Siis ihmettelen tota kun jos 23-vuotiaasta tulee äiti, niin osa ystävistä hylkää

ja mulla kans osa kavereista unohti, kun ei enää päässyt bailaamaan kuin ennen. sen ikäsille,jos ei lasta niin tuntuu toi baarissa juoksu olee sen verran tärkeetä.

sinun lapsesi pitäisi olla positiivinen asia ystävillesi?

tollasessa asiassa???? hä :D

kaverini, joka sai lapsen parikymppisenä. Silloin minua kiinnosti ihan eri asiat, lapsi tuntui häiritsevän, en ymmärtänyt lapsista mitään ja lapset tuntuivat melkein pelottavilta. Kaveripiirissämme kaikki muut paitsi tämä yksi saivat lapset kolmekymppisinä ja meillä muilla onkin ollut luonteva olla kokea elämänvaiheet yhtä aikaa, nyt sitten tapaillaan perheiden kanssa. Ikävä sanoa, mutta näin se on. Parikymppisenä bilettäminen, huoleton oleskelu, vapaus, pitkät keskustelut ilman lasten häiritsemistä olivat tärkeitä. Minä olin vielä parikymppisenä itsekin täysi pentu, eikä siinä ole mitään pahaa. En voinut kuin ihmetellä miksi tämä yksi kaveri halusi jättää opiskelut, matkustelut ja biletykset, joista muut nauttivat pitkään.

kyllä 20v on ihan aikuinen ihminen...

kun hän sai lapsen parokymmpisenä. Ei niinkään sen vuoksi, että olisin halunut jotenkin pitää huoletonta vapautta ja päästä eroon kaverista, joka yhtäkkiä luopuukin kaikista etuoikeuksistaan vaan sen vuoksi,

että aloin vähitellen lukua hänen lapsenvahdikseen.



Hän pyysi lastani kummiksi ja alkoi puhua tyyllin: "sitten sinä voitkin ottaa vauvan hoitoon, kun...jne."

Otin hatkat, koska en kokenut olevani tarpeeksi kypsä alkaakseni "au-pairiksi".

Vaikka olenkin jo yli 30 vuotias. Hänkin on samanikäinen, mutta rairairai-meininki vain jatkuu. No ei se mitään ja aikansa kutakin, mutta lapsen myötä olen saanut myös uusia ystäviä. Ehkä tiemme kohtaavat vielä.

Sai lapsen PARIKYMPPISENÄ

Aloin LIUKUA hänen lapsenvahdikseen

ja pyysi LAPSENSA kummiksi







Ja KYLLÄ 20v on vielä ihan kakara!! Ei aikuinen!!!

että ihminen on 23? Olisiko toisin, jos olisi 22,5v tai 24v tai 38v ja 2 päivää?

eikä hoida itse kun on mukulan tehny.



Sen ymmärrän täysin tuon yhden kirjoittajan tapauksessa ja että miksi hylkäsi.

Sain esikoisen 21v.



Minulla on ilmeisesti kovin omituinen tuttavapiiri, heitä kun ei bilettäminen kiinnosta. Ei tuolloin eikä nyt. Satunnaisesti käyvät baarissa. Eivät myöskään matkustele vaan ovat töissä ja lomilla rentoutuvat sitten kotona. Nyt ollaan kaikki lähempänä kolmeakymppiä ja olen edelleen ainoa, jolla on lapsia. Yhdella pariskunnalla on tosin yritys päällä.



Välillä kahvitellaan kahvilassa, välillä jonkun luona. Välillä istuskellaan tuolla rannalla ja jutustellaan, ehkä lähdetään myös veneilemään. Joskus lapset ovat mukana, joskus ei.



Ehkä siis pitää olla kiitollinen, että erilaiset(?) elämäntilanteet eivät kuitenkaan ole vieneet erilleen.

lapseton voi kokea vauvaperheen elämän todella kiusaannuttavana ja vaivaannuttavana. Minua melkein inhotti jos vauva lykättiin syliin, en tiennyt miten sitä olisi pitänyt pitää, ja äidiksi muuttunut kaveri tuntui oudolta kun koko ajan oli kuulolla, että miten vauva voi, ei siis tuntunut entiseltä kaverilta, joka minun kanssani olessani keskittyi minuun. Olen nyt kolmen lapsen äiti ja tykkään nykyisin kaikista lapsista. Näin sitä vain ihminen muuttuu.

Niillä lapsettomilla kavereilla jatkuu toisenlainen elämä, jossa kaiken keskipisteenä ei ole kaverin parisuhde. Usein kun lapsen saamiseen liittyy sekin, että ripustaudutaan puolisoon ja halutaan omaa aikaa ilman kavereita. Hankala siinä on roikkua kaverina mukana, kun tuoreen perheen suurin toive on, että joku ottaisi sen lapsen yökylään.

mä täytin 20 just ja en todellakaan pystyisi kuvittelemaan itseäni vielä kenenkään vanhemmaksi. päivät menee opiskellessa ja illat töissä/ juhliessa.(enemmän juhliessa). Jos mun joku kavereista sais nyt lapsen niin varmaan jäis hänen kanssaan vietetty aika tosi vähäiseksi tai loppuisi kokonaan, koska tuskin sitä huvittas lähtee juhlimaan eikä muakaan huvittas viettää aikaa sen vauvan kanssa. oon kai sit lapsellinen mutta parempi viettää tällästä elämää nyt kuin joskus kymmenen vuoden päästä.

kaverini, joka sai lapsen parikymppisenä. Silloin minua kiinnosti ihan eri asiat, lapsi tuntui häiritsevän, en ymmärtänyt lapsista mitään ja lapset tuntuivat melkein pelottavilta. Kaveripiirissämme kaikki muut paitsi tämä yksi saivat lapset kolmekymppisinä ja meillä muilla onkin ollut luonteva olla kokea elämänvaiheet yhtä aikaa, nyt sitten tapaillaan perheiden kanssa. Ikävä sanoa, mutta näin se on. Parikymppisenä bilettäminen, huoleton oleskelu, vapaus, pitkät keskustelut ilman lasten häiritsemistä olivat tärkeitä. Minä olin vielä parikymppisenä itsekin täysi pentu, eikä siinä ole mitään pahaa. En voinut kuin ihmetellä miksi tämä yksi kaveri halusi jättää opiskelut, matkustelut ja biletykset, joista muut nauttivat pitkään.

Ei meitä parikymppisiä huoletonta opiskelijaelämää viettäviä nuoria kiinnostanut vaipanvaihto. Tuntui vain siltä, ettei ole enää mitään yhteistä.

on aivan yleistä, että kun tulee lapsi, niin osa kavereista jää.Minusta siinä ei ole mitään ihmeellistä, kyllähän äidiksi tuleminen ja perhe-elämä laittaa kuviot uusiksi.

mä täytin 20 just ja en todellakaan pystyisi kuvittelemaan itseäni vielä kenenkään vanhemmaksi. päivät menee opiskellessa ja illat töissä/ juhliessa.(enemmän juhliessa). Jos mun joku kavereista sais nyt lapsen niin varmaan jäis hänen kanssaan vietetty aika tosi vähäiseksi tai loppuisi kokonaan, koska tuskin sitä huvittas lähtee juhlimaan eikä muakaan huvittas viettää aikaa sen vauvan kanssa. oon kai sit lapsellinen mutta parempi viettää tällästä elämää nyt kuin joskus kymmenen vuoden päästä.

että 35-vutoiaana ja pystyn ihan hyvin kuvittelemaan siihen väliin menojalan vipattamisen tai vipattamattomuuden ihan mihin ikäänvain. Vauvan voisin ottaa vastaan vaikka 40-vuotiaana tai hillua baareissa 50-vuotiaana, jos siltä tuntuisi.

Aikansa kutakin, ihmisiä tulee ja menee. Asuinkaupungit vaihtuu, työt vaihtuu, asenteet ja elämänkatsomus muovautuu. Minusta mikään ei ole ikuista eikä tarvitsekaan.

Sama ilmiö kolmekymmpisillä. (tai niillä jotka eivät lapsia sillon saa vrt lapsen saaviin)



T.33v

(kuten tältäki palstalta on voinut monet kerrat lukea)

On suuri synti olla tapaamatta/kahvittelematta lapsen saaneen ystävän kanssa, mutta vielä suurempi synti on ehdottaa tapaamista, kun lapsiperheen lapsella tai aikuisella on joku meno. Lapsiperheen aikataulu pitää muistaa kellontarkkuudella, koska muuten on röyhkeä. Lapsettoman sekä pitää, että ei pidä ymmärtää lapsiperhettä (Yrittää ymmärtää: "Miks se yrittää, ku ei se kuitenkaan ymmärrä", ei yritä ymmärtää: "Miksei se yritä ymmärtää, pitäs olla itsestäänselvyys!")



Helpompi pysyä erossa. Ennenkuin kalikka kalahtaa, mainitsen olevani äiti, mutta kanssasisarieni joukossa tällainen ajattelumalli on melkeinpä pelottavan yleinen.

Mä en ole koskaan tarkoituksella hylännyt nuorena lapsen saaneita ystäviä, mutta kieltämättä olen etääntynyt heistä. Siinä vaiheessa kun oma elämäni on täyttynyt opiskelijariennoista, mökkilomista ja ulkomaanmakoista, ovat tiivistä perhe-elämää pikkulapsen kanssa viettäneet ystävät jääneet vähitellen taka-alalle ja olen alkanut liikkua enemmän muiden vapaampaa elämää viettävien kanssa. Mielestäni tämä on ihan luonnollista.