Lue keskustelun säännöt.
Lapsuus sairaiden vanhempin armoilla - kohtalotovereita?
24.07.2012 |
Oma nuoruus ja lapsuus yhtä painajaista: alkoholisoitunut isa, joka haukkui, riiteli ja örvelsi kaikki viikonloput. Hysteerinen äiti, joka tilityi lapsille kärsimyksiään. Passiivista seksuaalista häirintää: pornolehtiä pitkin taloa, äänekästä pornon katsomista ja seksiä, seksitä puhumista niin isän kuin äidin toimesta.
Kukaan ei halunnut olla perheen kanssa tekemissä, mutta ei myöskään auttanut lapsia.
Vieläkään en tiedä mihin olisin edes mennyt pienessä kylässä, jossa äiti piti jonkinlaista kulissia yllä.
Häpeä ja itseinho n koko elämän mukana.
Jotain oikeudenmukaisuutta edes on siinä, että olen saanut rakastavan, ymmärtäväisen ja raittiin puolison.
Sisarukseni ei selvinnyt tuosta, snkin surun kanssa elän.
Kommentit (23)
meillä on suvussa (isän puolella) vuosisatojen perinne siitä että miehet on luonnevikaisia sadisteja jotka hakkaa vaimonsa ja lapsensa ja pitävät koko perhettä pelossa ja kauhussa. Oma isäni oli siis tätä samaa jatkumoa, jotenkin luonnevikainen, psykopaatti tai jotain. Hakkasi meitä lapsia verissä päin ihan vauvasta asti (läpsimistä ja ravistelua ja heittelyä vauvana, siitä sitten iän mukana volyymi kasvoi, remmit, kepit, nyrkit jne). Väkivaltaa oli koko lapsuuden ja nuoruuden, ja lisäksi erittäin julmaa henkistä väkivaltaa. Tappamisella uhkailua, nöyryyttämistä, esim. lapsen lemmikin tappamista "kostoksi", oman mahdin näyttämistä.
Äiti salli kaiken, hyssytteli, piilotteli, valehteli lasten vammat kaatumisvammoiksi jne.
Nyt aikuisiässä pitkän terapian jälkeen olen ottanut asiat puheeksi, ja vanhempani kiistävät kaiken. Siis ihan kaiken. Eivät myönnä että ikinä olisi ollut henkistä väkivaltaa, pahoinpitelyä, nöyryyttämistä. Me kaikki sisarukset tasan tiedetään mitä tapahtui, mutta isä ja äiti vain kirkkain silmin syyttävät meitä valehtelijoiksi.
Sen olen oppinut että tälle menneisyydelle ei voi tehdä yhtään mitään. Sen voi ymmärtää, sen voi hyväksyä, ja voi olla olematta katkera. Mutta sitä ei siltikään voi MUUTTAA, tarkoitan siis sitä että ne arvet siellä on ja pysyy koko elämän.
Olen jäänyt jo lapsena ilman äitini tukea ja hellyyttä, ja tämä suru äidittömyydestä aina aktivoituu uusissa vaiheissa. Esim kun sain lapsen niin vanhepiani ei ole kiinnostanut lapsenlapsi tippakaan. Kun aikanaan opiskelin ja muutin eri kaupunkeihin niin eivät vanhepani olleet kiinnostuneet saati mitenkään auttaneet.
Kotoani en ole saanut pennin latia tukea enkä henkisesti mitään kannustavaa, ainoastaan haukkumista ja arvostelua niin lapsena kuin aikuisenakin. Kaikki aikuiselämän saavutukseni vanhempani ovat haukkuneet ja mitätöineet.
AP, toivottavasti ymmärrät saman minkä minä: vanhempamme ovat SAIRAITA,ja eivät siitä muuksi muutu. Voit vain pitää tarvittavan etäisyyden heihin. En minäkään kerro omasta elämästäni vanhemmille mitään - miksi antaisin taas lisää moitittavaa ja arvosteltavaa.
Mutta se on totta että ihmisten lähtökohdat luovat järkyttävän suuren eriarvoisuuden. Rakastavassa, tukevassa ja kannustavassa kodissa elänyt lapsi saa mahtavan perinnön ja hyvät keinot selvitä elämässä, ja luottamuksen hyvään.
Huonossa kodissa laiminlyöty lapsi joutuu ponnistelemaan kovasti elämässä, koska ei ole saanut sitä perusturvaa, uskoa ja luottamusta (eikä konkreettisiä elämässä selviytymisen välineitä). Ja tämän takia tie ja taival on raskas ja tuskainen.
Itse olen selvinnyt sisulla ja sitkeydellä hyvin, ja onnistunut katkaisemaan tämän sukupolvien hulluuden ketjun. Omat lapseni saavat turvallisen ja rakkaudentäyteisen elämän. Olen joutunut myös rajaamaan isäni ulos lasteni elämästä, sillä hän kokee velvollisuudekseen jatkaa tätä väkivallan ja hakkaamisen kulttuuria jopa lapsenlapsiisa minun ylitseni.
Suru siis kulkee kanssasi, mutta anna sen kulkea, älä säälittele itseäsi. Elämä ei ole koskaan oikeudenmukainen, kortit eivät koskaan ole kaikille samanlaiset, onni ei koskaan osu tasaväkisesti kaikkien osaksi. Tämän elämän epäreiluuden kun hyväksyy eikä taistele sitä vastaan, niin oma toipuminen ja eheytyminen nopeutuu huomattavasti.
Paljon halauksia sinulle, kärsimys on ollut osamme mutta yritetään me nyt sitten olla vastineeksi hyviä muille!
ps. tämä on muuten paljon luultua yleisempää, aniharva vaan kehtaa aikuisiällä avautua siitä miten häntä on lapsena hakattu tai nöyryytetty
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta halusin vain tulla sanomaan, että on hienoa kuinka sinusta kasvoi kuitenkin järkevä ihminen. Olen pahoillani sisaruksesi puolesta ja että kenenkään lapsen täytyy kestää tuollaista. Vanhempasi ehkä viimeistään kuolinvuoteellaan ajattelevat mitä tuli tehtyä. Voimia ja halaus!
Kiitos.
Olen puhunut asiasta vasta nyt yli 40-v ensimmäisen kerran.
Tekee pahaa, että suomessa tapahtuu tuollaista koko ajan.
Toivon, että ihmiset olisivat rohkeampia puuttumaan.
että te olette äärimmäisen vahvoja ihmisiä ja kunnioitan teitä. Minulla itselläni on aika ristiriitainen lapsuus ja sillä on ollut seurauksensa, mutta kun nyt ap:n ja kolmosen lapsuudesta luin (ja onhan näitä paljon lisääkin), niin en voi olla muuta kun kiitollinen omista oloista. Voimia teille tulevaisuuteen!
Tsemppiä ja onnea elämäänne.
Hienointa minusta on se, että pystytte katkaisemaan sairaan perhemallin omissa perheissänne.
Missä isä alkoholisti ja äiti mielisairas.
Välillä meni hyvin, mut sit taas huonommin. Semmosta jatkuvaa aaltoilua oli - ei ollu oikeen kotona tasapainoista se elämä!
Etenkin ne äidin raivokohtaukset... huhhuijaa, saatto alkaa aamuyöllä vaan heilumaan ja unethan siinä meni, sekä hermot
Isän alkoholisti ei silleen vaikuttanu muhun. Iskä oli pääasiassa hyvä ja rakas tyyppi, mut sit välillä ne sen perverssit jutut ei oikeen luonu semmosta turvallista kuvaa isästä... pienenä se oli kait kosketellu mua myös silleen oudosti, minkä mä koin todella häiritseväksi... Tuntu et isä on kiinostunu musta omasta tyttärestään seksuaalisesti!!!!
No sitten toiset isovanhemmat isän puolelta kuoli jo mun ollessa aika pieni, eli isän puolelta ukkia mä en oo ikinä nähny ja mummo kuoli mun ollessa 8v.
Äidin puolelta oli isovanhemmat ja nekin pääasiassa ihan kivoja, mut sit taas välillä näilläki tuli näitä outoja kausia.. eli ne oli tosi tiukkia ja saattoivat jopa kurittaa sit fyysisesti, tuntu et mittään ei saa ikinä tehä
No, kun minun vanhemmat anto mulle vapaatakasvatusta (laiminlyöntiähän se vaan on, ei oo olemassakaan mitään semmosta termiä kun vapaakasvatus) niin sit puolestaan ukki ja mummi oli ihan toisesta äärilaidasta eli ne yritti kasvattaa tosi tiukasti ja rankaisivat joskus jopa väkivaltaisesti niinkuin tuossa aiemmin jo sanoin.
JOTEN YRITÄPPÄ LAPSENA TASAPAINOILLA NÄIDEN KAIKEN VÄLILLÄ ! Ei siinä pahemmin kultasta keskitietä ollu.
Sit tuo jatkuva lainehtiminen puolelta toiselle, kostautu murrosiässä ja näky mun käytöksestä ne laiminlyönnit ja et mut oli "kasvatettu" päin persettä. Sitten jouduin kiusatuksi. Ja ai että se oli rankkaa!!!!! sitä en toivo kenellekkään, paitsi niille ihmisille jotka kiusas mua nii saisivat maistaa omaa lääkettään kyllä takaisinki...
Nyt vasta aikuisena oon päässy toipumaan tosta kaikesta. Siitä mitä meillä oli kotona tuo elämä, niin olisin luultavasti toipunut ihan itsenäisestikkin koska olihan mulla kaverit ym.. eli 70% kuitenkin onnellinen elämä silloin mistä taas 30% halkas se et kotona oli paskaa. Mutta sitten kun tuli tuo kiusaaminen... nii se oli liian kova pala purtavaks tohon päälle ja näin ollen en pystynyt käsittelemään yksin sitä asiaa, mun oli hakeuduttava terapiaan ja parannuttava sitä kautta
Mä oon hiukan katkera ehkä siitä et jotkut saa onnellisen ja tasapainosen elämän niinku kavereistaki kun sai seurata vierestä, kun mulla meni taas ihan päin persettä ja menin ihan rikki, miten toi voi olla mahdollista et joillain menee noin huonosti ...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole katkera tai halua sääliä. Olen surullinen sisarukseni puolesta. Hautajaisisa en istunut vanhempieni kanssa.
Arvet ovat mukana koko elämän, se on totta. Muistot aktivoitivat erialaisisita syistä itsetunto ja alemmuudentunne ovat ikuiset seuralaiset.
En ole vielä löytänyt sopivaa terapeuttia sen jälkeen kun yhden kanssa kokemus oli huono. Kokemuksen jakaminen auttaa kuitenkin, tajuaa ettei ole yksin ja syyllinen.
Olen sanonut heille, ertä miettisivät omia tekemisiään, mutta kiistävät kaiken.
Ihmisten lähtökohdat ovat niin erilaisia. Suomessa on paljon piilotettua pahaa.
sellaiselle aikuisella, jolla olisi mahdollisuus tukea ja auttaa vastaavankaltaisissa oloissa kasvavaa lasta? Mikä on se mitä sä toivot, että joku olisi sanonut, tehnyt, nähnyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ihan samanlaisia kokemuksia. Yli 5 vuotta olen ollut terapiassa ja pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että selviydyn hengissä ja saatan päästä kiinni työelämäänkin.
Olen pystynyt antamaan monia tekoja anteeksi. Ongelma on siinä, että vanhemmat eivät ole yhtään muuttuneet. Joissakin asioissa olen tehnyt heihin nähden rajauksia ja kieltäytynyt olemaan esim. painostuksen kohteena. Silti surettaa se esim. sukujuhlissa se teennäisyys ja hurskastelu, johon en voi lähteä mukaan; varsinkin äidilleni hyvänä vanhenpana esiintyminen on tärkeää.
no konkreettisia esimerkkejä mitä olisin halunnut muiden tekevän:
- naapuri kuulee yöllä kun lapsi (minä) itkee, ja huutaa apua kun lasta hakataan --> ei tehnyt mitään eikä soittanut apua
- sukulainen näkee kun isäni pahoinpitelee minua --> kävelee ulos huoneesta, ei ole huomaavinaankaan, ei ota asiaa puheeksi
- neuvolassa näkyy pahoinpitelymustelmia, täti selkeästi epäilee, mutta ei "uskalla" käynnistää tutkintaa
- äitini vammoihin olisi myös joku lääkäri voinut puuttua, tällöin olisi varmaan alettu lastenkin tilannetta karoittamaan.
- kouluterkkari olisi voinut edes joskus kysyä onko kotona kaikki ok ja kohdallaanko sinua hyvin. Mitään ei koskaan kysytty, 80-luvulla ajateltiin että perhe hoitakoon itse ongelmansa, ei kuulu muille.
Itse ei apua voi/pysty hakemaan, hakattu lapsi on peloissaan eikä ymmärrä että tilanne ei ole hänen syytään (varsinkin jos lapsi on syyllistetty tilanteesta). Meillä isä sanoi että jos jollekin kerrot, niin tapan sut. Omin käsin.
Isäni luonteenlaadun tuntien olisi todennäköisesti toteuttanut uhkauksen. En todellakaan uskaltanut kertoa.
Joten jos joku joka asiasta tiesi (ja hitto soikoon, monikin tiesi, koko suku tiesi mitä meillä seinien sisällä tapahtuu) olisi soittanut yhdenkin puhelun johonkin lastensuojeluun, elämäni olisi voinut merkittävästi helpottua. Mutta kun ei niin ei.
Onneksi herran isä sentään NYKYÄÄN ihmiset puuttuvat hanakammin näkemäänsä kaltoinkohteluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin ne munkin vanhemmat kieltää kaiken ja arvatkaa mitä ne sanoo...
" kuule marja sä oot saanu nii paljon kaikkee, et sietäsit olla kiitollinen "
SIIS TÄH??
Jos ne on ostanu mulle kaiken minkä on halunnu ja heitelly 500e ilmaan, niin rahanko pitäis sit korvata se puuttuva kasvatus ja muu hulluus????
Olin vaan silleen : Are U kidding me
jälkeenjäänyt ja lapsuudessani myös huumeita ja alkoholia väärinkäyttänyt yksinhuoltajaäiti.
Kumma kyllä, vaikka nyt ajatellen lapsuuteni oli kamala, selvisin siitä varsin hyvin. Minusta kai tuli jonkinlainen "ghetto survivor", pieni kovis joka ei hätkähdä mistään ja selvisin siksi. Onneksi lapsena en tajunnut sitä ettei kaikilla muillakin ole sellaista enkä osannut siksi asiantilaa surra. Vasta kouluiässä sitten sen ymmärsin mutta kehitin defenssin, että nuo keskiluokkaiset kiltit tavikset on ihan perseestä, että se on hienoa olla niitä kaupungin vuokratalojen koviksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jonka ehdoilla piti toimia. Vieraita ei saanut käydä, eikä me lapset saatu käydä muualla kuin koulussa. Kaiken olisi pitänyt olla kuten hänen nuoruudessaan 1910-luvulla. Koko ajan haukkui ja paasasi. Minä ja siskoni jouduimme kuuntelemaan tuntien esitelmää siitä kuinka huono äiti meillä on ja miten hänen poikansa olisi paremmankin saanut. Meinasi kerran lyödä siskoani hyppynarulla ja kun sain sen revittyä, oli seuraava ase koivuhalko.
Lapsi pitää ottaa turvaa. Vanhemmille pitää sanoa, että muut tietävät mitä kodissa tapahtuu.
Oma äitini on manipuloiva. Joskus sisarukseni kanssa mietimme mitä olisi tapahtunut, jos olisimme kertoneet jollekin tai pyytäneet apua. Tulimme siihen tulokseen, että äiti olisi kääntänyt kaiken keksityksi ja valehteluksi ja kotona kaikki olisi pahentunut entisestään.
Kerran joku mies oli sanonut jotain, kun sen lapsi oli kertonut, että olen puhunut piiskaamisesta. Äiti haukkui minut ja sanoi että keksin kaiken. Se tehoaa niin hyvin, että välillä itsekinmietinmikä on totta jamikä ei.
Ajatelkaa sitä 8-vuotiasta puotilasa kuollutta tyttöä: naapurit olivat puuttuneet ja oli huostaanottoja ja silti lapsi vietiin isälle. Tapettavaksi, ei sitä voi kaunistella.
Lapset ei keksi asioita, ennemminkin salaavat kaiken ja suojelevat sairaita vanhempia. Pelosta, häpeästä ja ajatuksesta että kehenkään ei voi luottaa, kukaan ei auta.
Inhoan sukulaisianimyös, juuri se hurskastelu: ollaan kuin ri mitäään ja mietin itse miksi ette auttaneet meitä lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mäkin kehittelin lapsena esim. vihkoihin kirjottelin mun kuvitteellisesta perheestä, eli sellasesta perheestä minkä mä oisin halunnu ja sit aina mielikuvitusmaailmassa leikin niitä leikkejä...
PERSEESTÄ KUN EI OLLU OIKEETA ELÄMÄÄ!!
t. alkuperäinen 7 ja äsköinen 10:nen(kö) se oli?
ja näyttää koulussa terveydenhoitajalle/kuraattorille mut ne ei kunnolla ottanu kantaakaan siihen... !
yritin päästä himasta veke. nuorisokotiin tai ihan mihin tahansa, jos en omaan kämppään pääsis, mut onneks sit kuitenki pääsin ja elämä alko helpottaa ja rauhottuu (Y)
mut meidän mutsi oli onnistunu soopertaa jtn paskaa siellä opettajainhuoneessa en muista ees mitä mut jotain sellasta millä se sai käänettyy koko tilanteen ylösalasin... ja kotona sitten mulle se raivos ja ukki ja mummo et " tyttö mitä sä oikeen menit tekemään!! " jne. paskaa. ELI MUN OIS PITÄNY SE KAIKKI PITÄÄ VAAN SISÄLLÄ?? näinhän ne aina pakotti...
eikö oikeustajuu oo kellään aikuisella. niinku ukki ja mummokin aina sillon yritti mukamas mun parasta, mut sit käski salata ja pitää sisällään ton kaiken... joopajoo. JA SIT NÄÄ KOULUN HENKILÖKUNTA NIINKU KASVATUSALAN AMMATTILAISET , LUULEEKO NE ET LAPSI VAAN HUVIKSEEN KERÄS TODISTEITA PITÄS JO SIITÄ TAJUTA ET ON OIKEESTI HÄTÄ ????
Suomessa on vaikenemisen, vierestä seuraamisen ja vaikenemisen kulttuuri.
Lasta pidetään aikuisen omaisuutena ja vanhemman oikutta lapseen ylikorostetaan.
Kaikkien näiden lasten murhien jälkeen on aika lopettaa hiljaisuus ja puuttumattomuus.
Lapsen kärsimyksiä vierestä seuranneet sukulaiset, tuttavat, opettajat ja sosiaalityöntekijät vastuuseen myös.
Tietämäni lapsen tilanne on tiedossa ja hän saa apua. Mietin vain, että onko jotain, mitä itse voisin tehdä auttaakseni häntä selviämään niistä asioista, joita on jo ehtinyt kokea.
sellaiselle aikuisella, jolla olisi mahdollisuus tukea ja auttaa vastaavankaltaisissa oloissa kasvavaa lasta? Mikä on se mitä sä toivot, että joku olisi sanonut, tehnyt, nähnyt?
Autat olemalla turvallinen aikuinen. Pyydä lapsi teille, juttele sen kanssa, kannusta ja rohkaise. Opeta arkielämän taitoja: tehkää ruokaa, siivotkaa, käykää ravintolassa.
Muistelen hyvällä urheiluharrastuksissa tukeneita ohjaajia ja koulussa kivoja opettajia. Mulle oli tärkeää, että joku aikuinen puhui kanssani normaalisti, kotona tällaista vuorovaikutusta ei ollut ollenkaan.
käynyt AAL-ryhmissä? Minua ovat auttaneet kovasti! Kaikki tuo kuulostaa niin tutulta, tuo asioiden kieltäminen erityisesti. Luulen, että he eivät joko oikeasti muista, heillä on niin kova kieltäminen päällä taikka sitten eivät mistään muusta tiedä! Kuka tietää...pitää vaan pitää huolta itsestään.
Mutta halusin vain tulla sanomaan, että on hienoa kuinka sinusta kasvoi kuitenkin järkevä ihminen. Olen pahoillani sisaruksesi puolesta ja että kenenkään lapsen täytyy kestää tuollaista. Vanhempasi ehkä viimeistään kuolinvuoteellaan ajattelevat mitä tuli tehtyä. Voimia ja halaus!