Te jotka laitatte lapsen päiväkotiin alle 3v ja taloudellisista syistä

Olin 29v kun sain esikoisen ja 31v kun sain toisen lapsen. Lasten syntymien välillä en mennyt töihin.



Nuoruuteni olin viettänyt näin: peruskoulun jälkeen lukio ja sieltä pääsin 19v. En päässyt heti opiskelemaan, joten olin 5 vuotta tein erilaisia hanttihommia ja rahat käytin itseeni, matkusteluun, mitään ei jäänyt säästöön. 24v aloitin AMK-opinnot, joista valmistuin 28v iässä. Tässä vaiheessa oli opintolainaa ja oma kulta oli löytynyt kun olin 25v, hänelläkään ei säästöjä ja valmistui samoihin aikoihin kuin minä.



Valmistuttuani sain määräaikaisen koulutustani vastaavan työpaikan. Koska ikää oli kuitenkin jo lähemmäs 30v ja toiveissa pari lasta, menimme piakkoin valmistumisen jälkeen naimisiin ja sen jälkeen jätettiin ehkäisy pois. Häät oli pienet, mutta ne säästöt mitä oltiin saatu siihen mennessä kasaan, meni kyllä häihin.



Alallani on töitä melko runsaasti, mutta mielenkiintoisia päivätöitä on hyvin vähän, vuorotyötä on kyllä paljon tarjolla. Vuorotyötä tein minäkin ennen raskauksia.



Kun esikoinen oli vauva, muutimme vuokra-asunnosta omistusasuntoon (jotta joskus saataisiin laina maksettua ja myöskin lasten kannalta rauhallinen omistusasuntoalue on kivempi, vuokrat on niin isoja, että turha maksaa rahaa taivaan tuuliin. Lapsillekin kivempi, ettei tarvitse isompana enää muutella mihinkään, vaan kaverit on ja pysyy). Löysimme kivan rivarineliön, 90-luvulla rakennetun, mutta valitettavasti hintaa silti oli noin 200 000, mikä on normaali täällä. Neliöitä 92. Töiden ja suvun, ystävien takia emme tahdo mihinkään korpeen muuttaa. Täällä on mummot lähellä jne.



Omistusasuntoa varten ei saa asumistukea, kuin koroista laskettuna, eli hyvin vähän jos ollenkaan, vaikka tulot olisi pienet.



Kun kuopus oli 1,5v, alkoi talous olla tiukkaakin tiukempi ja miehen kanssa myös riitelimme rahankäytöstä yms. Itse myös aloin kaivata kodin ulkopuolista elämääkin. Tein jonkun aikaa satunnaisia keikkoja entisessä työpaikassani iltaisin+viikonloppuisin, mutta silti oli tiukkaa. Sitten mulle tarjottiin ihanaa päivätyötä!!! Siis päivätyö on unelma tällä alalla, koska vielä lasten ollessa koululainenkin lapset näkee äitiään. Sain vielä vakituisen työn. Otin sen ja lapset meni hoitoon 1v10kk 3,5v iässä. Hyvin on mennyt, meillä on ihana perhepäivähoitaja.



Edelleen valitsisin samoin jos pitäisi valita.



Jos olisin jäänyt vielä kotiin, niin meiltä olisi lähtenyt asunto alta. Olisimme joutuneet muuttamaan uudestaan vuokralle. En olisi varmastikaan ainakaan ihan heti päivätyötä löytänyt ja muutenkin työmahdollisuudet olisi varmasti vähentyneet koska työkokemus oli vähäistä ja valmistumisesta olisi jo alkanut olla aikaa...



Mielestäni teimme ainoan meille järkevän päätökset. Ja kas - tytöt viihtyy perhepäivähoidossa mainiosti! Hoitaja on ihana ja hoidossa on heidän lisäksi yksi muu lapsi sekä hoitajan oma 3-vuotias. Isompi lapsi on nyt lomallakin kysellyt koska pääsee taas hoitotädin luokse. Pienempikin aina iloisesti näyttää että "tuolla asuu xxxx" hymyssä suin kun mennään ohi. Ja pyytää voitaisko mennä heille. Että ei nyt ihan kamalaa voi olla.

Tätä minäkin ihmettelen. En tule IKINÄ laittamaan lata päikkään alle 3 veenä. Aion naida miehen, joka pystyy elättämään perheensä. Eikä tulisi mieleenkään tehdä lapsia sellaiseen elämänvaiheeseen, etten pystyisi heidän kanssa ensimmäisiä, tärkeitä vuosia olemaan kotona.

ja vääntää omanapaisille ihmisille ratakiskoa...

Mutta kun se elämä ei aina suju suunnitellusti. Minusta mikään ei ole halveksittavampaa kuin tehdä lapset yhteiskunnan elätettäviksi. Toisin sanoen käytte meidän töissäkäyvien rahapusseilla ja haukutte meitä sen jälkeen huonoiksi vanhemmiksi. Halveksin tämänkaltaisia tahallisia luusereita, jotka luulevat, että kupata voi rahaa joltain kasvottomalta yhteiskunnalta/sossulta/Kelalta. Ne rahat ovat meidän työssäkäyvien. Me ylläpidämme teitä. Elätämme työssäkäydessämme 1,7 ihmistä, eli juuri sinun pilttiäsi ja kotona makoiluasi. Miten kehtaat olla noin kiittämätön?

Veikkaan, että omat lapseni ovat ahkeria, tunnollisia yhteiskunnan jäseniä saatuaan vanhemmilta hyvän arvopohjan ja esimerkin, kun taas sinun omasi kuppaavat rahaa työttöminä vuokra-asunnoissaan teini-iässä saatujen lasten ja näiden isäehdokkaiden kanssa huumeneuoloja hiekkalaatikolla väistellen.

Tämä nimenomaan kohdistuu niihin, jotka tahallaan ja omasta rahatilanteestaan tietoisina vääntävät kersoja yhteiskunnan elätettäviksi. Yllätysmomentin sen sijaan ymmärrän. Vahinkoraskaudet, yllättävät rahanmenot yms. saattavat hetkessä muuttaa tilanteen. Voit naida rahaa ja huomata olevasi tyhjän päällä, kun ukko ei jaksa elättää tai tyhjentää tilit ja muuttaa rakastajattaren kanssa Espanjaan. Voi tulla konkurssi, syöpä, onnettomuus ja pysyvä vamma jne. Elämä ei ole varmaa eikä kaikkea voi suunnitella nappiin. Ei myöskään ole oikein isompia sisaruksia kiskoa vauvan takia vuokralle juoppojen ja narkkareiden keskelle, ostaa heille vain kirpparikamaa ja lopettaa heidän harrastuksensa.

Perhe on kokonaisuus. Ei siinä voida aina ajatella tulokasta tai yhtä jäsentä vaan koko perheen hyvinvointia. Olen jo huomannut, että ne, joiden yhteiskunnallinen tausta on vaatimaton, kokevat sossun luukun kovin normaalina. Sitä se ei ole. Sen tarkoitus on turvata elanto hetkittäisen kriisin yllättäessä, ei se ole keino ansaita rahaa. Aikuinen ihminen tajuaa tämän ja tietää, että lapset on itse elätettävä.

Edelleen korostan, että aika monen vastauksien perusteella niille lapsille tekisi tosi hyvää nähdä vähän muunlaistakin aikuisen mallia - ja pienestä pitäen. Aina se oma äiti ei ole paras hoitaja eikä alle 3-vuotiaankaan parasta ole se, että ainoa aikuiskontakti on äiti. Lapsen turvallisuudentunteelle tekee hyvää olla tekemisissä useiden aikuisten kanssa säännöllisesti.

Päivähoidon demonisoinnin sijaan voitaisiin yrittää miettiä sellaisia ratkaisuja, joilla useampi äiti voisi jäädä kotiin esim. Ruotsin malli pitää kaikki lapset kotona 1,5-vuotiaiksi asti.

ja vääntää omanapaisille ihmisille ratakiskoa... Mutta kun se elämä ei aina suju suunnitellusti. Minusta mikään ei ole halveksittavampaa kuin tehdä lapset yhteiskunnan elätettäviksi. Toisin sanoen käytte meidän töissäkäyvien rahapusseilla ja haukutte meitä sen jälkeen huonoiksi vanhemmiksi. Halveksin tämänkaltaisia tahallisia luusereita, jotka luulevat, että kupata voi rahaa joltain kasvottomalta yhteiskunnalta/sossulta/Kelalta. Ne rahat ovat meidän työssäkäyvien. Me ylläpidämme teitä. Elätämme työssäkäydessämme 1,7 ihmistä, eli juuri sinun pilttiäsi ja kotona makoiluasi. Miten kehtaat olla noin kiittämätön? Veikkaan, että omat lapseni ovat ahkeria, tunnollisia yhteiskunnan jäseniä saatuaan vanhemmilta hyvän arvopohjan ja esimerkin, kun taas sinun omasi kuppaavat rahaa työttöminä vuokra-asunnoissaan teini-iässä saatujen lasten ja näiden isäehdokkaiden kanssa huumeneuoloja hiekkalaatikolla väistellen. Tämä nimenomaan kohdistuu niihin, jotka tahallaan ja omasta rahatilanteestaan tietoisina vääntävät kersoja yhteiskunnan elätettäviksi. Yllätysmomentin sen sijaan ymmärrän. Vahinkoraskaudet, yllättävät rahanmenot yms. saattavat hetkessä muuttaa tilanteen. Voit naida rahaa ja huomata olevasi tyhjän päällä, kun ukko ei jaksa elättää tai tyhjentää tilit ja muuttaa rakastajattaren kanssa Espanjaan. Voi tulla konkurssi, syöpä, onnettomuus ja pysyvä vamma jne. Elämä ei ole varmaa eikä kaikkea voi suunnitella nappiin. Ei myöskään ole oikein isompia sisaruksia kiskoa vauvan takia vuokralle juoppojen ja narkkareiden keskelle, ostaa heille vain kirpparikamaa ja lopettaa heidän harrastuksensa. Perhe on kokonaisuus. Ei siinä voida aina ajatella tulokasta tai yhtä jäsentä vaan koko perheen hyvinvointia. Olen jo huomannut, että ne, joiden yhteiskunnallinen tausta on vaatimaton, kokevat sossun luukun kovin normaalina. Sitä se ei ole. Sen tarkoitus on turvata elanto hetkittäisen kriisin yllättäessä, ei se ole keino ansaita rahaa. Aikuinen ihminen tajuaa tämän ja tietää, että lapset on itse elätettävä. Edelleen korostan, että aika monen vastauksien perusteella niille lapsille tekisi tosi hyvää nähdä vähän muunlaistakin aikuisen mallia - ja pienestä pitäen. Aina se oma äiti ei ole paras hoitaja eikä alle 3-vuotiaankaan parasta ole se, että ainoa aikuiskontakti on äiti. Lapsen turvallisuudentunteelle tekee hyvää olla tekemisissä useiden aikuisten kanssa säännöllisesti. Päivähoidon demonisoinnin sijaan voitaisiin yrittää miettiä sellaisia ratkaisuja, joilla useampi äiti voisi jäädä kotiin esim. Ruotsin malli pitää kaikki lapset kotona 1,5-vuotiaiksi asti.

Kuka tässä on puhunut sossun luukulle menemisestä? Mieheni elättää minut ja lapseni. Mieheni, joka maksaa veroja ja joka kokee velvollisuudekseen että mitä ja lapsi voivat hyvin ja saamme olla kotona hieman kauemmin kuin köyhien lapset. Minä olen kotiäitinä ja pidän mieheni ja lapseni tyytyväisenä sen ajan kun olen kotia ja lasta hoitamassa. Minä en ole aiemmin, enkä tulekaan hakemaan sossusta pennin penniä.

vanhemilla on siihen varaa. Ja sitten niillä, joilla on joko rikas mies elättäjänä tai sitten rikkaat vanhemmat rahaa jakamassa.



Jos olet vasta 16-20v lapsen saadesssi, voitkin hyvin asua vuokralla ja elää tuilla. Opiskella sitten joskus myöhemmin.



Tai sitten jos ikää on siinä 40v+ alkaa omaisuutta olla kartutettuna ja asunto maksettuna.



Noin muuten hyvässä synnytysiässä olevat 25-35v:t ovat valmistuneet vasta melko hiljattain ja saaneet työkuviot sumplittua, asunnon ostettua. Pitäisi saada työelämäänsäkin eteenpäin tässä vaiheessa ja lisäksi rahaa maksaa sitä asuntoa ja muuta mitä lapsiperhe tarvitsee. Eläminen on kallista jos elintaso on ihan normaali eikä mikään Saton tai VVO:n vuokrakaksio huonoimmalta alueelta ja ruoka alelaareista.



Ei minusta kaikkea tarvitse uhrata, vaikka äiti olisikin. Äitiys on vain yksi naisen elämän osa-alueista, ei yksinään itsetarkoitus. Riittävän hyvä äiti voi olla, vaikka veisikin lapsensa 2-vuotiaana päivähoitoon.

"Mieheni elättäää minut ja lapseni"



Eli taas täällä kiillottaa sädekehäänsä näillä "huono äiti jos ei hoida lastaan 3v asti kotona" -farsseilla nämä työttömät, kouluttamattomat, yhteiskunnallista asemaa vailla olevat löysät miestensä loiset.



t. Työssäkäyvä ja siitä ylpeä, miehestään riippumaton ja miehensä rakkaudesta eikä rahasta nainut nainen. Haluankin näyttää omille tytöilleni esimerkkiä työssäkäyvästä ja itse itsentä ja tarvittaessa myös muun perheensä elättävästä naisesta. Vahvasta, osallistuvasta ja vastuuntuntoisesta naistyypistä.



Ei taida näillä "vähintään 3v kotona" -vouhkaajilla olla töitä mihin palata. Tai no, ottaisko se lähi-Siwa teidät?

mies tai sitten sossu? Töihin ei mennä oli tilanne mikä tahansa.

Voi kuule... Tai ehkä on parempi etten kirjoitakaan mitään.

muuta pakkoa? Kuten ap sanoi, alle 3 v lasta ei ole PAKKO laittaa hoitoon, vaan teette sen vain omien valintojenne vuoksi. Mikään pakko ei ole tehdä sellaisia valintoja joista seuraa lasten hoitoon laittaminen ylipienenä.

Laitan lapseni perhepäivähoitoon 1 v 2 kk iässä. Se on minun ratkaisuni, joten ei tippaakaan kiinnosta, mitä sinä ajattelet.



Saan yksivuotiaan lapsen perhepäivähoitoon käytännössä vain jos hoito aloitetaan elokuussa. Jos jäisin kotiin vielä loppuvuodeksi, lapsi joutuisi tarhaan vuoden alusta.



Kokonaista lisävuotta en taloudellisesti pystyisi olemaan kotona. Kyse ei ole vain minun omasta rahatilanteestani vaan myös miehen. Mies tienaa 3500 e bruttona, siitä sitten pois molempien asuntolainat, useiden satasten yhtiövastikkeet, vakuutukset, autokustannukset. Olemme molemmat turvallisuushakuisia, eikä pääkoppani kestäisi stressata jatkuvasti siitä, riittääkö raha ja mitä tehdään jos tulee yllättäviä lisämenoja.



Muut syyt ovatkin sitten itsekkäämpiä. Jo nyt vuoden kotonaolon jälkeen alan kaivata aikuiskontakteja, ajattelutyötä ja edes muutaman tunnin irrottautumista äidin roolista. Minusta olisi myös järjetöntä jäädä kotiin vuosikausiksi ja antaa osaamiseni vanhentua kun sentään olen suorittanut 6 vuoden akateemisen tutkinnon ja tehnyt lähes 10 v töitä sen eteen, että työni on mielekästä. Kuka palkkaisi lähes 40 v äidin, joka olisi ollut kotona esim. 4 vuotta? Realismia vain on, että alallani pelini olisi menetetty.



Onneksi elämä ei ole niin mustavalkoista kuin ap antaa ymmärtää. Kyse ei nykyaikana ole mistään "joko tai" -valinnasta. Nainen voi olla samanaikaisesti hyvä äiti ja hyödyllinen myös kodin ulkopuolella. Aion tehdä nelipäiväistä viikkoa ja pitää tiukasti kiinni virka-ajasta, jotta saan olla lapsen kanssa enemmän. Myös mieheni aikoo joustaa ja hakee lapsen hieman aikaisemmin pois hoidosta. Kirpaiseehan ajatus minun ja lapsen symbioosin päättymisestä. Jos rahaa olisi enemmän, niin mikäs olisi kotona ollessa. Tilanne on kuitenkin tämä. Jos työn ja äitiyden yhdistäminen osoittautuu mahdottomaksi, on minulla mahdollisuus ja oikeus jäädä uudelleen hoitovapaalle. Se tarkoittaisi kuitenkin pankkilainan ottamista ihan tätä tarkoitusta varten. Jo nyt olen joutunut rahoittamaan kotonaoloa osittain asuntolainallani.



Ja hei, eikai kukaan nykyaikainen nainen tosiaan valitse miestä sen mukaan, että tällä olisi varaa elättää koko perhe vuosikausia? Mies voi olla rahakkaassa duunissa tapaamisenne aikaan, mutta jos ollenkaan olet maailmanmenoa seurannut, heittelevät suhdanteet. Yhtenä päivänä hyvin tienaava mies voi olla seuraavana päivänä kortistossa. Tai sairastua. Kannattaa siis varmistaa myös oma taloutensa.

Siinä vaiheessa kun/jos sullakin on duuni, jossa viihdyt, sitä joutuu punnitsemaan asioita uudelleen.



Kaikki kun eivät tee työtä, jota inhoavat. Ja jos sitä työtä haluaa jatkossakin tehdä, ei vuosien lomailu onnistu.



Tietty voi olla luuseri ja heittäytyä muiden elätiksi, mutta sitten on turha itkeä tiukasta taloudesta tai muusta rahattomuudesta kun lapsi menee kouluun ja huomaat että kas, sunkin pitäis tehdä jotain elämälläsi.

ja kun tämä talo sattuu olemaan isompien lastemme rakas koti missä kaverit naapurissa niin pakko tätä talolainaa on maksella. Toinen vaihtoehto olis etsiä jostain paljon halvempi 5 hengen asunto ja se olisi hevon kuusesta joten nuorimmainen meni 2v tarhaan ja sen verran onnellinen poika siellä en etten usko traumatisoituvan :D

kenenkään ei ole pakko vauvaikäistä 9-kuista viedä hoitoon sillä se on kyllä pahasti tehty sen ikäiselle. Omat lapset on ollu pakko viedä hoitoon 2-3v iässä ja se on ollu ihan passeli ikä. Ymmärrän kyllä ettei aina ole taloudellisesti mahdollista olla kotona pitkää aikaa mutta sitä en tajua että syyksi sanotaan se ettei haluta olla kenenkään (yhteiskunnan tai miehen) elätti.Jos sen takia täytyy vauvaikäinen ulkoistaa toisille niin kannattais jättää lapset tekemättä! Meillä ainakin myös miehelle olis elvää ettei vauvoja kiikuteta hoitoon ja meillä myös tulot ja menot ovat täysin yhteisiä. Kumpikaan ei elätä toista...myös minä olen aikoinani maksellut kuluja kun mies vielä opiskeli.

Kelan ja sossun tuilla ei elä. Yhden kerran olen sossusta hakenut rahaa todellisessa hädässä. Ei sieltä paljon lopulta irronnut, n. 150 euroa, tarve oli suurempi. Kelan tuista jäi vuokran yms. jälk. 300e. Tällä pitäisi kattaa ruoat, vaatteet, harrastukset. Esim. vakuutuksiin, huonekaluihin tai edes lapsen polkupyörään ei ollut varaa. Niin, että lähdin töihin, kun lapsi oli 2,5 vee. En halua, että lapsi joutuu kärsimään köyhyydestä tai saa sellaisen mallin, ettei töissä tarvitse käydä. Menin töihin ennen kaikkea lapsen takia, enkä tod. tunne siitä huonoa omaatuntoa. Työllä on minuun piristävä vaikutus ja lapsi viihtyy hoidossa hyvin. Näin meillä, t:yh

Että joku voi ihan oikeasti jopa tykätä työstään niin että mieluummin tekee sitä kuikän loisii vuosikausia kotona.





Ja herranjestas, elää mieluummin omalla palkallaan.

Kaikkien mielestä se lapsen hoitoon vieminen ei ole lapselle mitenkään katastrofaalista, niin että sitä vältelläkseen pitäisi alkaa kikkailemaan tuilla, myymään asunto ja syödä puuroa. Vein lapsen hoitoon vähän yli vuoden ikäisenä. Perhepäivähoitaja, pieni ryhmä. Puhe ja liikkumistaidot ottivat huimia harppauksia kun tuli malliksi muita lapsia. On viihtynyt hoidossa todella hyvin. Ei todellakaan kärsi mitenkään, vaan haluaa itse mennä sinne kavereiden kanssa leikkimään.



Omaan tuttavapiiriini kuuluu myös kotona hoidettuja nyt teini-ikäisiä, joiden kohdalla tulee mieleen että ehkä vuosikausien kotona olo ei ollutkaan hyvä juttu. Nyt on epäsosiaalisuutta ja yksinäisyyttä. Tiedän kyllä että psykologit suosittelevat kotihoitoa pienille, mutta ehkä se ei kuitenkaan kaikkien kohdalla sitten ole paras ratkaisu.



Itse en uskaltaisi alkaa mesoamaan mikä tapa on kenellekkin paras. Se nähdään sitten parinkymmenen vuoden päästä kuka mitenkin onnistui lastensa kanssa.

saako sossusta ja kelalta tosiaan niin paljon rahaa, että niillä maksaa asunnon ja ruuat ?

Harmi, jos olisin tuon tiennyt, niin tottakai olisin ollut kotona lapseni kanssa pidempään kuin nyt olin (1 v 1 kk).

Tätä minäkin ihmettelen. En tule IKINÄ laittamaan lata päikkään alle 3 veenä. Aion naida miehen, joka pystyy elättämään perheensä. Eikä tulisi mieleenkään tehdä lapsia sellaiseen elämänvaiheeseen, etten pystyisi heidän kanssa ensimmäisiä, tärkeitä vuosia olemaan kotona.

Meillä lapsi meni hoitoon 2-vuotiaana (osasi puhua ja pukea silloin) ja minä menin osa-aikatöihin. En vain koe sitä oikeaksi että mies olisi se ainoa joka perhettä elättää. Kotona oleminen on toki helppo vaihtoehto naiselle, mutta ei meidän kaikkien omatunto anna periksi sitä että eleltäisiin vuosikaudet pelkästään miehen tienaamilla rahoilla.

Olisimme toki pärjänneet sen vuoden vielä miehen tuloilla, mutta tunsin oloni huonoksi siitä että mies oli ainoa joka maksoi asumisen laskuja ja toi sitä rahaa pöytään. Tunsin olevani loinen. Olen itse kuitenkin ollut vastuussa elämisestäni 16-vuotiaasta ja tehnyt töitä siitä asti kun olen niitä voinut laillisesti tehdä, joten en ihan tosissani pysty elämään toisen ihmisen kustannuksella. Jo se, että sain olla osa-aikainen töissä, paransi omaatuntoani, vaikka rahaa en siitä mitään päätähuimaavia summia saanutkaan.

Meille ei sitäpaitsi olisi sossusta mitään herunutkaan. En itseasiassa saanut siitä paikasta apua nuorenakaan, kun vuokrat meinasivat olla rästissä. Asiaa käsitellyt nainen tokaisi vain että sellaista se elämä on.

Tuon kokemuksen takia en sossuun mene enää. Kelan tuet taas ovat aika avuttomat.

Niin ja kyllä minulle on se tärkeää että asumme tilavasti okt:ssa, emmekä jossain kerrostalossa jossa jokaista äännähdystä pitää varoa ettei vain naapurit häiriinny. Tämä on kuitenkin asia josta emme tingi mieheni kanssa. Olemme molemmat sitä mieltä että asuminen omakotitalossa, kuluineen, voittaa kaupunkiasumisen mennen tullen.

Me ainakin ollaan oltu jus niitä, että miehen tulot on olleet riittävän suuret, että mitään tukea ei tule ja toisaalta niin pienet, että ei oltais mitenkään pärjätty.



Sossusta saa tukea ne, joilla ei entuudestaankaan ole mitään.

kotona hoitovapaita viettävää usean lapsen yksinhuoltajaa on esim. HS haastatellut viime vuosien aikana.

Mutta kuten itsekin kirjoitit, sen pitäisi olla oma valinta, miten pitkään lapsen kanssa on kotona. Kuitenkin siten, minun mielestäni, että valinnan kustantaa itse. Ei yhteiskunnan tehtävä ole rahoittaa toisten päähänpistoja ja mielitekoja, kyllä yksilön pitää itse rahoittaa itsensä ja perheensä elämä.

Myös se on valinta, että pitää talon pystyssä ja perheen vaatetettuna ja pyykkikoneen hyrräämässä, ja meidän talo on paljon tukevampi kuin mikään kulissi.

Meidän lapset ovat jo isoja, osa täysi-ikäisiä ja omasta kokemuksesta voin sanoa, että lapsista kasvaa sosiaalisia, rohkeita, fiksuja ja mukavia ihmisiä, vaikka ne ovat olleet hoidossa yksivuotiaasta. Rohkeasti vain antamaan esimerkkiä siitä, miten käydään töissä ja kustannetaan sillä elämä.

Niin eikö sossusta/kelalta tienaa sen verran kuussa että sillä ihan elää ja voi olla lapsen kanssa kotona pidempäänkin?

Eikö sen pitäisi olla oma valinta miten pitkään lapsen kanssa on kotona ennen kun se alottaa koulun?

Vai tekeekö ne todella silleen että sossu/kela sulkee kaikki rahaluukut ja pakottaa sut töihin, viemään lapsen hoitoon?:OO

Vai...

Onko teillä niin hienot puitteet ja on saatava myöskin pitää ne hienoina et täytyy pakosti lähtee töihin ettei vaan kulissit kaadu??

Tälläsiä kysymyksiä. :)

No ei ole ihme, että verot ovat korkealla jos tällainen on normaalien, terveiden, työikäisten naisten moraali. Että himaan lorvimaan ja sossusta rahat. Ei hyvää päivää.



Mä EN IKINÄ vajoaisi niin alas, että hakisin laiskuuttani sossusta rahaa. Mä inhoan, siis inhoan teitä yhteiskunnan rahoilla eläviä jotka ette mene töihin "kun se ei nyt sovi mun elämäntilanteeseen"



Ja vastauksena: Meillä on omakotitalosta lainaa 250 000 euroa, sen olisi toki voinut laittaa vaikka vuodeksi koroille, mutta tuon kokoisessa lainassa on ne korotkin 700euroa/kk. Vaihtoehtona olisi asua vuokralla 1200eur/kk eli sinänsä ei juuri eroa (no, vuokraa ei voi laittaa koroille)



Mutta meillä ovat kiinteät kustannukset noin 3000eur/kk (lainat, asumiskulut ja vakuutukset). Sen päälle sitten eläminen. Se on niin suuri summa, että sitä ei pysty kattamaan yhden ihmisen tuloilla ja 500-600 euron kodinhoidontuella.



Eli ollaan vissiin niin hienostelijoita kun asutaan tämmösessä vanhassa 80-luvun talossa pk-seudun "halpisalueella" hekoheko.



Lapset meni tarhaan 10kk ja 11kk iässä. Hyvin on pärjätty, eikä ole tarvinnut muiden elättinä elää.

On vähän naurettavaa ja surkuhupaisaa korostaa lapsen kolmea ekaa vuotta, ikään kuin kyseessä olisi se ainoa ratkaiseva ikä ja sen jälkeen lapset voi jättää omilleen, tehdä uraa, harrastaa ja muuttaa x kertaa paikasta toiseen muiden perheenjäsenten mieltymysten mukaan.



Siitä lapsesta on pidettävä huolta 18 vuotta. Voi valita, että huolehtii täysillä ne ekat kolme vuotta ja sitten jättää heitteille tai yrittää olla riittävän hyvä vanhempi koko lapsen lapsuuden eli sen 18 vuotta.



Maagiset rajat ovat vähän pelottavia.Koululainenkin tarvitsee aikaa ja huomiota, vaikka kuinka osaisi olla myös yksikseen. Murrosiässä se tuen tarve on erityisen suuri. Kyllä siitä vanhemmasta pitäisi irrota lapselle ihan koko lapsen elinajan eikä vain tiettyjen ikävuosien ajan.



Miten ajattelit sossun luukulla käydä 18 vuotta?

Jottei joku pillastu niin en tarkoita yhteiskunnan elätillä niitä, jotka ovat kodinhoidontuella! Vaan tätä sossun luukulta rahan ruinaamista -tilanteessa, jossa ei viitsitä mennä töihin.