Skitsofrenian salaaminen seurustelukumppanilta -onko reilua?

Tuo oli kuitenkin niin suuri juttu, että sinulla on ihan täysin oikeus tehdä päätös oman mielesi mukaan. Minusta sinun olisi kuulunut tietää aikaisemmin, vaikka ymmärrän tavallaan miehenkin näkökulman. Voin silti myöntää, että tuntisin itsekin oloni huijatuksi ja lähtisin suhteesta.

jos kertoisi niin kukaan ei edes tulisi lähelle...

Itse en kyllä skitsofreniasta sinänsä hätkähtäisi. Tunnen skitsofrenikoita ja lääkityksellä he pystyvät normaaliin elämään.

Tietenkin jos oireita on vielä paljon, tai on vakavasti väkivaltaista taustaa, miettisin kahdesti. Mutta jos oireet on hallinnassa, mikäs siinä.

Mä kyllä ymmärrän miestä. Olen akateemisesti koulutettu, fiksu, empaattinen ja kiltti ihminen mut mä oon ollut myös suljetulla osastolla nuorempana itsemurhavaaran takia. Se ei tee musta yhtään huonompaa. Tosin väkivaltainen en ole koskaan ollut.

En kertoisi kyllä heti ekana kellekään et mulla on diagnosoitu tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. Jos kertoisin, ihmiset alkaisivat vältteleen. Kertoisin vasta kun tunnen kunnolla, kun voin luottaa. Muutenkin oon liian haavoilla, en halua heti paljastaa kaikista arimpia asioita itsestäni.

Tämän allekirjoitan minäkin. Itsekin akateeminen, nuorempana olin suljetulla ja minulla diagnosoitiin juurikin skitsofrenia. En ole koskaan ollut itsetuhoinen tai kenellekään vaarallinen, lisäksi olen ollut koko ajan työelämässä.

Sairaudestani ei tiedä kuin muutama ihminen sekä lääkäri. Tällä hetkellä en edes käytä lääkitystä, en ole käyttänyt kahteen vuoteen.

Ainoa AP:n kertomuksen hälyttävä kohta oli mielestäni väkivaltaisuus, sekä jossain määrin miehen omistama "persoonaan sopimaton" kirjallisuus. Itselläni ei tulisi mieleenkään kertoa jonkin muutaman kuukauden tapailun perusteella sairaudestani. Se että tuli vaikutelma että jonkin AP:n huomion vuoksi kertoi eikä siksi että oikeasti halusi itse, viestisi että mies ei ole vielä aivan yli sairastumisestaan.

Näissä jutuissa on vahva stigma ja tuollaiset av-mammat joiden mielestä psyykkisen sairauden joskus sairastaneiden tulisi seurustella vain keskenään eikä vaivata terveitä olemassaolollaan levittävät ja kasvattavat stigmaa joka leimaa meidät kaikki.

Mua ei haittaisi skitsofrenia, mutta en siedä salailua ja "taktikointia".



Olen itse yhä psyykkisesti sairas sekä neurologisesti poikkeava (ja lisäksi olen vielä pääosin lesbo). Olen nyt onneksi tervehtymään päin. En salaa mieheltäni mitään. Kerroin heti alussa kaikesta. Meillä on ollut välillä tosi vaikeaa, mutta ollaan selvitty, koska puhutaan avoimesti. Mieskin on sanonut, että jos en olisi niin avoin, ero olisi varmaan tullut jossain vaiheessa.



Pointtini on siis se, että pitää olla avoin. Se on tärkeää "normaaleissakin" parisuhteissa, mutta korostuu, jos on jotain ongelmia. Vaikuttaa siltä, ettei tuo mies pysty avoimuuteen.



Ap, sanot, ettet halua tulevaisuutta skitsofreniaa sairastavan kanssa. Se on ainakin mun mielestä ihan okei. Sitten et halua. Voit vielä perääntyä. On totta, että kuka tahansa voi sairastua, mutta seurusteluvaiheessa voi mielestäni vetäytyä, jos ei tunnu hyvältä. Siksihän sitä aina ensin seurustellaan ja tapaillaan ennen vakavampaa sitoutumista. :)

Sairastaakohan minunkin aiemmin tapailemani mies skitsofreniaa? Hän kertoi olleensa suljetulla burn-outin vuoksi, minkä uskoinkin. Mutta mitä enemmän häntä aloin tuntea, sitä oudommalta hän alkoi tuntua. Hän oli sairaalloisen kiinnostunut elokuvista ja saattoi jauhaa niistä kuin "muissa maailmoissa" tunteja. Kerran, kun lähdimme ulos ja molemmat olimme pukeutuneet mustiin ja aurinkolaseihin, hän sanoi: "Olemme Men in black". Lähes kaikkeen hän jotenkin yhdisti elokuva-maailman. Hänellä ei myöskään ole kavereita, veljensä, joka asuu kaukana on ainoa ja hän oleskelee todella paljon kotona. Ainoastaan käy kaupassa ja silloin kun edellisestä avioliitosta oleva poika on viikonlopun luonaan, käy pojan kanssa kodin ulkopuolella. Hän on todella korkeakoulutettu ja aiemmin menestynyt loistavasti työelämässä. Minut sai juoksemaan karkuun, tuo elokuva-maailmassa liika oleminen...

sosiaalinen eristyminen tuntuisi kyllä viittaavan enemmän aspergeriin kuin skitsofreniaan.

kädet täynnä arpia ja useita sairaalakeikkoja. Kukaan mies, jos minusta kiinostui ei lähtenyt karkuun vaikka näki mun todella arpiset käsivarret ja lääkearsenaalin.



Mutta minä itse en uskaltaisi olla skitsofreenin kanssa, koska pelkäisin hänen sekoavan ja koska miehet on yleensä vahvempia niin en pystyisi panemaan vastaan, jos alkaisi väkivaltaiseksi. Sairaalassa ollessani yksi skitsofreeni ahdisteli mua ja en saanut laittaa oveani lukkoon yöksi. Kerran mies sitten tuli keskellä yötä huoneeseeni ja mä halvaannuin jotenkin ja en pystynyt huutamaan. Aivan kamalaa. Hoitajat ei uskoneet mua ja seuraavana päivänä kun tuo mies tuli taas huoneeseeni niin aloin kiljua kuin mielipuoli. Lopulta mies siirrettiin jonnekin muualle.

oli se, että mieheni on istunut lyhyen vankilatuomion joitain vuosia sitten. Kertoi asiasta toisilla treffeillä ja kertoi rehellisesti ja kaunistelematta, mistä oli kyse. Kyse oli talousrikoksesta ja sanoi ottaneensa opikseen. Jos olisi ollut huume-, väkivalta tmv olisin miettinyt. Arvostin, että kertoi.



Skitsofreniasta sen verran, että lasteni isän isällä on skitsofrenia. Ollut tietoinen aikuisiällä ja tilanne on ollut hallinnassa, kunnes joskus 80-luvun alussa on tolkku lähtenyt ja en tiedä mitä, mutta on nyt täysin syrjäytynyt, ajoittain asunnoton, pelottava ja vainoharhainen ihminen.



Mun mielestä toi ei ollut reilua mitä miesystäväsi teki. Varsinkin, että haluaa ensin koukuttaa sinut ja sitten tavallaan syyllistää sua sillä, että sinähän olet sanonut olevasi avarakatseinen.



En jatkaisi. Olen ymmärtäväinen ja avarakatseinen ihminen, mutta tossa kohtaa henk koht mun luottamuksen raja olisi ylitetty ja maku mieheen menetetty. Ja kerran kun maku menee, sitä ei takaisin saa.

Kolme kuukautta on lyhyt aika seurustelussa. Mies kertoi sairaudestaan siis hyvin alussa.



Asiaa voi myös katsoa niin päin, että miehen täytyy todella luottaa naiseen, ennen kuin kertoo vaikempia asioitaan. Sitten jatko on tietenkin kumppanin eli sinun käsissä. Mutta hyvin omaan napaa tuijottava olet, jos kuvittelet, että olet jollakin tapaa parempi tai kelvollisempi seurustelukumppani kuin tämä mies. Yhtä lailla sinulla on uuteen seurustelusuhteeseen mennessäsi "velvollisuus" voittaa toisen luottamus. Ehkä hän ei katsonut vielä tuntevansa sinua tarpeeksi tai voivansa luottaa sinuun, koska ei ollut asiasta kertonut. Tässä kohtaa suosittelen tekemään myös tervettä itsetutkiskelua. Me lukijathan emme tiedä millainen ihminen todellisuudessa olet muutaman sanan perusteella. Anteeksi kärjistykseni, mutta kun oivallat mitä ajan takaa ymmärrät myös miehen käytöstä.



En minäkään kertoisi tuollaisesta sairaudesta jos deittailisin miehiä ja seurustelisin silloin tällöin jonkun kanssa pari kuukautta. En salatakseni sairautta tai hävetäkseni sitä vaan sen takia, että todella arat ja intiimit asiani säästän heille, joihin voin luottaa 100 % varmasti. En satunnaisille tapailukavereille, joiden kyvystä pitää asiani omana tietonaan voi olla varma.

Minusta mies on toiminut ihan oikein.. Tietysti olisi voinut kertoa aiemminkin, mutta aihe on arka ja nyt ilmeisesti se miehen pelko käy nyt toteen kun haluat lopettaa suhteen tuon sairauden takia.



Itse tuskin suhtautuisin noin jyrkästi asiaan kuin ap, mutta mulla toisaalta tuttavapiirissä kyseistä sairautta sairastava. Ehkä miehen kannalta parempi, että ette jatka suhdetta jos asia kauhistuttaa noin paljon.

sairasti skitsofreniaa ja tauti oli hallinnassa suhteemme alkuaikoina. Minä olin niin rakastunut että en murehtinut tulevaisuutta ja ajattelin että niin, kukapa meistä olisi täydellinen.

10 vuoden kuluttua tilanne exän sairauden kanssa olikin lääkityksestä huolimatta kääntynyt aivan päälaelleen, hän alkoi olla hengenvaarallinen paitsi itselleen, myös kaikille meille perheenjäsenille.



Nykyisin hän on ympärivuorokautisessa sairaalahoidossa ja minä olen yksinhuoltaja.

Aina ei pelkkä ymmärrys ja hyvä sydän riitä.

tuo on niin iso juttu, että siinä vaiheessa, kun vasta on tutustumassa toiseen, ei olisi oikea hetki kertoa tuollaista, koska ihan alussa ei voi tietää, että voiko toiseen luottaa. Ja toisaalta asiasta pitää kertoa mahdollisimman aikaisin ennen kuin suhteesta tulee vakava ja ennen kuin kummallakaan on syvempiä tunteita.



Masennustausta on ehkä vähän eri asia, mutta en itse kertoisi taustastani suhteen alussa, koska haluaisin ensin olla varma, että tieto taustastani ei leviä eteenpäin. Mutta ennen kuin vakavoidutaan, niin pidän tärkeänä asian kertomista, ja nimenomaan sillä tavalla, että JOS toinen on valmis jatkamaan, niin sitten jatketaan, mutta että YMMÄRRÄN, jos tuo on niin iso juttu, että toinen haluaa suhteen lopettaa siihen.



Ap:n tapauksessa lähtisin kyllä itse menemään. En tuon kertomisajankohdan takia, vaan siksi, että sairauteen on liittynyt väkivaltaisuutta ja koska mies yritti vedota epäreilulla tavalla ap:n avarasydämisyyteen. Tuollaisen jutun kun kertoo toiselle, niin pitää olla valmis ottamaan toisen ratkaisu vastaan ilman, että yrittää vedota toiseen tyhmillä tavoilla.

mutta ehkäpä se on niin, että se mies ansaitsee parempaa? Minusta tuo sun asenne on oikeasti aika epäinhimillinen ja kova. Siis onhan se iso asia ja tietenkin voit päättää ettei hän sen takia kiinnosta sua, mutta jotenkin niin käsittämättömän kylmä on tuo asenteesi. Et sä mitään rakastunut ole ollutkaan, sen kuvan tuosta saa näin äkkiseltään.

Itse sairaudesta jotain tietävänä en varmaankaan haluaisi jatkaa suhdetta. Hienoa, että hän nyt kertoi sinulle. Varmasti se oli vaikeaa, ja hän halusi ensin katsoa tulisiko teistä ehkä jotain vakavampaa ennen kuin luotti sinuun tarpeeksi. Mutta onhan tuon sairauden ennustaminen vaikeaa. En itse ottaisi riskiä :/ kylmää tai ei. Tosiasiat tulee tunnustaa.

Mutta mieluummin vaikka hieman "hullu", epätäydellinen, omalaatuinen tms. mutta edes suht älykäs (monesti kuuluu samaan pakettiin oman tosin aika suppean kokemukseni mukaan) ja mukava ihminen, kuin joku kova tollukka, joka ei siedä yhtään mitään erilaisuutta ja joka tuomitsee muita hätäisesti suunnilleen viikkohoroskooppien perusteella hahmottamatta millään tavoin omaa vajavaisuuttaan.

salata asia noin pitkään. Varsinkin kun on kyse niinkin vakavasta ja elinikäisestä sairaudesta väkivaltaisuuden kera. Kaikki skitsofreenikothan eivät ole automaattisesti väkivaltaisia, mutta usein ne jotka ovat, ovat sitä pahanlaisesti.



Itse en alkaisi suhteeseen skitsofreenikon kanssa, koska vaikka kuinka lääkitys on kunnossa, se näkyy ajan kanssa teidän parisuhteessa, hänen käytöksessään ja persoonassaan ja en usko, että ainakaan itse pystyisin luottamaan häntä tulevien lasten kanssa kaiken sen paineen, väsymyksen yms rinnalla. Mieti tarkkaan, onko se ihminen sinulle juuri se oikea ja haluatko kaikesta huolimatta jatkaa suhdetta.

jos kertoisi niin kukaan ei edes tulisi lähelle... Itse en kyllä skitsofreniasta sinänsä hätkähtäisi. Tunnen skitsofrenikoita ja lääkityksellä he pystyvät normaaliin elämään. Tietenkin jos oireita on vielä paljon, tai on vakavasti väkivaltaista taustaa, miettisin kahdesti. Mutta jos oireet on hallinnassa, mikäs siinä. Mä kyllä ymmärrän miestä. Olen akateemisesti koulutettu, fiksu, empaattinen ja kiltti ihminen mut mä oon ollut myös suljetulla osastolla nuorempana itsemurhavaaran takia. Se ei tee musta yhtään huonompaa. Tosin väkivaltainen en ole koskaan ollut. En kertoisi kyllä heti ekana kellekään et mulla on diagnosoitu tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. Jos kertoisin, ihmiset alkaisivat vältteleen. Kertoisin vasta kun tunnen kunnolla, kun voin luottaa. Muutenkin oon liian haavoilla, en halua heti paljastaa kaikista arimpia asioita itsestäni.

Tämän allekirjoitan minäkin. Itsekin akateeminen, nuorempana olin suljetulla ja minulla diagnosoitiin juurikin skitsofrenia. En ole koskaan ollut itsetuhoinen tai kenellekään vaarallinen, lisäksi olen ollut koko ajan työelämässä. Sairaudestani ei tiedä kuin muutama ihminen sekä lääkäri. Tällä hetkellä en edes käytä lääkitystä, en ole käyttänyt kahteen vuoteen. Ainoa AP:n kertomuksen hälyttävä kohta oli mielestäni väkivaltaisuus, sekä jossain määrin miehen omistama "persoonaan sopimaton" kirjallisuus. Itselläni ei tulisi mieleenkään kertoa jonkin muutaman kuukauden tapailun perusteella sairaudestani. Se että tuli vaikutelma että jonkin AP:n huomion vuoksi kertoi eikä siksi että oikeasti halusi itse, viestisi että mies ei ole vielä aivan yli sairastumisestaan. Näissä jutuissa on vahva stigma ja tuollaiset av-mammat joiden mielestä psyykkisen sairauden joskus sairastaneiden tulisi seurustella vain keskenään eikä vaivata terveitä olemassaolollaan levittävät ja kasvattavat stigmaa joka leimaa meidät kaikki.

Minusta poikkeuksellinen terveyshistoria on sellainen asia, joka pitäisi kertoa suhteen alkuvaiheessa. Jos suhde ei ole avoin eikä perustu luottamukseen, sellainen suhde ei yleensä ole kovin pitkäikäinen. Työelämässä ihmisten tulee olla tasa-arvoisia. Ajattelen kuitenkin niin, että parisuhteessa kenenkään ei tarvitse olla "hyväntekijä", joka vain reilun luonteensa ja tasa-arvoideologiansa vuoksi seurustelee ihmisen kanssa, joka ei esim fyysisesti ja henkisesti tunnu puoleensavetävältä tai luotettavalta. Parisuhteen muodostumisessa ovat voimassa luonnonlait. Ketään ei tule vielä "oikeuden eteen" siitä, jos ei halua seurustella jonkun toisen kanssa.

Sun omat tunteesi ovat nyt tärkeimpiä. Jos susta tuntuu siltä, ettet voi jatkaa miehen sairauden takia, älä jatka. Ja varsinkin suhteen pitkittäminen siksi, ettet olisi "hirveä ihminen", on epäreilua miestäkin kohtaan. Eli älä jää roikkumaan, että voisit sitten jollain muulla tekosyyllä (tiedostaen tai tiedostamatta) päättää suhteen ja olla näin parempi ihminen.



Mies kertoi minunkin mielestäni todella alkuvaiheessa suhdetta ja siitä hänelle kaikki kunnia. Ei ole helppo asia kertoa.

Hullut on aina hulluja, vaikka lääkitys olisikin.

Tunnen 3 naista joilla persoonallisuushäiriö ja kyllä se näkyy, vaikka lääkitys onkin.

Olen avarasydäminen ja annan mahdollisuuden, mutta sotkevat toisetkin omiin ongelmiinsa.

Skitso voi unohtaa ottaa lääkkeensä ja hänen sairaus saattaa pahentua ja lisäksi tekevät väkivalta tekonsa aivan yllättäen.

Käytös ja outous näkyy josssain vaiheessa.

Lopettaisin suhteen, jos olisin sinä.

Jäi vähän epäselväksi, että kumpi APta enemmän haittaa; salailu vai sairaus?



Mies ei voi sairaudelleen mitään, eikä asiaa mielestäni kuulu/tarvitse ottaa esiin koska.. No näittekin jo reaktion.

että en osaa samaistua noin tunteettomaan treffailuun, tai treffailuun vielä ehkä kun vasta tutustutaan, mutta jos omasta tahdostani olisin 3 kk:tta tapaillut tiiviisti ihmistä, niin se tarkoittaisi sitä että olisin jo hyvin rakastunut häneen. Ja jos olen kolmessa kuukaudessa rakastunut, niin en kykenisi kohtelemaan rakasta ihmistä noin kylmästi. Ja ymmärrän kyllä, ettei tuollaista diagnoosia ihan heti alussa vaan osaa, eikä liene viisastakaan, kertoa. Mutta ei ihan liian myöhäänkään.



Kyllä sun kannattaa lähteä toiseen suuntaan, niin sille miehelle jää mahdollisuus löytää joku oikeasti lämmin ja rakastava ihminen elämäänsä. Sä voit jatkaa täydellisyyden etsintää ja huomata vielä jonakin päivänä, että elämä saattaa silti pistää sutkin kasvamaan niin monin tavoin.

susta tuntuu, ettet voi seurustella skitsofreenikon kanssa, niin sitten vain lopetat suhteen. Hirveämpää olisi jäädä roikkumaan suhteeseen säälistä, kun selkeästi et halua miehen kanssa yhteistä tulevaisuutta.



Oma mieheni kertoi minulle tunnettuamme n. 5 minuuttia että hän sairastaa skitsofreniaa. Omassa lähipiirissäni on erittäin monta mielenterveyspotilasta, joten tiedän mistä on kyse. Tiedättekö, miten yleisiä mielenterveysongelmat ovat suomessa? En säikähtänyt, ja minusta oli upeaa että mies oli niin avoin. Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, ollaan naimisissa ja esikoista ootellaan :) Kukaan "ulkopuolinen" ei tiedä miehen sairaudesta, sillä se ei näy ulospäin, ja mies on ns. järjissään ;)



Tietenkin sitä välillä ajattelee, että toivottavasti mies myös pysyy järjissään, eikä koskaan tarvitsisi esim. sairaalahoitojaksoja. Eipä oo tarvinnut tähänkään mennessä, päivä kerrallaan mennään :)