Miten jaksaa mielettömän villin taaperon kanssa?

Mulla kaksi vilkasta poikaa. Ikävuodet 1-2 olivat juuri tuommoisia. Esikoinen oli todella vilkas noin puolitoista vuotiaana ja perässä sai koko ajan juosta. Nyt poika on koulussa ja rauhoittunut kovasti. On luokkansa parhaita oppilaita. Joten sanoisin että älä huolehdi. tuo on ihan normaalia taaperon käytöstä ja rauhoittuu varmasti kolmeen ikävuoteen mennessä!

Mulla kaksi vilkasta poikaa. Ikävuodet 1-2 olivat juuri tuommoisia. Esikoinen oli todella vilkas noin puolitoista vuotiaana ja perässä sai koko ajan juosta. Nyt poika on koulussa ja rauhoittunut kovasti. On luokkansa parhaita oppilaita. Joten sanoisin että älä huolehdi. tuo on ihan normaalia taaperon käytöstä ja rauhoittuu varmasti kolmeen ikävuoteen mennessä!

Rauhoittaisin kokonaan kaiken ruokailuun liittyvän. Kattaisin pöydän ja syö annoksesta mitä syö. Sitten ulkoilemaan ja taas sama juttu. Juttelisin ihan kaikkea muuta. Ehkä ottaisin valmistamiseen mukaan, jos vain kiinnostaa edes joku vaihe niistä. Esim. salaatin linkoaminen, repiminen jne.

Lähtisin metsäretkelle ja pakkaisin sinne eväät ja taas sama juttu. Ei mitään vaatimuksia syönnin suhteen. lapsi ei tapa itseään nälkään. Aluksi kun kukaan ei tyrkytä voi jäädä vähän vähemmälle syöminen, mutta varmasti ei nälkään näänny. Riittää kun tarjoat ruokailut säännöllisesti. Syöminen on luonnollinen asia, eikä sitä kukaan ala vastustelemaan, jos siitä ei ole koskaan tehty valtataistelua. Ymmärrän huolesi aiheesta, mutta suosittelisin kokeilemaan täysin neutraalia suhtautumista. Eli et kehu, että söitpä hienosti annoksen. Tai annan mitään signaalia, että tnään söit liian vähän. Voit sanoa vaikka, että oli kiva jutella ja ruokailla yhdessä. Kysele syönnin aikana kaikkea sellasta, josta lapsi mielellään puhuu tai kerro juttuja omasta lapsuudestasi tjs.

tehkää yhteiset pelsäännöt tästä asiasta. Ja jos voimavarat on vähissä, niin perheneuvolaan soittamalla olet jo yhden askeleen lähempänä tukea. Voit vaikka kertoa lapsesi olevan niin poikkeuksellisen vaativainen ja vilkas, että haluaisit tietää tehokkaita keinoja tukea lapsen kasvua, jos hänellä vaikka myöhemmin todetaan jotain ylivilkkautta. Että pystyisit olemaan enemmän tukeva kuin pelkästään kieltävä ja komentava. Varmasti saat hyviä neuvoja. ADHD lastenkasvatusneuvot ovat muuten täysin toimivia ihan keskivertolapsillakin. ;-)

Rakkaus riittää, kun tiedät, että et ole yksin asian kanssa!

Yksi huvittava (tyypillinen) piirre muuten näkyvissä: miksi automaattisesti oletatatte, että villikkoni on POIKA? :)



Hän on villi tyttö... Sehän monia vielä eritoten hämmästyttääkin. Saan kuulla, että "..ja tyttö vielä..".



Isänsä oli kuulemma pienenä villi, valvottava, kiipeilijä, temppuilija, levoton ja rauhaton. Koulussa pärjäsi tasaisen huonosti, ei malttanut kovin keskittyä:( Aikuisena on hidas ja jähmeä. Monesti tuijottelee ikkunasta ulos, huokailee ja murehtii. Toisaalta tulistuu äkkiä, on lyhytpinnainen. Tuntuu hullulta, että aikuisena on tällainen hitauden perikuva kun pienenä ollut villikko! Joskus tosiaan mietin, onko tässä jotain neurologista, tekisi ihan mieli jutella asiasta ammattilaisen kanssa, vai onkohan liioiteltua?

Tuntui kuin olisi apinasta huolehtinut. Luulen ainakin, että simpanssin hoito olisi yhtä vaativaa.

Aika auttaa asiaan ja älkää ihan heti toista tehkö.

Meidän villi lapsi alkoi rauhottua n. 4v iässä. Tosin mm. tavaroita veti kaapista alas vielä isompanakin ja tuo uhmakuus ei kadonnut mihinkään. Yhä saan pakottaa esiteinin hampaiden pesulle ja suihkuun jne.

Pakko ottaa osaa keskusteluun. Mulla myös 2v villi TYTTÖ. Temperamenttinen, suuttuu usein, ja hermot menee äidillä monta kertaa päivässä. Tytöllä vielä harvinaisen kova ääni, joten ei kiinnosta huudattaa esim. kaupassa. :D

Kiipeilee, juoksee, pääsee puistossa isojen kiipeilytelineeseen, ei jaksa istua kärryssä kaupassa, käsittämättömän ketterä ikäisiinsä verrattuna, oppi alle 2-vuotiaana ajamaan puiston isoilla pyörillä.. Kiipely alkoi ennen kuin oppi kävelemään. Neuvolan mukaan normaalia uteliaisuutta ja vilkkautta.



Enpä itsekään osaa olla huolissani. Lapset ovat vain niin erilaisia.. Ja meillä tämän pikkuisen termiitin lisäksi vielä 9kk ikäinen, joka toistaiseksi on ollut itse rauhallisuus. :D Tsemppiä päiviisi!

hoplopeilla tai muilla levottomuutta lisäävillä aktiviteeteilla, vaan mikäli kyseessä terve lapsi, niin rauhoittaminen on avainsana. Kuulostaa turvattomalta ja vailla rajoja kasvaneelta lapselta, joka tarvitsee syliä, paijausta, lukemista, palapelejä, metsäretkiä, ötököitten tutkimista jne.

Ei kauppoja tai muita lapselle laajoja tiloja, vaan tuttuutta, rauhallisuutta ja aikuisen mallia ns. hitaudesta.

Kuulostaa liikunnalliselta lapselta. Ruoki sitä, älä pilaa lasta. Anna tutkia maailmaa! Vältä vaikeuksia, mutta ole tarvittaessa jämäkkä. Älä hankkiudu pitkille automatkoille tai kärryjen kanssa mottiin kilometrien päähän kotoa. hanki trampoliini ja palloja potkittavaksi. Meillä on neljä lasta, ja kolme heistä ovat olleet tuolaisia taaperona. Myöhemminkin liikunnallisia, mutta erittäin hyvin koulussa menestyviä ja keskittymiskykyisiä.

paitsi että hän on tyttö, eikä juuri saanut raivareita kuin vasta esieskarina.



Ihan on normaali lapsi, menestyy hienosti koulussa jne.



Pantiin normaalia vaativampaan kouluun ja harrastuksia on paljon.



Pää rasittuu kaksikielisessä koulussa ja liikuntaharrastukset vie pahimmat mehut.



Aina sattuu ja tapahtuu!



Kuopuksemme on rauhallienn viilipytty.



LAPSET NYT VAAN ON ERILAISIA!

Mistä minä saan voimia tähän arkeen? Miten jaksaa hänen jatkuvat uhmakohtauksensa ja tuon kitinän kun kaikki voimat menee jo vahtimiseen ja lapsi sotkeekin ihan hirveästi koko ajan (ja koti saa rauhassa olla kaaoksessa, mutta pakkohan ne maidot tai kaadetut jauhot on kerätä..). Kun ei ole ketään sukulaista auttamassa lähellä, ainoa on tuo hidas ja väsynyt mies? Jos minä olen kotona, mies ei todellakaan mene lapsen perään tai auta syöttämisissä. Se on mulle niin yksinäistä puuhaa. Jännittää jättää tuota lasta isän hoitoon, kun mies ei pysy sen perässä hitaan luonteensa kanssa tai antaa lapsen häärätä yksin huoneessaan vaikka tuhannesti olen tolkuttanut, ettei tuon ikäistä villikkoa saa jättää vahtimatta!

Mulla on nykyään tosi paha olo tästä yksinäisestä huolenpidosta, väsyttää ja uuvuttaa.

Sä toinen 2v villin tytön äiti (ja muutkin!) miten jaksatte itse arjessa, miten pidätte päänne kasassa ja itsenne voimissanne?



Miten puolisonne hoitavat näitä villikkoja?



Miten syönnit onnistuvat parhaiten?

ja sinä ilmeisesti vielä kotona, etkä tee muuta?



Kasva aikuiseksi! Ja mies myös.

ja juosta niin paljon kuin sielu sietää. Varottelisin mahdollisimman vähän.



Mutta sit en esim. antaisi valita lautasia enkä päättää mitään tommosia edes pikkujuttuja.

Miten tän ikäisestä epäillä tai tehdä diagnooseja? Neuvolassa pitävät kuitenkin aivan normaalina, joskin vilkkaana ja vaativana lapsena.

Sellaiseen käsitykseen olen tuttavien kanssa jutelelssa (ja myös tällä palstalla) tullut. Pystyisitkö ap käymään ykstyisellä lastenlääkärillä? Tekstistäsi kuultaa, että olet todella puhki. Kuten moni muukin on jo sanonut, hae apua, tilanteesi kuulostaa epätavallisen rankalta.

Mitä menisin yksityiselle lääkärille sanomaan, että mun lapsi on tosi villi? Jotenkin tuntuu että olisin uusavuton äiti jos sellaisen takia menisin lääkäriin..

Veitpä sanat suustani...

Mutta ei noin villi. Rauhoittui muutamaa kuukautta myöhemmin aika lailla. Meillä on auttanut se, että teen hänen kanssaan aika aktiivisesti ja puhun koko ajan. Lisäksi kaikki liikunnalliset jutut ovat melkein olleet enemmän pannassa kuin auttaneet. Se, että muut juoksee, tekee meidän lapsesta vain "hullun". Hänelle on sopineet paikat, missä on TOSI rauhallista ja missä hän osaa siksi keskittyä pienen hetken - silloin on sujunut leikki, jopa helmien pujottelu ja maalaaminen (vesiväreillä).



Olemme käyneet leikkipuistossa ja siellä teen yleensä niin, että kävelen hänen perässään ja autan häntä ylittämään itseään. Hän kiipeilee nyt lyhyenä pienenä tappina (2,5v ja 88cm) paremmin ja uskaliaammin kuin monet 3-4-vuotiaat. Mutta sen sijaan, että kiellän, haastan. Se sopii hänelle.

mä uskon että sä olet ihan poikki tuossa arjessa. Mun esikoinen on ollut vähän samantapainen villikkotyttö, eikä kuopuskaan kauaksi jää ;) Tiedän, että vahtiminen väsyttää. Enemmän mua kuitenkin väsytti aikanaan huoli ja pähkääminen siitä, onko lapsella kaikki ok.



Mun lapsi on myös tosi tiukan temperamentin tyyppi. Tosi nopea ja vilkas käänteissään, kiipeili, ei viihtynyt paikoillaan, huono syömään ja kasvukontrolleissa ravattiin. Toisaalta hän suhtautui positiivisesti kaikkeen, innoistui helposti. Oppi 8 kuisena kävelemään ja puhui pitkiä lauseita 1,5 vuotiaana.



Meillä aika teki tehtävänsä, ja lapsi rauhoittui huomattavasti kun ikää tuli. Toki on nopea ja tulistuva luonne edelleen, mutta myös monella tapaa ikätasoaan edellä. Keskittyy tosi hyvin ja on esim. just oppimaisillaan lukemaan (nyt 4-v.) En olisi pari vuotta sitten uskonut että meillä on lopulta tällaista.



Mitä tässä yritän sanoa, on se, että lapsesi on suurella todennäköisyydellä ihan normaali. Jotkut on vaan oikeasti vilkkaampia (munkin tyttö oli joka muskariryhmän nopein ja vilkkain ja levottomin tyyppi). Ja jos lapsi kehittyy muuten nopeasti, se voi lisätä myös "levottomuutta". Ei tässä voi muuta sanoa kun koita jaksaa, ja koita jaksaa suhtautua positiivisesti lapseesi. Äläkä välitä niistä rauhallisten lasten vanhemmista jotka ei ymmärrä sun tilanteestasi mitään.

Oma vilkas lapseni täytti vihdoin 3 ja on hiukan rauhottunut. Viime kesä oli hyvin uuvuttava kun lapsi oli 2 vuotta.

Tässä vinkkejä kuinka selvisimme.

Mahdollisiiman paljon ulkoilua. Kannattaa ulkoilla esim klo 18 jälken päiväkotien pihoissa, piha on aidattu ja turvallinen. Paljon metsäretkiä. Alle 2 vuotiaana oma lapsi jaksoi kävellä mäkisessä maastossa helpostikin 3 kilometriä. Metsäpolulla ei voi vahingoittaa toisia ja saa rauhassa tutkia ympäristöä.

Syömisestä ei kannata stressata. Laitat ruoka-annoksen lapsen eteen ja hän syö sen minkä syö. Jos on liian laiha niin lisää rypsiöljyä ruokaan.

LIsäksi voi pallotella lapsen kanssa, tanssia sisällä yhdessä lapsen kanssa.

Kaupassa olen käynyt lapsen kanssa paljonkin. Hän istuu ostoskärryissä ja välillä olen pitänyt kiinni jaloista jotta hän ei karkaa kärryistä. Olen nopeasti tehnyt ostokset huutavan lapsen kanssa, mutta kun hän on tottunut että pois ei pääse kärryistä niin huuto on vähitellen vähentynyt.

Nyt tilanne on meillä hiuikan helpottanut, mutta edelleenkäään en voi ulkoilla lapsen kanssa ilman lenkkareita niin lujaa hän juoksee karkuun.

Monta kertaa hän syö vain klo 11 ja klo 19 koko päivänä. Hän jaksaa hienosti. Ei yleensä uhmaa, ehkä siksikin, koska vaikka pidän tietyt rajat, annan vapautta enemmän kuin moni muu äiti.



Tänä aamuna esim tyttö ilmoitti menevänsä suihkuun, niin lähinnä autoin häntä laittamalla suihkun oikealle korkeudelle. Sanoin tulevani hänet sitten hakemaan ja hän oli, että ok. Ehkä hänestä tulee kamalan omaehtoinen, mutta näin meillä kotona sujuu arki. Jos hoidan häntä kuten muut äidit lapsiaan, meillä taisteltaisiin koko ajan ja alkaisin inhota lastani.

Kommentoikaa puolisoidenne osuutta arjessa ja suhteessa lapseen? Mulle todella niin rankkaa tuo miehen hitaus ja jähmeys, se ei onnistu missään syöttämisissä tms lapsen kanssa ja vahtiminen niin ja näin. Jos lapsi uhmaa, mies lähtee vaan kävelemään toiseen huoneeseen huokaillen, ei osaa/jaksa suhtautua. Tunnen ärtymystä miestä kohtaan ja parisuhde tästä todella kärsii. Kiukuttaa miten yksin olen lapsen vahtimisasioissa.