Kohtalotovereita - kulissiliitto?

Jos joku osoittaisi meidän perheessä edes vähän huumorintajua ja armeliaisuutta itseään (ja muita) kohtaan, muuten kuin pilkallisesti ivaten, hyrisisin tyytyväisenä kuin kissa uunin pangolla. Ei haittaisi yhtään, jos ei menisi sääntökirjan mukaisesti.

Mielenkiintoista kääntää asia toisin päin, en muista että hän olisi ainuttakaan kertaa ollut itse itseironinen. Se on aika suoristus kun joskus 1990-luvun puolella kuitenkin on yhteen muutettu. Mielenkiintoista, kuvaavaa. Huumoria on varmasti jokus tullut hänenkin suunnalta. En nyt muista mitä se olisi ollut ja koska, mutta sitä lajia on täytynyt joskus olla. Onhan?

On mielenkiintoista ajatella, että teoriassa voisi itse saada nk. elämän jos ottaisi ja eroaisi. Aika kiehtova ja kummallinen ajatus.

Uskon tähän myös, vaikka en välttämättä omalla kohdallani jaksa enää uskoa. Mutta, aika näyttää.

t.ap

Jos toinen osapuoli on luonteeltaan etäinen, kylmä ja vaativa (en voi tietää onko, sellaisen kuvan tuosta olen saanut) on problematiikka kai lähinnä siinä kuinka kauan toinen osapuoli kestää liittoa ilman, että luopuu liiaksi itsestään eikä kestä enää vaan alkaa kärsiä suhteesta liikaa toipuakseen siitä koskaan täysin. Parempi lähteä kun on itse vielä voimissaan, jos siis ei ole olemassa mitään toivoa paremmasta. Kulunutta aikaa et saa koskaan takaisin.

Ja sitten aloin tehdä näin:

niin ala sinäkin elää. Turha antaa ja antaa, ja yrittää ymmärtää ja tehdä kaikki toisen mieliksi, se on turhaa; jos toinen on päättänyt että sussa on kaikki vika, niin ihan sama mitä teet tai jätät tekemättä, aina löytyy syy mistä toista syyttää. /klip/

Ala nauttimaan elämästä; hanki lapsille lapsenhoitajat kun haluat omaa aikaa, mene kampaajalle, kosmetologille, vaateostoksille, kavereiden kanssa kahville, ravintolaan, ja liity vaikka lukupiiriin, ja kuntoklubiin, mitä vain mistä nautit ja saat iloa elämääsi. Ala matkustaa lasten kanssa ilman nalkuttavaa, määräävää aviomiestä. Tee shoppailuviikonloppuja isoihin kotimaisiin kaupunkeihin ja ulkomaille. Ulkoile ja aloita uusi, mielenkiintoinen harrastus. Jätä se miehen paitojen silittely, ja kaikkinainen miellyttäminen. Anna hyvää seksiä, vain jos itsekin saat sitä mieheltäsi. Älä enää mieti, miten miellyttää miestäsi, vaan mieti miten piristiät ja miellytät itseäsi.

Aloin elää omaa elämääni, ja tilanne kotona meni vain huonompaan suuntaan. Huomasin, että kodin ulkopuolella on elämää ja että olen oikeastaan aika ihana nainen ja kaikin puolin hyvä tyyppi. Viiden vuoden kuluttua jätin miehen ja otin avioeron. Enkä ole päivääkään katunut.

Aloin elää omaa elämääni, ja tilanne kotona meni vain huonompaan suuntaan. Huomasin, että kodin ulkopuolella on elämää ja että olen oikeastaan aika ihana nainen ja kaikin puolin hyvä tyyppi. Viiden vuoden kuluttua jätin miehen ja otin avioeron. Enkä ole päivääkään katunut.

Tähän se varmaan lopulta johtaa. Ennemmin tai myöhemmin, jos ihmettä ei tapahdu enkä ihmeisiin jaksa uskoa. ;)

t.ap

Jos toinen osapuoli on luonteeltaan etäinen, kylmä ja vaativa (en voi tietää onko, sellaisen kuvan tuosta olen saanut) on problematiikka kai lähinnä siinä kuinka kauan toinen osapuoli kestää liittoa ilman, että luopuu liiaksi itsestään eikä kestä enää vaan alkaa kärsiä suhteesta liikaa toipuakseen siitä koskaan täysin. Parempi lähteä kun on itse vielä voimissaan, jos siis ei ole olemassa mitään toivoa paremmasta. Kulunutta aikaa et saa koskaan takaisin.

Kaikkihan olisi aina hyvin, jos vaimo yltäisi miehen vaatimustasolle virhettömyydessä ja osaisi olla tarpeeksi sitä ja tätä. Jos ja kun ei aina osaa hypätä oikealla hetkellä, on siitä seurauksena kylmä suihku. Kyllä tämä varmasti pysyvät jäljet jättää, mutta pikku hiljaa olen oppinut ottamaan etäisyyttä toisen ongelmatiikkaan, vaikka sydäntä toisinaan puristaa. Kulunutta aikaa ei saa takaisin, joten yritän parhaani mukaan nauttia niistä asioista mitä on. Tuntuu että elämässä ongelmien summa on aina vakio, olisi asiat millä tolalla tahansa. Oma asenne lopulta ratkaisee selviääkö vai ei. :) t.ap

Tuntuu että elämässä ongelmien summa on aina vakio, olisi asiat millä tolalla tahansa. Oma asenne lopulta ratkaisee selviääkö vai ei. :) t.ap

Tuo että ongelmien summa on vakio pitää paikkansa ainakin siinä mielessä, että ihmiset jotka ovat pumpulissa kasvaneet pitävät aivan kamalana omia ikävimpiä kokemuksiaan. Toinen joka on käynyt läpi helvetin ei sitten osaisi niitä pitää minään, vaikkapa tsunamista selvinnyt ja sitten prioriteetit omassa ja perheensä elämässä uudelleen järjestellyt (teoreettinen esimerkki). Osa meistä ei osaa olla onnellinen jos asiat ovat oikeastaan huikean hyvin, narisee vain kun kaverinkin vaimo lisäksi tekee sitä ja tätä, oman pitäisi myös ja vähän päälle että kaveri olisi kateudesta vihreänä golf-glubilla.

Oma asenne todella ratkaisee kaiken, siinä(kin) olet ehdottoman oikeassa. Jos toisen asenteen voisi jotenkin upgradettaa edes pari pykälää paremmaksi, olisi maailma parempi paikka. Tai olisi ollut jo hiivatin monta vuotta. Ilmeisesti se onnistuu vain aivojen 3D-kuvaamisella ja lääkkeillä...

Mä en usko että kukaan pystyy vuosikausia näyttelemään toimivaa parisuhdetta niin hyvin, etteivät lapset vaistoaisi jonkin olevan pielessä. Mieti haluatko lapsillesi sen taakan, että he jonain päivänä tajuavat isän ja äidin voineet liitossaan todella huonosti, mutta roikkuneen siinä heidän takiaan. Mun mielestä se on minkä ikäiselle lapselle tahansa aika raskas taakka kantaa.

Näin aionkin tehdä. Tuskinpa se mitään kuitenkaan auttaa, mikään ripustautuja en ole nytkään. Lapset ovat kuitenkin hyvin pieniä ja sitä miettii, että jaksaa hampaat irvessä hymyissä suin vetää kulissiliittoa eteenpäin. Ja miten siitä pystyisi nauttimaan itsekin, jos ei lapsilleen halua rikkonaista kotia. Onnistuuko sellainen liitto, jossa eletään ns. lasten vuoksi yhdessä ja leikitään kotia?

Mä en usko että kukaan pystyy vuosikausia näyttelemään toimivaa parisuhdetta niin hyvin, etteivät lapset vaistoaisi jonkin olevan pielessä. Mieti haluatko lapsillesi sen taakan, että he jonain päivänä tajuavat isän ja äidin voineet liitossaan todella huonosti, mutta roikkuneen siinä heidän takiaan. Mun mielestä se on minkä ikäiselle lapselle tahansa aika raskas taakka kantaa.

Ymmärsin että Ap:n strategia on katsoa että lapset pääsevät yli siitä iästä joka on pahin eron kannalta, eli jotta lapset eivät syytä itseänsä erosta. Siitä ikävaiheesta kun ollaan yli, on ero lapsille helpompi vaikka ei koskaan voi helppo olla. Itse olen miettinyt asiaa samalla tavalla, mutta tällä on toiveita nyt ratketa vielä muutenkin.

Mä en usko että kukaan pystyy vuosikausia näyttelemään toimivaa parisuhdetta niin hyvin, etteivät lapset vaistoaisi jonkin olevan pielessä. Mieti haluatko lapsillesi sen taakan, että he jonain päivänä tajuavat isän ja äidin voineet liitossaan todella huonosti, mutta roikkuneen siinä heidän takiaan. Mun mielestä se on minkä ikäiselle lapselle tahansa aika raskas taakka kantaa.

Siksi tätä asiaa lähdin alunperin kyselemään kohtalotovereiden kokemusten toivossa. En usko, että kukaan pystyy näyttelemään toimivaa liittoa siihen asti että lapset ovat täysi-ikäisiä. Aivan pienet lapset eivät kuitenkaan asiaa vielä täysin ymmärrä ja heille vanhempien läsnäolo arjessa on minun mielestäni tärkeintä. Koska uskon olevani aika realistinen, osaan aavistaa miten asiat tulevat menemään eron lähtiessä vireille. Niiltä seurauksilta yritän pieniä lapsiani suojella. Ehkä olen väärässä, mutta nyt yritän toimia parhaan arvioni pohjalta. Toivoisin ja olisin luonnollisesti toivonut, että voisin antaa lapsilleni toimivan, terveen parisuhteen mallin ydinperheessä. Tällä hetkellä toivon lähinnä neutraalisti toimivaa yya-sopimusta vanhempien välillä ja ratkaisun kypsymistä siinä sivussa. Oma maailmankuvani ei enää ole kovin mustavalkoinen, vaan harmaa alue laajenee koko ajan.

Osa meistä ei osaa olla onnellinen jos asiat ovat oikeastaan huikean hyvin, narisee vain kun kaverinkin vaimo lisäksi tekee sitä ja tätä, oman pitäisi myös ja vähän päälle että kaveri olisi kateudesta vihreänä golf-glubilla.

...Oma asenne todella ratkaisee kaiken, siinä(kin) olet ehdottoman oikeassa. Jos toisen asenteen voisi jotenkin upgradettaa edes pari pykälää paremmaksi, olisi maailma parempi paikka.

Toisaalta on niitäkin ihmisiä, joiden nurinaa pienistä epäkohdista ja normaaleista vastoinkäymisistä ei muuta mitkään, vaikeatkaan, kokemukset. Ehkä lyhykäisesti, väliaikaisesti, mutta sitten ne unohtuvat, ja oppimisen ja kasvun mahdollisuus jää käyttämättä. Elämästä ei koskaan muodostu inhimillistä kokonaisuutta, jossa itse on vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Oma napa, omat oikeudet menevät kaiken edelle. Näin aivan yleisenä kommenttina.

En siis itse ole kulissiliitolla tarkoittanut sitä, että haluaisin pitää kulisseja ulkomaailmaan yllä oman epäonnistumiseni pelossa. Olen tavallaan jo epäonnistunut ja siitä yli päässyt. Yritän vain omista lähtökohdistani ponnistaen löytää tilanteeseeni toimivimman ja pehmeimmän ratkaisun. ;)

Toisaalta on niitäkin ihmisiä, joiden nurinaa pienistä epäkohdista ja normaaleista vastoinkäymisistä ei muuta mitkään, vaikeatkaan, kokemukset. Ehkä lyhykäisesti, väliaikaisesti, mutta sitten ne unohtuvat, ja oppimisen ja kasvun mahdollisuus jää käyttämättä. Elämästä ei koskaan muodostu inhimillistä kokonaisuutta, jossa itse on vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Oma napa, omat oikeudet menevät kaiken edelle. Näin aivan yleisenä kommenttina.

Tiedän ihmisiä jotka eivät ymmärrä/käsitä/opi mitään millään. Mutta sen perusteella mitä olen muutaman päivän aikana lukenut kuudesta ADHD:n eri muodosta, alkaa tuntua siltä että ADHD-I ja muutama muu variaatio voisivat selittää näidenkin henkilöiden kummallisuudet. Eräs sukulainen (ei siis vaimoni) on jo testin tehnyt, ja sai vaatimattomat >90 pistettä (70 pistettä on 95% varman ADHD:n raja). Aivokemialla on valtava tai erittäin olennainen vaikutus persoonan olemukseen, ja osalla ne häiriöt johtuvat ihan vaan välittäjäaineiden puutteesta tai liiallisuudesta tms. Voit kokeeksi tehdä sieltä aiemman linkin sivulta sen ADD/ADHD-testin siten, että mietit vaikkapa mitä miehesi niihin vastaisi. Jos tuntee puolisonsa hyvin, tulos voi olla aika tarkkakin. Toisen pään sisään toki vaikea kurkistaa jos on sulkeutunut.

En siis itse ole kulissiliitolla tarkoittanut sitä, että haluaisin pitää kulisseja ulkomaailmaan yllä oman epäonnistumiseni pelossa. Olen tavallaan jo epäonnistunut ja siitä yli päässyt. Yritän vain omista lähtökohdistani ponnistaen löytää tilanteeseeni toimivimman ja pehmeimmän ratkaisun. ;)

Sen epäonnistumisen itselleen myöntäminen oli itselläni tässä muutama viikko sitten. Ottaa edelleen päähän että olen ollut niin saamaton tekemään asialle jotakin silloin joskus vuosia sitten. Syitä on siihen toki monia, ja osa hyviäkin, mutta silti. Nyt on mahdollista että tilanne muuttuu päälaelleen (teoriassa sen pitäisi olla nyt tehtävissä), mutta se ei ole ollut aiemmin tiedossa ja sillä tiedolla mikä silloin oli minun olisi pitänyt tajuta äänestää jaloillani. En kyennyt.

jne, voivat toki olla älykkäitä ja menestyviä muuten.

että lasten iällä on merkitystä. Saanko kysyä, minkä ikäisiä lapsesi ovat? Mulla on takana ero, lapseni olivat silloin 4- ja 6-vuotiaat, ja he ovat sopeutuneet varsin hyvin. Eihän ero koskaan kenellekään hyvä asia ole, ja lapsille se on erityisen epäreilua, koska heillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa asiaan.

Vaikutat todella tasapainoiselta ihmiseltä, joka harkitsee ratkaisujaan perusteellisesti. Toivotan onnea, mihin sitten päädytkään. Se on vielä sanottava, että vuosikaudet jyrkän musta-valkoisen ihmisen kanssa elettyäni mainintasi harmaan alueen laajenemisesta lämmitti erityisesti ;)

Terveisin se jota lainasit :)

Mä en usko että kukaan pystyy vuosikausia näyttelemään toimivaa parisuhdetta niin hyvin, etteivät lapset vaistoaisi jonkin olevan pielessä. Mieti haluatko lapsillesi sen taakan, että he jonain päivänä tajuavat isän ja äidin voineet liitossaan todella huonosti, mutta roikkuneen siinä heidän takiaan. Mun mielestä se on minkä ikäiselle lapselle tahansa aika raskas taakka kantaa.

Siksi tätä asiaa lähdin alunperin kyselemään kohtalotovereiden kokemusten toivossa. En usko, että kukaan pystyy näyttelemään toimivaa liittoa siihen asti että lapset ovat täysi-ikäisiä. Aivan pienet lapset eivät kuitenkaan asiaa vielä täysin ymmärrä ja heille vanhempien läsnäolo arjessa on minun mielestäni tärkeintä. Koska uskon olevani aika realistinen, osaan aavistaa miten asiat tulevat menemään eron lähtiessä vireille. Niiltä seurauksilta yritän pieniä lapsiani suojella. Ehkä olen väärässä, mutta nyt yritän toimia parhaan arvioni pohjalta. Toivoisin ja olisin luonnollisesti toivonut, että voisin antaa lapsilleni toimivan, terveen parisuhteen mallin ydinperheessä. Tällä hetkellä toivon lähinnä neutraalisti toimivaa yya-sopimusta vanhempien välillä ja ratkaisun kypsymistä siinä sivussa. Oma maailmankuvani ei enää ole kovin mustavalkoinen, vaan harmaa alue laajenee koko ajan.

Sen epäonnistumisen itselleen myöntäminen oli itselläni tässä muutama viikko sitten. Ottaa edelleen päähän että olen ollut niin saamaton tekemään asialle jotakin silloin joskus vuosia sitten. Syitä on siihen toki monia, ja osa hyviäkin, mutta silti. Nyt on mahdollista että tilanne muuttuu päälaelleen (teoriassa sen pitäisi olla nyt tehtävissä), mutta se ei ole ollut aiemmin tiedossa ja sillä tiedolla mikä silloin oli minun olisi pitänyt tajuta äänestää jaloillani. En kyennyt.

itse kultakin, että normaalisti elämä on aika pitkä. Ja pitkässä parisuhteessa, normaalissakin, on erilaisia vaiheita. Tänä päivänä erotaan helposti ja äänestetään jaloilla nopeasti, ja yli 40-50 vuotta kestäneet liitot ovat harvinaisuuksia nykyisten nuorten/keski-ikäisten ikäpolvien keskuudessa. Kuitenkin erittäin monessa pitkässä parisuhteessa on ollut useampiakin kriisejä ja karikoita, joista on jollain tapaa kuitenkin selvitty. Kun lopulta vuosikymmeniä myöhemmin katsoo taaksensa, voisi ehkä tehdä asioita toisin, mutta kuitenkin suurin osa pitkissä liitoissa pärjänneistä ovat tyytyväisiä, etteivät antaneet aikoinaan periksi. Ainakin mitä olen toisten elämäntarinoita kuunnellut.

En tarkoita tietenkään, kuten jo sanottu, että kaikkea pitäisi kestää ja sietää ja jaksaa. Mutta se ettei heti heitä pyyhettä kehään, kertoo ihmisestä jotain. Empaattisellä ihmisellä rajan vetäminen voi olla vaikeampaa, mutta jos teilläkin tilanne tuosta paranee ja toivoa on jopa onnellisesta parisuhteesta ja ehjästä ydinperheestä, et varmaan vuosien kuluttua mieti niitä ns. hukkaan menneitä ajanjaksoja siinä välissä. Ne ovat sitten vain elettyä elämää, eikö?

Mulla on takana ero, lapseni olivat silloin 4- ja 6-vuotiaat, ja he ovat sopeutuneet varsin hyvin. Eihän ero koskaan kenellekään hyvä asia ole, ja lapsille se on erityisen epäreilua, koska heillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa asiaan.

Toivoisin, että nuorimmaiseni pääsisi tuohon samaan ikään kuin sinullakin.

On tuosta ollut sellaisia välillisiä vaikutuksia joita en viitsi tähän listata, mutta jotka eivät poistu enää vaikka asiat ratkeaisivatkin. Liian paljosta olen typeryyttäni luopunut. Aivan liian pitkäpinnainen. Tosin tilanne on luisunut hitaasti (kuten ADHD-I etenee) ja siten mitään meistä johtuvia erityisiä kriisejä ei ole ollut. Ulkopuolisia kylläkin, ne taas ovat estäneet miettimästä omaa suhdettamme.



Olen luonteeltani periksiantamaton, sen tietää jokainen joka minut tuntee. Mutta keljuttaa, että en ole osannut antaa aikanaan periksi kun se olisi ollut aikanaan erittäin järkevää. Nyt juuri tällä hetkellä periksi antaminen taas ei ole järkevää, perusteltua katsoa vähän eteenpäin mitä kaikkea tämä muutos tuo tullessaan. Jos se riippuisi vain itsestäni, voisin sanoa että se vaan nyt otetaan ja tehdään. Mutta kun toinen ei reagoi.

Olen luonteeltani periksiantamaton, sen tietää jokainen joka minut tuntee. Mutta keljuttaa, että en ole osannut antaa aikanaan periksi kun se olisi ollut aikanaan erittäin järkevää. Nyt juuri tällä hetkellä periksi antaminen taas ei ole järkevää, perusteltua katsoa vähän eteenpäin mitä kaikkea tämä muutos tuo tullessaan. Jos se riippuisi vain itsestäni, voisin sanoa että se vaan nyt otetaan ja tehdään. Mutta kun toinen ei reagoi.

Mutta yritän olla itselleni armollinen ja ajatella, että kaatunutta maitoa on turha enää itkeä tai sen vuoksi raivota. En harmittele sitä muuten kuin lasteni vuoksi. Minkä takia nyt yritän vain navigoida satamaan mahdollisimman turvallisesti. Melkeinpä samassa veneessä siis ollaan. ;)

Mutta yritän olla itselleni armollinen ja ajatella, että kaatunutta maitoa on turha enää itkeä tai sen vuoksi raivota. En harmittele sitä muuten kuin lasteni vuoksi. Minkä takia nyt yritän vain navigoida satamaan mahdollisimman turvallisesti. Melkeinpä samassa veneessä siis ollaan. ;)

Menneellä ei toki ole siten väliä, että sitä loputtomasti harmitella kannattaisi. Jos ja kun pääsee lopulta eteenpäin on helppo unohtaa menneet, mutta jos on jumissa paikallaan - vaikka vain vielä jonkin aikaa - se jumissa tahtonsa vastaisesti oleminen on uuvuttavaa. Tieto siitä, että odotusaika on rajallinen - tavalla tai toisella - toki auttaa, muuten ei jaksaisikaan.

Navigoiminen olisi helpompaa jos olisi sekä kippari että perämies;-)

Navigoiminen olisi helpompaa jos olisi sekä kippari että perämies;-)

Mutta onneksi merikortin lukutaito ratkaisee. Jos vielä osaa navigoida pimeässä maamerkkien perusteella, tietää että selviää kuiville. Sitten jo helpottaakin.

Pessimisti sanoisi, että optimaaliset olosuhteet ovat ihmiselämässä aika harvassa. Realisti toteaa, että asenne ratkaisee! :)

Mä kävin eron jälkeen muutaman kerran puhumassa psykologin kanssa, kun ahdisti niin paljon, ja nämä hänen sanomansa auttoivat ainakin mua:

1) Älä ole niin armoton itseäsi kohtaan.

2) Ihminen tekee päätöksensä aina sillä hetkellä käytettävissä olevan tiedon varassa. Siksi jälkiviisaus on turhaa.

t. 75 (ja joku aiempikin viesti)

Olen luonteeltani periksiantamaton, sen tietää jokainen joka minut tuntee. Mutta keljuttaa, että en ole osannut antaa aikanaan periksi kun se olisi ollut aikanaan erittäin järkevää. Nyt juuri tällä hetkellä periksi antaminen taas ei ole järkevää, perusteltua katsoa vähän eteenpäin mitä kaikkea tämä muutos tuo tullessaan. Jos se riippuisi vain itsestäni, voisin sanoa että se vaan nyt otetaan ja tehdään. Mutta kun toinen ei reagoi.

Mutta yritän olla itselleni armollinen ja ajatella, että kaatunutta maitoa on turha enää itkeä tai sen vuoksi raivota. En harmittele sitä muuten kuin lasteni vuoksi. Minkä takia nyt yritän vain navigoida satamaan mahdollisimman turvallisesti. Melkeinpä samassa veneessä siis ollaan. ;)