Kohtalotovereita - kulissiliitto?

Mielenkiintoista kääntää asia toisin päin, en muista että hän olisi ainuttakaan kertaa ollut itse itseironinen. Se on aika suoristus kun joskus 1990-luvun puolella kuitenkin on yhteen muutettu. Mielenkiintoista, kuvaavaa. Huumoria on varmasti jokus tullut hänenkin suunnalta. En nyt muista mitä se olisi ollut ja koska, mutta sitä lajia on täytynyt joskus olla. Onhan?

Niinpä. Olenpa kai itsekin aika hymytön nykyisin, ei sen puoleen. En todellakaan muista milloin olisin viimeksi nauranut koko sydämestäni puolisoni seurassa (tai hän minun). Kyllä se arki on aikamoista toisen väistelemistä. Siksipä mietin, että jaksaako kukaan todella kävellä varpaillaan monta vuotta pystyen hengittämään vapaasti vain saadessaan olla yksin (tai yksin lasten kanssa). Olisi mielenkiintoista kuulla, millä keinoilla ihmiset siihen pystyvät, jos pystyvät. Voiko negatiivisten tunteiden oravanpyörästä päästä irti muuten kuin eroamalla?

Keskustelu (tai pariterapia) ei ainakaan omassa liitossa auta. Ei johda mihinkään. Ainoastaan toisessa osapuolessa kun on vikaa. ;) Ja vaikka keskusteltu juuri olisi yhteisymmärryksessä, sama meno jatkuu jos ei seuraavana, niin vähintään sitä seuraavana päivänä.

On mielenkiintoista ajatella, että teoriassa voisi itse saada nk. elämän jos ottaisi ja eroaisi. Aika kiehtova ja kummallinen ajatus.

Siitä pääsee tarinan alkuperäiseen kysymykseen, että pystyykö kukaan elämään nykypäivänä kulissiliitossa. Edes näennäisen tyytyväisenä. Niin ettei se ole hampaat irvessä säätämistä, vaan nk. molemminpuolisesti hyväksytty tosiasia. Ehkäpä se vain on niin, että kun se "sielunkumppani" nurkan takaa mahdollisesti ehkä joskus juoksee suoraan syliin, se on menoa se.

t.ap

Ehkäpä se vain on niin, että kun se "sielunkumppani" nurkan takaa mahdollisesti ehkä joskus juoksee suoraan syliin, se on menoa se.

t.ap

niin riski on kyllä olemassa eikä edes aivan pieni. Tajunnan räjäyttävä tapaus jos tulee vastaan niin voipi olla, että vuosia käytössä ollut harkinta poistetaan päältä ja käy kuten kirjoitit.

Kun lukaisin taannoin analyysia omasta persoonastani, siellä oli myös maininta miten reagoin luontaisesti kumppaniini. Se satutti, koska se oli niin tarkasti minun omin reagointitapani jos suhde vain olisi hyvä tai mielummin erinomainen (eli nk. palvova, jalustalle asettava, tekee mitä tahansa puolison hyväksi). Tuota ei ole meillä koskaan esiintynyt liitossamme, ja syy on selvä. Ei ole sellainen puoliso että vaivautuisin. Osoittaa toki oman arvostelukyvyn puutetta että on tällaisessa liitossa, siis aikanaan. Sen jälkeen tottumus jyrännyt. Enkä nyt sano että omin reagointitapani on välttämättä järin viisas parisuhteen kannalta, mutta se ettei se ilmene nykyisellään kertoo että jotakin on vialla. Mekanismi tukisi liittoa vahvasti, naiset kun pitävät siitä että heitä arvostetaan. Äärimmilleen arvostaminen olisi minulle tyypillistä, mutta kun ei vaan ole ollut mitä arvostaa.

Olen vielä ajatellut yrittää katsoa tämän liiton jos sen voi korjata kovalla työllä. Sen työn teen toki luultavasti yksin minä, mutta yritän nyt kuitenkin. Jos tämän oikeasti saa vielä kuntoon, niin sitten se luultavasti kestääkin. Ihmeisiin en usko, mutta jos vaikka työ tuottaisi tulosta.

Toisen reagointimallit ovat olleet minulle raivostuttavia ja rasittavia, nyt olen löytänyt niille hyvin tarkan kuvauksen joka vastaa juuri pilkuntarkasti tuollaista henkilöä. Eli tiedän jatkossa miten on toimittava jotta asioissa voisi olla muutosta. Se että tietää mistä on tarkalleen kyse auttaa ratkomaan ongelmaa ja sietämään sitä ehkä myös paremmin. Kokonaan ne eivät poistu, mutta pitää kai katsoa ensin voiko kovalla työllä saada tilanteen riittävän hyväksi. Mikä se riittävän hyvä sitten on, ja miten sitä reagoisi jos sellainen sielunkumppani astuisi esiin? Ei sitä kaikkeen osaa ennalta vastata. Enkä edes viitsi tuota miettiä, nyt katsottava ensin saako sen korjattua mikä on rikki. Jos tämä ei tule kuntoon tuolla ponnistelulla, niin sitten on viisainta varmasti erota. Mutta yritän ainakin vielä kaikilla voimillani ensin. Ja niitä riittää.

Mutta yritän ainakin vielä kaikilla voimillani ensin. Ja niitä riittää.

Kunnioitettavaa. Laitanpa rastin seinään, että löytyy tuollaisiakin miehiä. ;) Pahimmassa tapauksessakin ero on paljon parempi silloin kun tietää tehneensä kaikkensa. Jos ei siltikään onnistu, suhde ei vain toimi. Eikä jälkiviisaus pahemmin auta ketään.

Kukaan nainen ei välttämättä odota, että hänet nostetaan jalustalle, mutta jos saa normaalia myötätuntoa, ymmärrystä osakseen ja aikuisen kumppanin, johon voi luottaa arjessa (perusturvallisuus), se olisi itselle jo suuri asia. Nyt on vain laskettava itsensä varaan ja uskottava itseensä, vaikka toisen mielestä ei mitään osaakaan tehdä oikein.

Jotkut sanovat, että kulissiliitto on pienten lasten ollessa kyseessä parempi vaihtoehto kuin ero. Se vaatii pitkäjänteisyyttä ja perspektiiviä nähdä pidemmälle kuin tähän päivään. Aikuisena sitä kestää kyllä onnettoman olonsa, miksi siirtää se taakkaa lapselle, joka ei sitä vielä osaa käsitellä. Siksi lähdin alunperin kyselemään, että löytyykö muitakin, jotka ovat monta vuotta jaksaneet ja millä keinoin.

mutta ymmärrän sen ja toisaalta tiedän etten tekisi samoja virheitä uudestaan (liittoon kuvitellen, että saan 6kk sen alkamisesta jo pitkään sairaana olleeksi osoittautuneen jotenkin kuntoon, terveeksi).



Viime vuosina vaimoni on ollut minusta vain täysin sietämätön. Nyt tiedän mikä hänellä on vialla, ja että hänen aiempi (nykyinen) täysin virheellinen lääkityksensä on aiheuttanut suuren osa oireista joista on alkanut negatiivinen kierre. Väärä diagnoosi voi tehdä ikävää jälkeä.



Se että lääkitys tämän seurauksen väistämättä muutetaan, johtaa toki tuon nykyisen lääkkeen sivuvaikutusten poistumiseen, mutta onneksi lisäksi uuden lääkkeen sivuvaikutus on vastakkainen ja ilmeisen helposti pidettävissä kurissa sitten kun sinne asti päästään.



Vastaavasti osaan suhtautua jatkossa eri tavalla siihen, että hän jättää ne noin 50 vaatekappaletta kasoihin lojumaan pitkin asuntoa, on kykenemätön järjestämään lapsemme tai omaa vaatekaappiaan ja sotkee pyykkejä laittaessaan omat kaappini. Tai että hän jättää kaikki likaiset astiat ruuanjämineen tiskipöydälle eikä edes tajua tai myönnä sitä itse. Tai ne kymmenet vastaavat muut asiat, jotka eivät ole näin pieniä ja triviaaleja. Ne kaikki ovat hoitamattoman ADHD-I-henkilön oireita (kymmenien muiden oireiden ohella, hänellä tuntuu olevan ne aivan kaikki) ja kun lukee hoitosuosituksia on selvää, että hän on tehnyt aivan kaiken ruokailusta, liikunnasta jne alkaen täysin päälaelleen siitä mitä pitäisi. Eli muutoksen täytyy olla todella raju jos ja kun toimiin nyt ryhdytään. Mihin se riittää, jää nähtäväksi.



Kierre ainakin katkeaa, koska tiedän nyt myös miten näihin hänen oireisiinsa pitäisi puuttua. Eli mikä pahentaa niitä (kuten olen monessa asiassa toiminut) ja mikä poistaa oireita.



Aiemmin en kokenut, että tässä liitossa on enää paljon toivoa, nyt pystyn hahmottamaan mistä tullaan ja minne mennään. Minulla auttaa valtavasti kun asioilla on syy josta ovat seurauksena. Syylle voi tehdä jotakin kun se on tiedossa. Masennus kun ei yksin tuota niitä lukuisia oireita mitä vaimollani on ollut, joten hän on vaikuttanut viime vuosina lähinnä idiootilta tai paskiaiselta sen lisäksi mitä nyt sitten se masentuneisuuden tapainen olotila tuottaa. Asiat voivat mennä enää vain parempaan suuntaan, pohjakohta on nyt takana tai ehkä käsillä kun tietoa ei ole vielä kunnolla omaksuttu ja otettu käyttöön. Henkisesti pohjakosketus on joka tapauksessa takana, koska nyt on tietoa. Samalla tämä tieto ratkaisee myös lapsemme ADHD-tyyppisten piirteiden arvoituksen. Arki tulee helpottumaan valtavasti senkin osalta.



Jos tästä lopulta tulisi vielä ero, osaan jatkossa kiinnittää huomiota siihen, että käyttäydyn tyypillisesti liiallisen epäitsekkäästi. Eli etsin kumppanin jonka kanssa suhteessa ei ole kysymys empatiasta häntä kohtaan vaan jonkin asteisesta sielunkumppanuudesta ja vetovoimasta jo ihan alun alkaen. Täytyy toivoa, että tuo aspekti löytyy vaimostani pinnan alta kun oireet saadaan kuriin ja toipuminen alkaa. Ei aivan mahdotonta sekään. Eli kannattaa vielä kerran laittaa aivan kaikki likoon.



Nyt kaikki on vähintään suhteellisen loogista loputtoman "pimeän järjettömyyden" jälkeen. Toki asiat voisivat olla helpommin, mutta ne nyt vaan eivät ole. Eli näillä on mentävä ja toivottava, että löydämme jossakin vielä toisemme. Ja "paremmin" kuin koskaan aiemmin.

elää kulissiliittoa sen enempää tajuamatta - sillä mitä muuta on liitto ilman seksiä??



Itse en suostuisi edes "lasten takia" sillä heille tulisi todella outo kuva parisuhteesta. Mielummin rehellisesti erillään onnellisina kuin kulisseissa onnettomina!!

se suunta teillä ole ylöspäin. Ei liene ylikehittynyttä empatiaa ymmärtää, että toinen on sairas. Luonnollisesti kaikkea ei tarvitse sietää tai jaksaa, mutta sairaus, jolle toinen ei itse mitään voi, on helpompi hyväksyä kuin pelkästään pahansisuinen ja oikutteleva luonne.



Itse palaan koko ajan siihen alkupisteeseen, että puolisoni ei tietääkseni ole sairas, hänellä on vain ikuinen teini-ikä ja syy elämän vastoinkäymisiin löytyy läheltä. Aina pitää olla syntipukki, johon pettymykset ja ärsytys kohdentaa. Osan kiukuttelusta voi ymmärtää ja laittaa stressin ja väsymyksen piikkiin, osa menee selkeästi (kyökkipsykologialla) kehittymättömän tunneälyn ja itsekkyyden tiliin. Empatiaa vaiko typeryyttä yrittää ymmärtää aikuista ihmistä, jolla ei ole käsitystä oman käytöksensä toistuvuudesta ja seurauksista.



Koska omassa suhteessani ei ole yhteisen kasvun mahdollsuutta, sairautta jota hoitaa, pariterapiaa tai muutakaan tiedossa, tarkoittaa se kasvua erilleen ja omaa elämää perhe-elämän rinnalla, kunnes hetki on kypsä lähteä. Kulissiliittoa ei kai pidäkään ottaa elinikäisenä tuomioina, vaan harkinta-aikana. ;)

mekaaninen suoritus ja elimellinen/eläimellinen tarve ja samalla toki osoitus siitä, missä tilassa parisuhde muuten on. Eli toimiva indikaattori mutta ei itseisarvo. Ilman seksiä kestää jos on (perusteltu) syy ja toivoa että asiat voisivat ratketa parhain päin.



Miten lapset aistivat teillä seksin? Miten vanhempien seksin oleminen tai puuttuminen näkyy lastenne arjessa?

elää kulissiliittoa sen enempää tajuamatta - sillä mitä muuta on liitto ilman seksiä??

aika moni elää tuolla kriteerillä kulissiliittoa, jos mietitään aika suurta osaa pienten lasten vanhemmista. Kuka pitempään, kuka vähemmän aikaa. On eri asia elää ns. ruuhkavuosia ja yrittää selviytyä arjen kiireistä ja tylsyydestäkin yhdessä ja sitten löytää takaisin oman puolison luo, kuin tehdä päätös että elää henkisesti kulissiliittoa. Sehän ei toki sulje kokonaan seksiäkään pois, sitä vain tekee mieli huomattavasti vähemmän (oman puolison kanssa), koska henkistä yhteyttä ei ole. Surullista, mutta kaipa sen aikuinen ihminen kestää?

Ei liene ylikehittynyttä empatiaa ymmärtää, että toinen on sairas. Luonnollisesti kaikkea ei tarvitse sietää tai jaksaa, mutta sairaus, jolle toinen ei itse mitään voi, on helpompi hyväksyä kuin pelkästään pahansisuinen ja oikutteleva luonne.

mutta kyllä se minulla on ihan ylikehittyneellä asteella kuitenkin, ja tuossa suhteen alussa oli siitä kyse. Tulisi romaani tästä, jos kertoisin kaiken. Ehdin alunperin jo aloittaa, mutta pyyhin pois, otsikko taisi olla sitten vähän huti. Ja se ylikehittynyt empatia on yksi ADHD-HI piirre (muiden joukossa) jota esiintyy myös tai ehkä varsinkin niillä joilla ei ole AHDH-HI (eli aivokemiassa puutteita) vaan kyse poikkeusyksilöistä joilla resurssien poikkeava määrä johtaa tuohon. Tai ehkä se, että poikkeava joutuu kestämään kaikkea minkä vuoksi empatia sitten on luontevaa kun on kaikkea itsekin kokenut (oli eräs teoria, en tiedä paljonko annan sille painoa vaikka voisi niinkin olla).

Empatiaa vaiko typeryyttä yrittää ymmärtää aikuista ihmistä, jolla ei ole käsitystä oman käytöksensä toistuvuudesta ja seurauksista.

Koska omassa suhteessani ei ole yhteisen kasvun mahdollisuutta, sairautta jota hoitaa, pariterapiaa tai muutakaan tiedossa, tarkoittaa se kasvua erilleen ja omaa elämää perhe-elämän rinnalla, kunnes hetki on kypsä lähteä. Kulissiliittoa ei kai pidäkään ottaa elinikäisenä tuomioina, vaan harkinta-aikana. ;)

Näin se varmastikin on. En tätä meillä koe kyllä "yhteisen kasvun mahdollisuutena", valitettavasti. Mutta kun taustalla on oire tai sairaus (osa lääkäreistä ei pidä ADHD:ta sairautena vaikka aivokemiassa onkin vikaa ja välittäjäaine ei liiku kuten kuuluisi), sitä hyväksyy täyden yksipuolisuuden kunnes on selvillä ratkesiko asia vaiko ei.

Yksi ongelma tässä asiassa on siinä, että en tiedä kuinka oireettomaksi tuo voi mennä. Ei ole koskaan yhdessä ollessamme ollut oireeton, se on selvää. Mutta pahemmaksi on mennyt ja vaikea sanoa voiko oireet saada paljon vähäisemmiksi kuin ovat koskaan olleet. Ilmeisesti se voisi olla mahdollista. Ennalta ei osaa sanoa miten lopulta käy.

Juuri se, että tiedät voivasi joskus lähteä ja vapautua "kulisseista" on tärkeää. Että vaihtoehto on olemassa, pysyy henkisesti kunnossa kun tuollainen suhde jäytää muuten elävältä. Olen päässyt tuosta jumista eroon, sekin tuo voimaa.

Missä sinulla on se suurin kynnys ottaa ja laittaa rattaat liikkeelle? Et halua olla se joka purkaa liiton, tekee aloitteen?

Mutta omaakin elämää on syytä olla, ja suosittelen että vastaat miehen kiukkuun kiukulla, tiuskintaan tiuskinnalla lyhyen ajanjakson verran. Jos ei kellon ääni muutu, niin sitten se on lost case :(

Mun mielestäni taas kannattaa toimia sen mukaan, mitä haluaa. Jos haluaa sopuisan suhteen, sitä ei saa kiukuttelemalla takaisin. Kiukuttelemalla voi yrittää epätoivoisesti näyttää, että kyllä mäkin osaan - niin mitä? Vittuilla?

Joskus nimen omaan sen totutun kaavan muuttaminen voi tuoda tilanteeseen uuden käänteen. Mutta se pitää aloittaa itse, reagoimalla itse toisin kuin tavallisesti.

Jos haluaa muutosta, se pitää sanoa ääneen. Että ei haluaisi olla jäkättävä ämmä, ei haluaisi olla koko ajan huonolla tuulella. Ja kertoa rauhallisesti, millaista (asiatonta) kohtelua ei siedä.

Omaa elämää kannattaa aina olla. Ei pidä elää vain toista miellyttääkseen tai aina miettiä, tykkääkö toinen huonoa.

elää kulissiliittoa sen enempää tajuamatta - sillä mitä muuta on liitto ilman seksiä??

aika moni elää tuolla kriteerillä kulissiliittoa, jos mietitään aika suurta osaa pienten lasten vanhemmista. Kuka pitempään, kuka vähemmän aikaa. On eri asia elää ns. ruuhkavuosia ja yrittää selviytyä arjen kiireistä ja tylsyydestäkin yhdessä ja sitten löytää takaisin oman puolison luo, kuin tehdä päätös että elää henkisesti kulissiliittoa. Sehän ei toki sulje kokonaan seksiäkään pois, sitä vain tekee mieli huomattavasti vähemmän (oman puolison kanssa), koska henkistä yhteyttä ei ole. Surullista, mutta kaipa sen aikuinen ihminen kestää?

Epäilen että tuo seksittömyys jää päälle eikä sitä osata enää palauttaa puolisoiden välille. VAi kuinka moni on seksittömien vuosien tai kuukausien jälkeen uudelleen kuin pienet puput puolison kanssa?? Niin, tuskimpa monikaan.

Enkä toisaalta ymmärrä ruuhkavuosienkaan paussia - itsellä 4 lasta, 2 taloa rakennettuna, kokopäivätyö yms yms ja silti on aina riittänyt hellyyttä ja intohimoa miehen kanssa (lähes 20v). Tuntuu että ihmiset "väsyvät" liian helposti, normaaleja elämänvaiheita aletaan lokeroimaan ja elämään jonkun ihme kaavan mukaan jolloin ei voi tehdä jotain kun nyt kuuluu olla väsynyt/haluton/kiukkuinen/pihtaava jne jne. Elämä on ihan yksinkertaista kun elää vaan:D

Enkä toisaalta ymmärrä ruuhkavuosienkaan paussia - itsellä 4 lasta, 2 taloa rakennettuna, kokopäivätyö yms yms ja silti on aina riittänyt hellyyttä ja intohimoa miehen kanssa (lähes 20v). Tuntuu että ihmiset "väsyvät" liian helposti, normaaleja elämänvaiheita aletaan lokeroimaan ja elämään jonkun ihme kaavan mukaan jolloin ei voi tehdä jotain kun nyt kuuluu olla väsynyt/haluton/kiukkuinen/pihtaava jne jne. Elämä on ihan yksinkertaista kun elää vaan:D

Jos listataan kaikki aivokemialliset virheelliset toiminnat mitä tässä maassa kansalla on, niiden keskimääräinen jakautuminen avioliitoissa jne, niin se riittäisi selittämään luultavasti jos ei kaikkia niin suurimman osa tapauksista.

Meillä väsymys tulee juu, mutta lapsi on ilmeisimmin ADHD ja vaimo ADHD-I. Ei saa sukulaisille hoitoonkaan kun kukaan ei jaksa sitä vekaraa (ei niin että kukaan tällä puolella maata asuisikaan). Liian helposti väsyminen on niiden puhetta joilla asiat on ok. Ota 5% ADHD populaatiossa, ajattele että se mahdollistaisi että 10% liitoista olisi sellaisia joissa toinen olisi ADHD. Ei se niin mene, ja osa ADHD:sta ei toimisi noin, vain n. 30% näistä on ADHD-I. Mutta silti, kun alkaa muita psyykeen vaikuttavia oireita tai sairauksia listaamaan, saat kuvauksen siitä miksi ihmeessä ne jotkut vain väsyvät.

Epäilen että tuo seksittömyys jää päälle eikä sitä osata enää palauttaa puolisoiden välille. VAi kuinka moni on seksittömien vuosien tai kuukausien jälkeen uudelleen kuin pienet puput puolison kanssa?? Niin, tuskimpa monikaan.

Meillä mies ei ole juuri halunnut seksiä raskauksieni aikana, ja olen sen hyväksynyt. Hellyyttä ja läheisyyttä on kuitenkin aina ollut ja mies on tehnyt selväksi, ettei ole kokenut kehoani mitenkään vastenmielisenä raskausaikoina. Juuri se henkinen yhteys ja fyysinen läheisyys mahdollistivat sen, että vaikka seksielämä (no, yhdynnät ainakin) oli jonkin aikaa tauolla, uudelleen aloittaminen oli helppoa.

Olen alkanut ihmetellä, olenko jotenkin poikkeuksellinen naiseksi, mutta en ole oikeastaan koskaan ollut haluton. Aina ei ole niin hirveästi kiinnostanut, mutta sytyn nopeasti. On väsyttänyt, mutta seksi on piristänyt ja rentouttanut.

Kahdenkeskistä aikaa meillä on ollut avioliiton aikana luvattoman vähän. Mun mielestäni avioliitto ei pelastu kerran vuodessa tehtävällä kahdenkeskisellä kaupunkilomalla, vaan tietynlaisen yhteyden tulisi säilyä joka päivä. Tietää olevansa puolisonsa mielessä, on kiinnostunut siitä, mitä toiselle kuuluu ja halaa ja pussaa. Joka päivä, jos vain yhdessä ollaan.

Olen alkanut ihmetellä, olenko jotenkin poikkeuksellinen naiseksi, mutta en ole oikeastaan koskaan ollut haluton. Aina ei ole niin hirveästi kiinnostanut, mutta sytyn nopeasti. On väsyttänyt, mutta seksi on piristänyt ja rentouttanut.

Meillä seksittömyys (oma haluttomuuteni) ei niinkään johdu väsymyksestä, jota käytän verukkeena, vaan siitä että kiukutteleva, mollaava kumppani on vain niin turn-off. Kaikenlainen omien kärsimysten liioittelu ja muiden stressaaminen pienistäkin asioista aiheuttaa henkisen väsymyksen. Ei jaksa enää olla toiselle mieliksi, ei vaikka itseä haluttaisi, koska henkilökohtaisesti parisuhdeseksi on minulle myös muunlaista yhteyttä kuin pelkkää suoritusta. Kun toinen on jostain mitättömästä asiasta mäkättänyt tai haukkunut pataluhaksi, ei seksi ihan ensimmäisenä ole mielessä. Kun ei sitä anteeksipyyntöäkään kovin usein kuule. ;)

Kahdenkeskistä aikaa meillä on ollut avioliiton aikana luvattoman vähän. Mun mielestäni avioliitto ei pelastu kerran vuodessa tehtävällä kahdenkeskisellä kaupunkilomalla, vaan tietynlaisen yhteyden tulisi säilyä joka päivä. Tietää olevansa puolisonsa mielessä, on kiinnostunut siitä, mitä toiselle kuuluu ja halaa ja pussaa. Joka päivä, jos vain yhdessä ollaan.

Juurikin näin. Ihan kateeksi käy. :)

t.ap

Joskus nimen omaan sen totutun kaavan muuttaminen voi tuoda tilanteeseen uuden käänteen. Mutta se pitää aloittaa itse, reagoimalla itse toisin kuin tavallisesti.

Jos haluaa muutosta, se pitää sanoa ääneen. Että ei haluaisi olla jäkättävä ämmä, ei haluaisi olla koko ajan huonolla tuulella. Ja kertoa rauhallisesti, millaista (asiatonta) kohtelua ei siedä.

Olen yrittänyt, mutta valitettavasti kaavan muuttaminen on vaikeaa eikä toista voi muuttaa, kuten tiedetty on jo iät ja ajat. Omaa suhtautumistaan asioihin voi yrittää muuttaa ja hallita, mutta lopulta se mitta tulee täyteen, jos pysyvää parannusta ei näy eikä kuulu keskustelujen ja sovintojen jälkeen.

Nykyisin vain välttelenkin nk. tulenarkoja tilanteita ja teen asioita mieluiten omaan tahtiini ja yksin lasten kanssa. Mieluummin kuin lähden taittamaan peistä turhasta. Tosin sekin kääntyy huushollissamme muotoon, että olen hankala luonne ja mahdoton ihminen. :p Teit niin tai näin, on se aina väärinpäin.

Meillä seksittömyys (oma haluttomuuteni) ei niinkään johdu väsymyksestä, jota käytän verukkeena, vaan siitä että kiukutteleva, mollaava kumppani on vain niin turn-off. Kaikenlainen omien kärsimysten liioittelu ja muiden stressaaminen pienistäkin asioista aiheuttaa henkisen väsymyksen. Ei jaksa enää olla toiselle mieliksi, ei vaikka itseä haluttaisi, koska henkilökohtaisesti parisuhdeseksi on minulle myös muunlaista yhteyttä kuin pelkkää suoritusta. Kun toinen on jostain mitättömästä asiasta mäkättänyt tai haukkunut pataluhaksi, ei seksi ihan ensimmäisenä ole mielessä. Kun ei sitä anteeksipyyntöäkään kovin usein kuule. ;)

t.ap

Oletko miettinyt voisiko hän olla vain niin loppu, väsynyt, että tuo kierre voisi jollakin suunnan muuttamisella olla vielä katkaistavissa?

Koet selvästi olevasi hyvin loukattu, mutta jos kumpikin vaikka listaisi itseä häiritsevät asiat ja toiveet miten kaikki olisi paremmin, ehkä sieltä löytyisi taas uutta intoa? Ehkä se loukkaaminen on turhautumista siitä, että seksielämä on kuollut ja arki raastaa? Ehkä hän kokee olevansa vastaavasti loukattu, vaikka et tietä mikä se loukkaus sitten olisi ollut? Vaikka pettymystä yhteisen elämän tilanteeseen suhteessa siihen minkälaiset odotukset joskus siitä on ollut.

Juuri se, että tiedät voivasi joskus lähteä ja vapautua "kulisseista" on tärkeää. Että vaihtoehto on olemassa, pysyy henkisesti kunnossa kun tuollainen suhde jäytää muuten elävältä. Olen päässyt tuosta jumista eroon, sekin tuo voimaa.

Kaikki, minkä tekee edes näennäisesti vapaaehtoisesti ja tiedostaen, on helpompi kestää. Tietää, että "kärsimykselle" on joku syy. Mutta että voisi valita toisinkin, jos on pakko.

Missä sinulla on se suurin kynnys ottaa ja laittaa rattaat liikkeelle? Et halua olla se joka purkaa liiton, tekee aloitteen?

Suurin kynnys on se, että lapset ovat vielä kovin pieniä ja suhde isään tulisi kärsimään suurella todennäköisyydellä enemmän nyt kuin hieman vanhempana. Ei kannata kysyä miksi, mutta näin vain on. Toiseksi, jos eron alulle panija olen minä, tulee eroprosessista luultavasti aika ruma ja raastava. Jos taas se joku ihana, upea naisihminen tulisi ja poimisi aarteeni huomaansa, olisi ero tälle paremmalle puoliskolleni pelkkä helpotus ja asioista sopiminen paljon helpompaa ja nopeampaa.

Suurin kynnys on se, että lapset ovat vielä kovin pieniä ja suhde isään tulisi kärsimään suurella todennäköisyydellä enemmän nyt kuin hieman vanhempana. Ei kannata kysyä miksi, mutta näin vain on. Toiseksi, jos eron alulle panija olen minä, tulee eroprosessista luultavasti aika ruma ja raastava. Jos taas se joku ihana, upea naisihminen tulisi ja poimisi aarteeni huomaansa, olisi ero tälle paremmalle puoliskolleni pelkkä helpotus ja asioista sopiminen paljon helpompaa ja nopeampaa.

Itsekin mietin asiaa niin, että lapsen pitäisi olla jota kuinkin viiden vanha jos eroa oikeasti harkitsee, alle nelivuotiaan kohdalla riskit ovat liian suuret lapsen kannalta.

Toisaalta en ole varma kannattaako tuota ajatella tuolta kannata "strategisesti" kenen puolelta aloite tulee ja mihin se vaikuttaisi eroprosessissa. Siis jos ero tuntuu oikealta ratkaisulta. En itse ainakaan kykenisi tuollaisessa asiassa laskelmoimaan ja olemaan inaktiivinen kunnes toinen tekee siirron.

Johonkin miehesi on valtavan tyytymätön kun kohtelee sinua kuten kerrot. Kysy siltä joskus mikä sitä eniten riepoo, miksi toimii siten. Että mikä sen oikeuttaa, että vaikka olisi kuinka nolo tai typerä asia niin sen saa ja se pitää sanoa ääneen.

Meillä tuo ei toimi, kun tuo toinen on aivojen välittäjäaineista johtuen erilainen, ainakin toistaiseksi. Kommenttia ja vaadetta tulee, mutta ne näkemykset ovat osin epärealistisia tai värittyneitä. Sokeutta nähdä lainkaan omaa positiotaan tai kokonaisuutta. Ymmärrän mitä ja miksi hän kokee kuten kokee, mutta en silti voi olla samaa mieltä. Pystyn käsittämään miten se hänellä rakentuu (varsinkin luettuani mistä on todellakin kyse), mutta vastaukseksi ei käy "olet väärässä ja ajattelet nurinkurisesti". Vaikka sitä olen varmasti myös monesti sanonut. Ja mitenkä sen sitten kiertäisi?

No, taistelu parisuhteen ja kaikkien perheenjäsenten terveyden puolesta on alkanut. Helpolla en missään koskaan luovuta, saas nähdä kaatuuko ukko saappaat jalassa.

Oletko miettinyt voisiko hän olla vain niin loppu, väsynyt, että tuo kierre voisi jollakin suunnan muuttamisella olla vielä katkaistavissa?

Koet selvästi olevasi hyvin loukattu, mutta jos kumpikin vaikka listaisi itseä häiritsevät asiat ja toiveet miten kaikki olisi paremmin, ehkä sieltä löytyisi taas uutta intoa? Ehkä se loukkaaminen on turhautumista siitä, että seksielämä on kuollut ja arki raastaa? Ehkä hän kokee olevansa vastaavasti loukattu, vaikka et tietä mikä se loukkaus sitten olisi ollut? Vaikka pettymystä yhteisen elämän tilanteeseen suhteessa siihen minkälaiset odotukset joskus siitä on ollut.

Olen kyllä miettinyt, että hän (me kaikki) olemme väsyneitä, liian kiireisiä ja elämä turhan hektistä, mutta sen ei tarvitsisi olla. Kaavan muuttaminen on vain vaikeaa, koska sitä pitäisi kummankin haluta ja tahtotilan (sekä prioriteettien) olla samansuuntaiset.

Olen toki (kuten öh hyvän vaimon kuuluu) yrittänyt asettua mieheni asemaan ja hoitaa ainakin oman tonttini ja enemmänkin, jotta hänen ei tarvitsisi enää kotiasioista stressaantua. Mutta, mikään ei riitä eikä kelpaa. Ja kun en myöskään saa samaa ymmärrystä milloinkaan takaisin enkä tunnista muuta sairautta (masennusta), jää diagnoosiksi vain keskenkasvuisuus ja oman pahan olon purkaminen siihen lähimpään. Mikä on luonnollisestikin hyväksyttävää pitkässä parisuhteessa aina väliaikaisesti, mutta kun siitä tulee tapa, ei se pitemmän päälle tunnu enää mukavalta eikä kukaan jaksa olla roskakorina loputtomiin. Anteeksipyyntö ei ole kovin korkeassa kurssissa, siitäkin syystä asiat jäävät hiertämään. Nimittelyn jälkeen en ainakaan itse ala pukemaan sukkanauhoja ja korsettia päälle ja suunnittele toteuttavani kenenkään sänkykamarifantasioita. Siinä mielessä olen todella huono ja epäonnistunut vaimo.

Ja kyllä, miestä todella rassaa seksittömyys ja olen saanut kuulla uhkauksia että menee vieraisiin (on varmasti niin tehnytkin), mutta ehkä parempi niin. Alan vain pikku hiljaa laskeskella milloin on se hetki, jolloin itse alan etsiä arvostusta ja läheisyyttä toisen sylistä. Sitten kulissiliitto onkin jo täydellinen. ;)

Kuulostaa ehkä katkeralta, mutta ei sitä ole. Itse olen valintani tehnyt ja seurakset kannan. Olisin vain mielenkiinnosta halunnut kuulla onko kukaan selvinnyt täysjärkisenä kulissiliitosta ilman että myy sieluaan täysin.

Toisaalta en ole varma kannattaako tuota ajatella tuolta kannata "strategisesti" kenen puolelta aloite tulee ja mihin se vaikuttaisi eroprosessissa. Siis jos ero tuntuu oikealta ratkaisulta. En itse ainakaan kykenisi tuollaisessa asiassa laskelmoimaan ja olemaan inaktiivinen kunnes toinen tekee siirron.

Valitettavasti meillä tämä on ratkaiseva seikka. Asiat voi tehdä hankalamman kautta tai sitten edes vähän helpommin ja kaikkia säästäen.

Johonkin miehesi on valtavan tyytymätön kun kohtelee sinua kuten kerrot. Kysy siltä joskus mikä sitä eniten riepoo, miksi toimii siten. Että mikä sen oikeuttaa, että vaikka olisi kuinka nolo tai typerä asia niin sen saa ja se pitää sanoa ääneen.

Jos toimisin kuin koulutettu koira ja noutaisin pallon joka kerta kun se heitetään ja palvoisin isäntääni varauksetta, olisi meillä täydellinen liitto. Ikävä kyllä en ole palveluskoira ja odotan että minuakin joskus silitetään myötäkarvaan. ;) Olen oppinut pitämään puoleni ja olemaan välinpitämätön ja se riepoo miestäni eniten.