua. Ja näiden kaikkien lisäksi myös jonkinlaista masennusta minunkin mielestäni.

Minun ymmärrykseeni vain ei sovi yhtään, että jos lapsella on ollut masennusoireita nyt muutaman kuukauden, niin se selittäisi miksi hänellä oli adhd-tyyppistä oireilua ja hahmotusvaikeuksia jo 2-vuotiaana.

ap

Adhd:n kaltaiset asiat kuuluvat heidän osaamisalueeseen. Ne eivät kuulu psykiatriaan.

lasten kanssa. Oma lapseni oli pirteä, iloinen ja leikki, mutta hänellä oli infektio. Lääkäri halusi odottaa kokeiden tulokset, ja pyysi, ettemme vielä lähde kotiin, vaan hän antaa ne meille saman tien.

Kohta hän juoksikin lasten leikkipisteeseen ja ilmoitti, että lähdelle sairaalaan sillä sekunnilla.

Lapseni oli vielä tunnin iloinen ja leikkisä, kunnes romahti täysin. Silloin oltiinkin jo sairaalassa hyvässä hoidossa.

Vääriä diagnooseja tulee, mutta jos ne on pahempia kuin todellisuus, niin silloinhan asiat menee helpommiksi.

Pitäisikö hakea ennemmin neurologin arvio tilanteesta kuin psykiatrin?

Ja voinet yhtyä siihen käsitykseen, että lapsi oli tuolloin niin sairas, että etenkään häntä tuntematon ihminen ei mitenkään olisi voinut arvioida hänen käyttäytymistään infektiosta terveenä?

Eivätkö ne järjestä vanhemmilla ja lapsille vertaistuukea ja kursseja arjen ongelmatilanteiden avuksi? Oletteko osallistuneet sellaisiin? Ei siitä, voihan perheneuvolasta kait olla apua masennukseen, mutta onko siellä sitten sellainen henkilö, joka tuntee riittävästi adhd-tä, sitä neurologista puolta niin että osaa huomioida sen osuuden, eikä "hoida" vain masennusta?

Ei lääkäri ainakaan yhden käynti kerran perustella voi tehdä diagnosia.

Oma lapseni oli lapsen psykiatrisella

tutkimuksissa masennus epäilyn vuoksi ja epäilys kumottiin heti. On vain isommassa porukassa hiljainen tarkailia alkuun. Tutkimus kesti reilu 2kk.

Meillä psykiatrinen lääkäri diagnosoi aspergerin ja kun tehtiin testejä sai lapsi pienimmmät pisteet mitä kukaan testava sielä on ikinä saanut eli ei todellakaan mitää autismin kirjon oireita.

Sillä saatatte lähteä ihan väärille raiteille hoitosuhteessanne.



Ennemmin kannattaa olla ihan sillai, että "kauheeta kun tää hoitamaton tarkkaavaisuudenhäiriö on nyt aiheuttanut jo masennuksenkin" Eli ei kyseenalaista, vaan kääntää keskustelun toistuvasti niihin oireisiin, joita oli ennen "masennusta".



Sillä tavalla ette saa vaikean vanhemman leimaa heti kättelyssä. Perheneuvolan kautta adhd lastenkin vanhemmat saavat apua, eli paikka on sikäli ihan oikea. :)

en tiedä, mutta oliko lääkäri lapsen kanssa kahden vai olitko mukana?



Toisaalta, musta tuntuu tyhmältä mennä kumoamaan tollainen lääkärin diagnoosi maallikkona. Miksi olet siitä niin hädissäsi? Hyvä kun pääsette perheneuvolaan , siellä on yleensä ihan mukava ja taitava henkilökunta ( ainakin meillä oli). Jos lapsi ei ole masentunut niin siellähän se varmaan selviää!

Mä kyllä kattoisin kieroon jos äiti heti ensitöikseen rupeaa kumoamaan lapsen diagnoosia....

lasten neurologille yksityiselle puolelle.

Lapsi voi masentua siitäkin jos adhd:n takia saa jatkuvaa negatiivista palautetta ympäristöstä. Ei siis koe onnistuvansa missään tai itsetunto kärsii siitä että ympäristö arvioi koko ajan. Ei ole hyväksytty omana itsenään. Näin voi helposti käydä. Ja aikuinenkin ahdistuu jos koko ajan moititaan. Kun saa apua neurologisten oireiden hallintaan niin koko elämä helpottuu.

Ja tosiaan näitä kuulee, jossa psykiatri diagnosoi masennuksen ja kyseessä onkin adhd tai asperger lapsi. Katsovat asioita omasta viitekehyksestä nimittäin.

Noin isossa asiassa en muutenkaan luottaisi yhteen lääkäriin. Veisin yksityiselle maksoi mitä maksoi. Tuo kuitenkin vaikuttaa koko lapseen. Mahdollinen terapia ja lääkitys jne. En tosiaan alkaisi siihen ilman toista mielipidettä.

Kerroit, että lapsella on tarkkaavuuden ja oppimisen pulmia, ja nyt masennusta kuukausia, lisäksi ahdistuneisuutta.



Ensiksikin, tarkkaavaisuushäiriöproblematiikka kuuluu lastenpsykiatrian piiriin, erityisesti kun siihen liittyy tavallisia liitännäispulmia eli mielialaoireita tai käytösoireita. Toiseksi, on tärkeää diagnosoida mahdollinen ADHD kuvaamassaai tilanteessa, jotta siihenkin voi kohdistaa hoitoa. Kolmanneksi, vaikka palstalla muuta luullaan, on ADHD- diagnostiikka haastavaa erityisesti silloin, kun lapsella on tunne-elämän oireita (jotka voivat muistuttaa tarkkaavaisuushäiriön oireita).



Ehdotan, että otat epäilysi puheeksi hoitavan lääkärin kanssa. Hoitosuhteessa tulisi olla tilaa myös kyseenalaistamiselle, siitä voi syntyä jotain uutta ja hyvää.

Ensinnäkään koulupsykologi ei tee diagnoosia yhtään mistään. Voi kertoa vaan epäilystään ja laittaa jatkotutkimuksiin.



Helsingissä ADHD tutkitaan lastenpsykiatrisella jossa on töissä myös neurologi jota käytetään tarpeen mukaan.



Toisekseen perheneuvola on väärä paikka hoitaa ADHD-asiaa, hoito tapahtuu lastenpsykiatrisella. Perheneuvolaan ohjataan jos vanhempien ja lasten vuorovaikutus huonoa ja perheessä oletetaan olevan vikaa/ongelmia.



Joku jo sanoikin, ADHD:hen liittyy masennusta.



Mutta teidät on nyt ohjattu sinne perheneuvolaan joten teidän perheoloja halutaan selvittää. Nyt ei ole siis kysymys siitä, että lasta tutkittaisiin. Muuten teidän olisi ohjattu lasten psykiatriselle.



Perheneuvolassa ei ole läheskään samanlainen ammattiosaaminen kuin lasten psykiatrisella. Tiedän monia perheitä jotka eivät ole saaneet perheneuvolasta yhtään mitään apua, pikemminkin päinvastoin.



Muuten myös masennus ja ahdistus liittyy yhteen..



Saahan sitä epäillä diagnoosia ja monesti ovatkin vääriä. Mutta kaipa masennus diagnoosiin kuitenkin oli jotain perusteita vai eikö?

Muista, että sä olet sen lapsen kanssa KOKO ajan. Psykiatri näkee sen pari kertaa, näkeekö edes TUNTIA kerrallaan?



Jos tosta lasket suhdeluvun, on ilmiselvää, että sinä tiedät lapsen tilanteesta enemmän kuin psykiatri.



Psykiatrit ovat usein miespuolisia, ei erityisen emotionaalisia tapauksia. Ovat ammatissa, koska tulevat suvusta, jossa on aina ollut lääkäreitä ja lähteneet siksi alalle ja päässet lukemaan sitä. Psykiatrille EI ole soveltuvuuskokeita. Niissä on aidosti aivan kyvyttömiäkin tapauksia.



Ongelma on, että masennusta ei voi millään sapluunalla mitata. Ei ole ohjekirjaa, jonka avulla huono ihmistuntija muuttuisi absoluuttisen hyväksi. Masennuksen diagnosoinnissa on lista oireita, jotka voivat viitata masennukseen mutta myös mihin tahansa muuallekin. Erityisesti lasta on hankala diagnosoida.



Luota itseesi. Kuten sanottu, näet lapsen koko ajan, psykiatri pahimmillaan vain sen, mitä haluaa nähdä.

Miksi pidät yksityistä neurologia parhaana vaihtoehtona?



Helsingissä kunnallisella puolella tutkitaan lapsen ADHD:tä useita kuukausia, lasta tavataan kymmeniä kertoja, samoin vanhempia. Tehdään pilvin pimein erilaisia testejä jne. Tutkimuksen tekee kolmen ihmisen työryhmä.



Yksityisellä puolella diagnoosin saa kuka vaan ja ihan parin käyntikerran perusteella, samoin lääkityksen.



Aikamoinen ero! Siinä voi sitten miettiä kummalta sektorilta tulee näitä humpuukki ADHD-diagnooseja.

"Täällä ADHD-tutkimukset tehdään kyllä lastenneurologian puolella, ei psykiatrian"



Molemmilla erikoisaloilla on asiantuntemusta tarkkaavaisuushäiriön diagnostiikkaan ja hoitoon, liitännäistilojen hoito onkin sitten eri asia. Alueelliset työnjaot lienee sovittu.

Lapsi on aina ollut hyvin haastava, jo vauvana oli todella itkuinen ja vaikeasti rauhoitettava. 1vuotiaasta saakka erittäin vilkas ja tempperamenttinen, sellainen josta vieraatkin kysyi, onko tuo aina tuollainen ja oli se.



2-6v edelleen erittäin villi, eikä uskonut mitään! kyseenalaisti kaiken ja sai ihan tajuttomia raivareita, karkaili ikkunasta jos ei ollut lupa lähteä ulos, ympäristön hallinta hyvin heikkoa, aina tavarat hukassa,sotkussa,silputtu.

Kaveri suhteet vaikeita, etenkin niiden luominen.

Lapsi ei ollut pätkääkään kiinnostunut muista lapsista ennen 5:ttä ikävuotta. Ei puhunut vieraille aikuisille juuri mitään, eikä osoittanut mitään kiinnostusta esim.isovanhempia kohtaan. Joutui siirtymään hoidosta kotihoitoon 3v, kun oli niin vilkas hoidossa.



4v:nä sai pikkusisaren ja oli erittäin mustasukkainen, pelotteli pikkuista ja oli erittäin väkivaltainen ja uhmakas.



6v:nä aloitti eskarin ja silloin jo sai ystäviä ja leikki muiden lasten kanssa. Otti kontaktia aikuisiin joista piti, muihin ei.

Vaikeuksia oli vilkkauden ja elämänhallinnan kanssa, kaikki tavarat aina hukassa ja levällään.



Olin vuosien saatossa puhunut neuvolassa moneen otteeseen vaikeuksista lapsen kanssa ja jouduttiinkin aina tekemään testit kahteen-kolmeen kertaan, koska saattoi mm.vaan istua paikoillaan ja liikutella silmiä oikealta vasemmalle, muuten suoritti kaikki testit leikiten, on fiksu ja liikunnallisestikin erittäin lahjakas, alkoi puhumaan 10kk.

Esikoulussa pyynnöstäni tehtiin kouluvalmiustestit ja suoriutui tehtävistä ikätasoisesti, lukuunottamatta vilkkautta.



Aloitti koulun ajallaan ja sitten ne ongelmat alkoivatkin, kuten oli arvellutkin.

Olin itse töissä ja lapsen olisi pitänyt itse selviytyä kouluun, ei tullut mitään. Meni koska meni ja saattoi lähteä tyyliin talvella sandaaleissa. Ei jaksanut keskittyä ja puuhaili tunneilla omiaan,leikki ja piirteli. Jatkuvasti koulusta soitettiin kesken päivän, etsimään lasta,hakemaan vaatteita ym. Kirjat,reput, kännykkä ja tarvikkeet aina hukassa.



Yritettiin vaikka ja mitä.mm taksi kyytejä, mutta ei mennyt myöskään taksiin. Lopulta koululle järjestettiin hoitaja jo 6:30 ja vein lapsen koululle jo silloin, se helpotti, mutta tunneilla ongelmat jatkui, touhusi omiaan 80% ajasta, oppi kuitenkin kaikki ikätasoisesti, että älystä se ei ollut kiinni.



Tokalla luokalla sitten opettaja ehdotti psykologin testejä ja päästiinkin lähetteellä yksityiselle. Se tarkastus menikin taas ihan penkin alle, itse olin nähnyt sen touhun monia kertoja, mutta lääkäri oli ihan ihmeissään. Lapsi ei suostunut yhteistyöhön ollenkaan, ei kertakaikkiaan tehnyt yhtään mitään, ei puhunut, ei avannut suuta, ei antanut katsoa korvia jne..

No päästiin siitä hyvin nopeasti lastenpsykiatriselle tutkimuksiin. Ja tulokset todellakin olivat, että lapsi on masentunut ja piste. Itse mietin, että missä välissä se lapsi oli masentunut vai syntyikö masentuneena.



Hoidoksi aloitettiin 2-3v psykoterapiaa, kaksi kertaa viikossa. Nyt lapsi on käynyt terapiassa 2vuotta. Ja edelleen samat ongelmat jatkuu, olen ollut kotona jo useamman vuoden hoitamassa, että lapsi menee kouluun ajallaan,ottaa tavarat,pukee asialliset vaatteet ym.

Koulussa edelleen haaveilu jatkuu, saa kuitenki siihen nähden ihan ok numeroita, mutta jatkuvasti koulusta tulee palautetta.

Nyt terapeutti on sitä mieltä, että lapsi on terapian aikana muuttunut ja kehittynyt huomattavasti, no on joo, mutta onhan lapselle tullut ikääkin lisää ja on tuntenut terapeutin nyt 2vuotta, eli on jo hänenkin seurassaan se aurinkoinenkin itsensä joka tuttujen ihmisten ja perheensä kanssa on aina ollutkin.



Lapsi on sellainen äärilaitojen ihminen, kun on kivaa, on tosi kivaa ja kun ei ole, niin ei todellakaan ole ja näistä ääripäistä liikutaan nopeasti toiseen.



Lähinnä tässä välillä käy mielessä, että onko diagnoosi nyt osunut ihan kohdalleen vai saako näitä ammattilaisia kyseenalaistaa?

Koska nyt vaikuttaa siltä, että teraupeutti kokee tehneensä hyvän työn ja tyttö on parantunut, vaikka samojen ongelmien kanssa painitaan edelleen koulussa sekä kotona, oma mielipiteeni jyrätään ihan täysin.



En aina tiedä miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua, kun väitetään vaan kiven kovaa, miten hyvin menee ja lapsi on terapiassa niin muuttunut, vaikka arki on edelleen jotain ihan muuta. Onhan lapsi toki muuttunutkin, mutta kyllä 8v:stä onkin matkaa 12v:ksi, että pitäähän siinä ajassa jo muuttuakkin. Joskus vaan säälittää ihan lapsenkin puolesta kun itsekkin tuskastuu miksi ei pysty ja muista ja saa koulusta huonoa palautetta vaikka yrittääkin.



Ja omassa mielessä tietysti pyörii jo lähestyvä teini ikäkin, että mitä tästä tulee kun toinen ei hahmota esim.ajan kulkua ja kelloa, hukkaa kännykät ja reagoi kaikkeen niin voimakkaasti. Lapsi itse sanoo,että hänestä tulee taiteilija.



Tulipa purkautuminen, mutta välillä on vaikea tietää mikä on oikein ja mikä ei, mikä totta ja mikä ei, vai katsooko omaa tilannetta vaan liian läheltä, eikä näe metsää puilta.



Mutta ehkä jos itse voisi palata ajassa taaksepäin, aloittaisin neuron puolelta ja siirtyisin sieltä vasta psykiatriselle ja ehkä kyseenalaistaisin enemmän.

Tsemppiä teille! :)