Lue keskustelun säännöt.
Lapsuus sairaiden vanhempin armoilla - kohtalotovereita?
24.07.2012 |
Oma nuoruus ja lapsuus yhtä painajaista: alkoholisoitunut isa, joka haukkui, riiteli ja örvelsi kaikki viikonloput. Hysteerinen äiti, joka tilityi lapsille kärsimyksiään. Passiivista seksuaalista häirintää: pornolehtiä pitkin taloa, äänekästä pornon katsomista ja seksiä, seksitä puhumista niin isän kuin äidin toimesta.
Kukaan ei halunnut olla perheen kanssa tekemissä, mutta ei myöskään auttanut lapsia.
Vieläkään en tiedä mihin olisin edes mennyt pienessä kylässä, jossa äiti piti jonkinlaista kulissia yllä.
Häpeä ja itseinho n koko elämän mukana.
Jotain oikeudenmukaisuutta edes on siinä, että olen saanut rakastavan, ymmärtäväisen ja raittiin puolison.
Sisarukseni ei selvinnyt tuosta, snkin surun kanssa elän.
Kommentit (23)
Hei, jos ongelmainen lapsi kuuluu lähipiiriisi, olisi hienoa jos voisit kertoa lapselle että tiedät ongelmista (lapsen ei tarvitse pitää kulisseja) ja olet aina tukena, jos lapsi haluaa puhua tai tarvitsee apua (luot perusturvan olemalla luotettava aikuinen).
Tiedäthän, että yksikin terve, turvallinen ja luotettava aikuinen voi pelastaa kotona kärsivän lapsen mielenterveyden. Juuri sillä, että antaa lapselle tukea ja turvaa, kertoo "olevansa lapsen puolella" eli luottamuksellinen ihminen, joka ei kerro lapsen kertomia juttuja tämän vanhemmille (ja näin tehdessään altista lasta väkivaltiselle kostolle).
Oman psyykeni peasti rakastava isovanhempi. Ilman häntä en olisi saanut mitään turvan ja luottamuksen tunnetta ikinä. Itse olen mnestynyt, akateeminen ja tasapainoinen, ja olin järkyttynyt kun terapeutti kertoi että yli 70% vastaavan väkivaltatrauman kärsineistä on mt-ongelmasia, työkyvyttömiä ja sairauseläkkeellä.
Tämä ei ollut nyt siis omakehua vaan esimerkki siitä miten yksi terve luotettava aikuinen voi tehdä: pelastaa kaltoinkohdellun lapsen elämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuus ja nuoruus meni pilalle kun toinen vanhemmista kuoli ja toinen oli psyykkisesti sairas, välillä psykoosissakin. Mistään ei lapselle löytynyt tukijaa. Onneksi terapia opiskeluaikana ja oma tasapainoinen perhe on tasoittanut näitä muistoja, mutta vieläkin joskus vaikuttavat. Ikävintä on se, että lapsuutta ei ollut, parasta se että nyt osaa arvostaa tasaistakin arkea. Lämpimiä ajatuksia ja voimia ap:lle ja muille, joilla vastaavia kokemuksia.