Onko kukaan muu koskaan niin vittuuntunut ukkoonsa

että tuntee voivansa MELKEIN kuristaa sen hengiltä... tai mitä vaan, että pääsee mulkerosta eroon... Mulla meinaa kilahtaa välillä ihan totaalisesti.



Joo, oon kyllä kertonut miehelle jo monta vuotta, että meidän suhde menee koko ajan alamäkeä. Sitä on puitu perheneuvonnassakin, ja mies on aina että joo näin tehdään ja joo mä yritän ja joo ja joo... ja sitten kun panee paikan oven kiinni, on taas oma vittumainen itsensä.



Ai mikä ukossa on vittumaista? Se, että se pitää mua kynnysmattona monin tavoin... sellasilla pienillä jutuilla... jos vaikka pyydän, ettei sotke vessaa aina hampaita pestessä, niin vastaus on, ettei mahda itselleen mitään.... ja mä siivoan. Hammastahnaa on hanassa, peilissä, kaakeleissa, vessanpöntössä ja pöydässä. Ja mä siivoan sen siis joka päivä, mutta toinen ei voi itselleen mitään. Tai kun olen puhunut, että haluaisin edes 15 minuuttia päivässä jutella hänen kanssaan, niin vastaus on joo, mutta kertaakaan se ei toteudu. Aina on muuta ja parempaa.



Tai kun toivon, että jos minä puhun jotain, minuun katsottaisiin tai edes vastattaisiin, eikä aina tehtäsi muuta samalla. Sitten kun kysyn, että kuuntelitko, niin vastaus tulee äkäisellä sävyllä että NO JOO JOO KYLLÄ MÄ KUULEN.



Tai kun olen puhunut siitä, että pitää lapsia koskevat asiat jutella ensin aikuisten kesken ja miettiä miten toimitaan. Vastaus on joo, ja sitten TAAS viime viikonloppuna herään, ja kolmevuotias rynnii alakerrassa vastaan intoa uhkuen: "lähdenkin isin kans paikkaan x (jonne on 500 km)". Minä en tiedä, miten tuolla paikassa lasta hoidetaan tai miten se jaksaa olla tuon matkan autossa. JOs sanon ei, mies sanoo "et nyt voi lähteä kun äiti ei tahdo". Että se siitä aikuisten sopimisesta...



Tai kun mies on jo ennen lapsia jankannut, että ekana naimisiin, sitten lapsia. No, tuli lapsia muttei avioliittoa. Aina mies sanoi, että ihan sama, mikä sukunimi niillä on. Minä tyhmyyksissäni annoin muuttaa isän nimelle, kun ajattelin, että helpompi olla sitten koko perhe samalla nimellä, kun naimisiin mennään. Eipä olla menty... mies aina sanoi, että ihan sama, muutetaan pennut sun nimelle sit takasin. Nyt kirjotin paprut valmiiksi, niin ukko ei suostukaan allekirjoittamaan "luuletko, että mä kirjoitan kun käytös on tollasta". Ja kun huomautan, että hän kiristää minua, niin on ihan kauhuissaan, että miten mä voin noin sanoa!! Ja lopulta sanoi taas, että no auttasko jos me mentäs joskus naimisiin... pääsee hankalasta keskusteluaiheesta. Ja joo, sama nimi olisi tarpeen siksi, että mulla on joskus Venäjälle työjuttuja, johon voisin kuitenkin ottaa lapset mukaan (mies on välillä kanssa reissussa, niin helpottas), mutta viisumin saanti lapselle on vaikeaa, kun on eri nimi. Johtuu kai niistä lapsikaappauksista...



Ja vielä yks vuodatus... mulla on kohta synttärit (pyöreitä vuosia) ja mies ehdotti s-postitse, että hommais mulle yhden ulkomaanreissun, että pääsisin sukulaisiin, ja määritteli monta päivää olisin ja milloin menisin. Kerroin, ettei mulle ja vastaanottajille sovi silloin, vaan haluisin silloin ja silloin ja lyhemmän ajan, koska en halua olla lapsista erossa kauaa. Mutta ei: siitäkin väännetään koko ajan... sanoin, etten tartte mitään lahjaa, kun kaikki menee tappeluksi. Miks ihmeessä joku haluaa mun tekevän kaikki asiat oman mielensä mukaan?? Jopa synttärilahjakaan ei voi olla ihan vaan puhtaasti lahja... Mä oon nyt jotenkin niin kypsä, että hyppäisköhän itte jokeen, vai panis jonkun muun hyppäämään...