Seurustelu, häpeän äitiäni (syystä) - miten selittää

Ajattelen, etten välttämättä tuollaista anoppiehdokasta haluaisi tavata lainkaan. Minulla on ihan normaalit vanhemmat, samoin miehellä, mutta kun napanuora on poikki ja molemmat voivat kuitenkin käydä vanhempiensa luona niin paljon kuin sielu sietää, miksi niiden appivanhempien kanssa on pakko olla kovin paljon tekemisissä?



Tietysti suosittelen kertomaan tilanteesta avoimesti, mutta minusta pitäisi syyllistämättä saada valita, haluaako tavata.

Ajattelen, etten välttämättä tuollaista anoppiehdokasta haluaisi tavata lainkaan. Minulla on ihan normaalit vanhemmat, samoin miehellä, mutta kun napanuora on poikki ja molemmat voivat kuitenkin käydä vanhempiensa luona niin paljon kuin sielu sietää, miksi niiden appivanhempien kanssa on pakko olla kovin paljon tekemisissä?



Tietysti suosittelen kertomaan tilanteesta avoimesti, mutta minusta pitäisi syyllistämättä saada valita, haluaako tavata.

Vai voiko vain päättää, että ei olla tekemisissä tai ettei ainakaan puolison tarvitse olla heidän kanssaan tekemisissä?

Ajattelen, etten välttämättä tuollaista anoppiehdokasta haluaisi tavata lainkaan. Minulla on ihan normaalit vanhemmat, samoin miehellä, mutta kun napanuora on poikki ja molemmat voivat kuitenkin käydä vanhempiensa luona niin paljon kuin sielu sietää, miksi niiden appivanhempien kanssa on pakko olla kovin paljon tekemisissä?

Tietysti suosittelen kertomaan tilanteesta avoimesti, mutta minusta pitäisi syyllistämättä saada valita, haluaako tavata.

Omassa tilanteessani on jotain vähän samankaltaista. Äitini asuu erään miehen kanssa tämän talossa. He ovat melko normaaleja muuten, mutta se talo on aivan järkyttävässä kunnossa. Mikään ei toimi ja ränsistymisen aste on jo epätoivoisella tasolla.



Ei oikein huvittaisi viedä poikaystävää sinne näytille. :/

Äitisi on varmasti tavattoman ylpeä sinusta. On jollain ihmeen kaupalla saanut kasvatettua sinusta fiksun naisen.

Ja taitaa olla tässäkin ketjussa muutama muukin. Kunnioitan sun saavutuksia. Ja kun kerrot miehelle taustoistasi jotenkin näin kuin tässäkin, niin voimme sitten vain toivoa, että mies reagoi samoin kuin minä ja pari muuta, että kunnioittaa sitä, että olet menestynyt elämässäsi noin hyvin, vaikka lähtökohdat ovat olleet melko onnettomat.

Kuten joku muukin sanoi, että kun itse on lähtöisin ihan tavallisesta kodista, niin tuollainen selviytymistarina kuin sinulla on, herättää ihastusta. Vaikka et ehkä itse koe olevasi minkään ihannoinnin arvoinen tai et haluaisi olla sen kohde, niin tällainen ilman vastoinkäymisiä elänyt vaan helposti alkaa romantisoimaan sun elämää ja tekee sinusta sankaria.

Älä pahoita siitä mieltäsi äläkä ärsyynny näin turhasta. Vaan näe siinä mahdollisuutesi väistää miehen suunnasta uhkaava negatiivinen asennoituminen ja käännä se eduksesi.

Miten meni?

Ap, hoi. Oletko jo kertonut? Miten meni?

En käynyt viikonloppuna AV:lla joten vastailen nyt kun kiinnostusta vielä on näköjään.

Kerroin miesystävälleni tästä asiasta lauantai-iltana. Hän meni jotenkin aika vaikeaksi alkuun ja toisteli ettei olisi kyllä arvannut. Jäi selvästi miettimään tätä asiaa koska eilenkin välillä tuli kysymyksiä tuota asiaa koskien. Kaikki eivät olleet kauhean ymmärtäväisiä esim. miksi en toimita äitiäni pakkohoitoon tai että sukuhäitä tuskin kannattaa pitää koska heidän suvussa tulisi vuosikymmenen ilkeämielinen puheenaihe siitä jos morsiamen äiti on tuollainen. Hän mietti myös että eikö tuollainen lapsuus jätä traumoja, että olenkohan oikeasti niin tasapainoinen kuin miltä näytän vai onko tiedossa jotain odottamatonta.

Selvästi mies nyt sulattelee tätä asiaa ja miettii miten siihen tulee suhtautua. En usko että tämä asia parisuhdettamme uhkaa nyt kuitenkaan mikä oli pahin pelkoni. Mies ei ole vielä sanonut sitä haluaako itse tavata äitini nyt kun tietää mikä on tilanne, eiköhän tuo sen päätä jossain vaiheessa. Pakko ei toki ole. Nyt on kuitenkin helpompi minun olla kun ei tunnu että jotenkin elää valheellisesti, kun tämä asia on nostettu pöydälle :)

Olet kyllä onnesi ansainnut.

paitsi että omalla kohdalla kyseessä ei ole äiti, vaan eräs toinen lähisukulainen.



Mieheni tullessa kuvioihin, kerroin mitä on odotettavissa, eikä hän sitten tuntunut kovin hätkähtävän. Eikä nykyäänkaan meitä "vertaile" vaikka lähisukua ollaankin. Oma koti ja oma habitus on kuitenkin vähän eri sorttia.



Silti asia vaivaa kovasti ja monta unetonta yötä olen miettinyt, mitä voisin tehdä asioiden hvyäksi. Apua sinällään ei huolita, joskus minä saan mennä siivoamaan, ulkopuoliset ei. Loukkaantuu helposti, jos yrittää enemmän puuttua asioihin. Pää pelaa normaalisti, mutta ikää kun alkaa tulla, nykymaailman uudet tuulet ei aina ole tuttuja.



Olen miettinyt sitäkin tajuaako ko henkilö, ettei elä aivan samoin kuin muut. Toisaalta tuntuu, että häpeää kotiaan ja sen kuntoa, toisaalta ei viitsi pitää itsestään pienintäkään huolta.



Jossain vaiheessa olen ollut todella ahdistunut tilanteesta, vertaistuki olisi ollut tarpeen. Alkoholistien läheisille on tukiryhmä, vaan onko sottapyttyjen;) ?

Tuntuu, että täälläkin ymmärretään ero kahden ihmisen välillä, samoin kuin puolisoni ymmärtää. Miksi sitten itselle on niin vaikea päästä häpeästä eroon? Ja tunteesta, että on tilanteesta jotenkin vastuussa?



Halusinkin vaan kertoa, että täälläkin on yksi sman kokenut, itseäni ainakin lohduttaa tietää että on muitakin.

TOsi hienoa lukea tarinaasi, saat olla todella ylpeä itsestäsi! Olen tavallisesta hyvästä perheestä, eli ei ole tuollaista kokemusta, mutta kovasti kiinnostaa mistä olet saanut voimia, motivaatiota ja järkeä opiskella yms., jos kotoa saatu esimerkki on tuota tasoa?

Kenen "esimerkkiä" olet noudattanut? Onko joku muu neuvonut ja tulenut sinua kehityksessäsi?

Tämä on asia mitä itsekin usein ihmettelen, että minua oikeastaan ei ole kasvattanut eikä tukenut kunnolla kukaan, ja kuitenkin olen pärjännyt elämässäni lopulta ihan hyvin. En ole edes henkisesti mielestäni erityisen epätasapainoinen.

Ei minulla lapsena kyllä niin kovin helppoa ollut. Minua kiusattiin koulussa koska minulla oli likaiset vaatteet ja olin muutenkin outo. "Onneksi" olin koulussa jossa oli muitakin samantapaisia, samoista kaupungin vuokrataloista tulevia alkoholistien ja narkomaanien lapsia, eli en ollut ainoa huonosti pukeutunut ja epäsiisti lapsi luokallani. Minusta tuli pikkukovis, joka puolustauduin raivokkaasti kaikkea vastaan ja kapinoin kouluakin vastaan. Tein pieniä ilkitöitä kuten töhrein koulun seiniä, varastin kaupoista karkkia, jne. Yläasteella kuvaan mukaan tuli tupakointi ja alkoholinkäyttö. Roikuin perjantai-illat jo 13-vuotiaana kaupungilla kännissä, ja paransin itsetuntoani miesten kehuilla joita sain, kun suostuin seksiin vanhempien miesten kanssa. Olin suosittu porukassa jossa liikuin koska olin niin täysin välinpitämätön mistään ja kova, ja se oli pohjimmiltaan kilteistä kotinuorista jotka yrittivät näytellä kovista, hienoa. Tein kaikkea sitä mitä he haaveilivat tekevänsä mutta eivät uskaltaneet.

Se hyvä puoli kuitenkin oli, että olen aina ollut suhteellisen älykäs, ja koulun hoisin varsin hyvin lukuunottamatta yläastetta joka meni täysin kiinnostumattomana jotenkuten läpi. Koulu ei onneksi vaatinut minulta suuria ponnisteluja vaan meni aika lailla itsestään - tuskin olisin jaksanut paljoa vaivaa nähdäkään. Lukioikään tullessa olin jo ajatellut asioita paljon ja päätin että en halua päätyä alkoholistiksi ja viiden pennin huoraksi mihin päätyisin jos en nyt itse tartu elämääni ja pyri määrätietoisesti jonnekin.

Nuorena, lukioiässä ja yliopisto-opintojen alkuvuosina olin valitettavasti myös varsin ilkeä äidilleni, koska en kyennyt vielä ymmärtämään täysin ettei hän voi tilalleen mitään. Monta kertaa sain hänet itkemään inhottavilla kommenteillani kun vuoroin syytin ja pilkkasin ja vuoroin yritin saada hänet "ryhdistäytymään" vaikka pakolla. Ehkä siksikin vieläkin äiti on yliherkkä sille jos puutun asioihin, vaikka nykyään en tosiaan halveksi häntä ihmisenä enää enkä usko että hän on pelkkää ilkeyttään alkanut tuollaiseksi ja voisi ryhdistäytyä jos vaan yhtään välittäisi minusta tai mistään.

mutta uskon, että teet "parhaan vaikutuksen" mieheen kun kerrot rehellisesti äidistäsi ja suhtaudut kohtaamiseen asiallisesti ja rauhallisesti. Silleen, että olet itse hyväksynyt tilanteen. Ja niin, että kestät sen mahdollisuuden, että mies "säikähtää" äitiäsi (tosin, tuskin hän oli sinulle se oikea silloin. Mun kokemuksen mukaan kun mies on oikeasti rakastunut niin juuri mikään ei ns. pysäytä häntä, ei edes naiseen itseensä liittyvät asiat, saati äitiin. Ja mies kuulostaa kyllä olevan todella rakastunut sinuun).



Voithan kertoa myös jotain häpeän tunteistasi, ne ovat aivan luonnollisia tuossa tilanteessa.



Mä en usko, että suhtautumiseni poikaystävää kohtaan muuttuisi tuollaisen äidin myötä. Tai ehkä pikemminkin ajattelisin hänestä vielä myönteisemmin, kun olisi ponnistanut vaikeista oloista jne.

mun mielestä äitisi tarttisi terveydenhuollon ammattilaisten apua! mutta eihän häntä väkisin voi auttaa,jos ei apua halua. minkälainen lapsuus sinulla oli?

Joo äiti ei halua mitään apua, on niin jääräpäinen että edes hammassäryt eivät ole saaneet hammaslääkäriinkään vaan mädät hampaat ovat saaneet itsekseen tippua pois.

Lapsuuteni oli varmaan objektiivisesti arvioiden erittäin kamala, mutta onneksi minä en tiennyt paremmasta joten en osannut sitä niin ajatella. Kun olin ihan pieni ja äiti asui vielä isäni kanssa, molemmat käyttivät huumeita eikä varmasti ole minua ruokittu terveellisesti ja aina edes riittävästi. Noista vuosista en itse muista oikein mitään.

Vähän vanhempana jo Suomessa muistan että meillä kävi kaikenlaisia miehiä välillä ja olen nähnyt pienenä asioita joita ei lapsen kuuluisi nähdä. Äiti ja joku epäsiisti juoppomies sekstailemassa, tappelemassa jne. Mutta tosiaan ilman vertailukohtaa en osannut pitää sitä muuna kuin tavallisena. Asuimme paikassa jossa myös naapureina oli alkoholisteja ja muuta sellaista väkeä joten omien olojeni kontrasti lähiympäristön ihmisiin ei ollut niin suuri että olisin huomannut siitäkään epänormaaliutta.

Kouluiässä tuli uusi vaihe, kun jouduin tulemaan kotoa ihmisten ilmoille. Siellä alettiin tosiaan kiinnittää huomiota hajuuni, likaisiin vaatteisiin jne. Vaistosin että on jonkinlainen vaara joutua viranomaisten kynsiin ja tulla vaikeuksia minulle ja äidilleni, ja niinpä aloin itse kotona pestä vaatteita ja itseäni, niin ettei kukaan puuttuisi meidän asioihimme. Minulla oli oma huone jota myös siivosin ja joka yleensä oli kohtuullisen siisti toisin kuin asunto muuten. Kun muistelen, tuntuu että jostain ehkä 6-7 -vuotiaasta asti olen paljolti ollut äiti äidilleni: selittänyt asioita joita hän ei ymmärrä, hoitanut asioita joita hän ei saa aikaiseksi hoitaa, yrittänyt pitää jotenkin rotia (valittanut jos on alkanut taas juoda viiniä tai tuonut taloon jonkun yököttävän miehen)...

Mutta kokonaistuntemus on että se näyttää kirjoitettuna kamalammalta kuin miltä se tuntui itsestäni. En koe itseäni erityisen säälittävänä lapsuuteni takia. Toki se aiheutti oman kapinansa ja vihansa ja kovuutensa jota oireilin kouluiässä ja varsinkin teininä. Mutta minä olin selviytyjä joka en masentunut enkä alistunut koskaan, en itkenyt kovaa kohtaloani. Myönnettäköön kuitenkin se että on ollut vähän hyvää tuuriakin että tosiaan jossain vaiheessa päätin että haluan ryhdistäytyä ja kouluttautua, enkä ajautunut esimerkiksi huumeiden ja rikollisuuden pariin.

t. ap

Miesystäväni tapasi sitten äitini viime viikonloppuna. Hän halusi nimenomaan nähdä tämän kotona vaikka varoittelin että se voi järkyttää. Hän meinasi, että jos minä olen siellä voinut 17 vuotta asua niin eiköhän hän kestä pikaisen visiitin.



Yllättävän rauhallisesti mies tuohon sotkuun suhtautui. Katseli kyllä roskapussikasoja ja homeisia ruokajämiä jne tarkkaan mutta oli äidilleni kohtelias ja käyttäytyi kuin tämä olisi tavallinen ihminen. Kun ajettiin kotiin sieltä hän vaan totesi vakavan oloisena, että eihän yhdenkään lapsen kuuluisi tuollaisissa oloissa joutua kasvamaan, ja että on ihme että olen itse tervepäinen eikä ole alkoholi- tai muita ongelmia. Mutta ei tosiaan siis mitenkään tuominnut minua huonoksi taustani takia, mitä pelkäsin :)



Kiitos rohkaisusta ja tuesta AV:n väelle vielä kerran.

Kaikkea hyvaa sinulle ja ap:lle myos!!!!

Mielenterveysongelmaisen ja niiden myötä vähän hitaammalla käyvän ylipainoisen äidin ja kummallisen kehitysvammaisen sisaruksen kanssa eläneenä ymmärrän tasan tarkkaan miltä sinusta tuntuu.

Olen ollut aivan samanlaisessa tilanteessa kuin sinä, istunut älykkäiden ja varakkaiden suomenruotsalaisten lääkäreiden ruokapöydässä ajatellen että äidin tiskialtaassa kasvaa kymmeniä erivärisiä homelajeja.

Joka kerta kun olen vienyt seurustelukumppanini tapaamaan äitiäni olen edellisenä ja seuraavana yönä valvonut tuijottaen kattoa ja pohtinut kuka minä oikein olen ja miksi tuntuu niin oudolta. Vuosien varrella olen saanut hitusen kiinni ajatuksesta, kai se on sitä että kun on kasvanut kodissa jossa ei siivottu kertaakaan avioeron jälkeen ja jonka jain kahden minulle tavallaan tuntemattoman ihmisen kanssa, sitä haluaa olla jotain totaalisen muuta kuin ne ahdistavat ja tuhnuiset elementit mutta samanaikaisesti tietää ettei niistä koskaan pääse eroon. Siksi en aivan voi allekirjoittaa näitä "sinä olet sinä ja äitisi on äitisi"-kommentteja.

Aloin itkeä kun luin viestisi joista paistaa kaikesta huolimatta rakkaus äitiisi. Niiden, jotka eivät ihan oikeasti ole joutuneet huolehtimaan omasta yh-äidistään (saati kaupan päälle keharisisaruksesta) on hyvin vaikea sisäistää sitä, että suurin osa meistä kantaa hautaan saakka häpeää, sääliä, kaunaa ja pelkoa. Tilanne ei ole sama kuin väkivaltaisten tai insestisten vanhempien lapsilla, oma äiti ei ole koskaan tehnyt minua kohtaan pahaa. Hän ei voi itselleen mitään enkä minäkään voi hänelle mitään. Hän on aina muille friikki, minullekin, sillä niinä hetkinä kun "normaalit" äidit halaavat aikuisia lapsiaan minä tunnen pienen kouraisun sydämessäni. Se kouraisu on muistutus siitä, etten koskaan saanut äitiä jolle olla lapsi enkä aikuisena tasa-arvoinen.

Kai sitä pelkää esitellä oman taustansa, sen oudon puolen minuudestaan siksi että kalvaa ainainen pelko siitä, ettei koskaan voi todella kohdata jollakin "sielujen sympatian tasolla" sitä elämänsä tärkeintä tai läheisintä ihmistä. Äitini maailma on minulle vieras - minun maailmani on vieras kumppanilleni.

Mutta olen alkanut ymmärtää, että kaikki kokevat näitä tuntemuksia jollain tavalla omia vanhempiaan tai lapsiaan kohtaan, toisilla meistä on vain vähän hevimmät tasot toiseudesta ja vieraudesta. Hienointa onkin se, että kumppaninsa voi valita ja hänen kanssaan voi päästä kokemaan sitä yhteyttä, jota ei koskaan ole perhettään kohtaan voinut tuntea. Ja sen yhteyden avulla pystyy tutustumaan aivan uusiin maailmoihin, käsittämään että vaikka tulisimme täysin eri taustoista voimme oppia toistemme kokemuksista itsekin.

Jos mies on sydämeltään viisas, hän ei karsasta sinua tapaamisen jälkeen. Uskon, että suurin uhka äitisi kohtaamisessa on se, että mutsi alkaa vikitellä miesystävääsi :) Todella paljon onnea ja rohkeutta, itse ihailen sinua jo nyt!

Ps. Aiemmalle kommentoijalle: Minä toden totta ole näyttänyt Gilbert Grapen poikaystävälleni voidakseni jollain tavalla välittää lapsuudenkodin tunnelmia hänelle.

Sano että sinua huolestuttaa että leimaa sinut äitisi takia, ja kerro äidistäsi. Näytä valokuva ja kuvaile asuntoa. Kerro että olet tarjonnut siivousapuja jne.

Jos selviäisi että miehen äiti olisi joku "hulttio" (anteeksi sanavalinta) niin vähentäisikö se rakkautta miestäsi kohtaan ?

Ap, mieheni äiti on hyvin samanlainen tapaus kuin äitisi, ylipainoa lukuunottamatta (sitä anopillani on vain jonkin verran). Häntä ei ole koskaan diagnosoitu, mutta jollain tavalla hän on hieman jälkeenjäänyt. Hän hamstraa, eikä itse näe kotinsa kaaosta, joka on juuri sellainen kuin himohamsteriohjelmissa. Apua ei suostu ottamaan vastaan... Mutta elää omissa fantasiamaailmoissaan ja haaveilee omiaan.



Mieheni on kaltaisesi selviytymistarina - hän on nuoresta saakka halunnut ponnistaa parempaan elämään. Kysyit, mitä ajattelisin, jos seurustelukumpanin äiti osoittautuisi äitisi kaltaiseksi. Näinhän on siis tapahtunut, ja tässä vastaus: kunnioitan, arvostan ja ihailen miestäni sitäkin enemmän, kun tiedän, millaisista lähtökohdista hän on joutunut raivaamaan tiensä siihen, mitä on tänä päivänä! Tuntuu uskomattomalta, että anoppini kaltaisen ihmisen poika voi olla niin upea mies, jolla on sydän, arvot ja elämänilo kohdallaan. Mieheni on hyvin motivoitunut ponnistelemaan tärkeinä pitämiensä asioiden eteen. Ja todellakin - meidän perheessämme ei ole ollut tarvetta riidellä siivouksesta. Mies ei koskaan haluaisi elää samalla tavoin kuin äitinsä, joten tarttuu imuriin minuakin innokkaammin.



Uskon, että myös sinun puolisosi pystyy näkemään asiat näin, jos hän todella on sinulle se oikea. Kuitenkin kannattaa valmistella hänet vierailuun huolella. Kerro etukäteen äidistäsi ja siitä, mitä on odotettavissa. Minusta voisit hyvin myös kertoa sen, että asia ahdistaa sinua ja mietit, miten mies asiaan suhtautuu nähdessään kaiken.



Toivottavasti sinua helpottaa jollain tavalla tietää, ettei äitisi tilanne ole ainutlaatuinen. En kuitenkaan yhtään ihmettele, että siltä saattaa tuntua - ei meilläkään oikein ole ollut vertailukohtia, ja vasta tv:n himohamsterisarjan myötä ymmärsimme, että anopin taipumus on ihan todellinen oireyhtymä. Kun sille, lukuisille neurooseille ja "jälkeenjääneisyydelle" ei ole mitään varsinaista nimeä, tilannetta on ollut välillä hankala käsitellä ja selittää ulkopuolisille.

Mielenterveysongelmaisen ja niiden myötä vähän hitaammalla käyvän ylipainoisen äidin ja kummallisen kehitysvammaisen sisaruksen kanssa eläneenä ymmärrän tasan tarkkaan miltä sinusta tuntuu.



Olen ollut aivan samanlaisessa tilanteessa kuin sinä, istunut älykkäiden ja varakkaiden suomenruotsalaisten lääkäreiden ruokapöydässä ajatellen että äidin tiskialtaassa kasvaa kymmeniä erivärisiä homelajeja.



Joka kerta kun olen vienyt seurustelukumppanini tapaamaan äitiäni olen edellisenä ja seuraavana yönä valvonut tuijottaen kattoa ja pohtinut kuka minä oikein olen ja miksi tuntuu niin oudolta. Vuosien varrella olen saanut hitusen kiinni ajatuksesta, kai se on sitä että kun on kasvanut kodissa jossa ei siivottu kertaakaan avioeron jälkeen ja jonka jain kahden minulle tavallaan tuntemattoman ihmisen kanssa, sitä haluaa olla jotain totaalisen muuta kuin ne ahdistavat ja tuhnuiset elementit mutta samanaikaisesti tietää ettei niistä koskaan pääse eroon. Siksi en aivan voi allekirjoittaa näitä "sinä olet sinä ja äitisi on äitisi"-kommentteja.



Aloin itkeä kun luin viestisi joista paistaa kaikesta huolimatta rakkaus äitiisi. Niiden, jotka eivät ihan oikeasti ole joutuneet huolehtimaan omasta yh-äidistään (saati kaupan päälle keharisisaruksesta) on hyvin vaikea sisäistää sitä, että suurin osa meistä kantaa hautaan saakka häpeää, sääliä, kaunaa ja pelkoa. Tilanne ei ole sama kuin väkivaltaisten tai insestisten vanhempien lapsilla, oma äiti ei ole koskaan tehnyt minua kohtaan pahaa. Hän ei voi itselleen mitään enkä minäkään voi hänelle mitään. Hän on aina muille friikki, minullekin, sillä niinä hetkinä kun "normaalit" äidit halaavat aikuisia lapsiaan minä tunnen pienen kouraisun sydämessäni. Se kouraisu on muistutus siitä, etten koskaan saanut äitiä jolle olla lapsi enkä aikuisena tasa-arvoinen.



Kai sitä pelkää esitellä oman taustansa, sen oudon puolen minuudestaan siksi että kalvaa ainainen pelko siitä, ettei koskaan voi todella kohdata jollakin "sielujen sympatian tasolla" sitä elämänsä tärkeintä tai läheisintä ihmistä. Äitini maailma on minulle vieras - minun maailmani on vieras kumppanilleni.



Mutta olen alkanut ymmärtää, että kaikki kokevat näitä tuntemuksia jollain tavalla omia vanhempiaan tai lapsiaan kohtaan, toisilla meistä on vain vähän hevimmät tasot toiseudesta ja vieraudesta. Hienointa onkin se, että kumppaninsa voi valita ja hänen kanssaan voi päästä kokemaan sitä yhteyttä, jota ei koskaan ole perhettään kohtaan voinut tuntea. Ja sen yhteyden avulla pystyy tutustumaan aivan uusiin maailmoihin, käsittämään että vaikka tulisimme täysin eri taustoista voimme oppia toistemme kokemuksista itsekin.



Jos mies on sydämeltään viisas, hän ei karsasta sinua tapaamisen jälkeen. Uskon, että suurin uhka äitisi kohtaamisessa on se, että mutsi alkaa vikitellä miesystävääsi :) Todella paljon onnea ja rohkeutta, itse ihailen sinua jo nyt!



Ps. Aiemmalle kommentoijalle: Minä toden totta ole näyttänyt Gilbert Grapen poikaystävälleni voidakseni jollain tavalla välittää lapsuudenkodin tunnelmia hänelle.