Lue keskustelun säännöt.
Abortti vai ei?
10.07.2012 |
Olemme 12v yhdessa ollut pariskunta ja asumme ulkomailla. Molemmilla on ura ja opiskelen jatkotutkintoa samassa.
Meille kavi nyt niin etta olen raskaana, aivan alkuviikoilla. Ehkaisy oli (pillerit joita olen syonyt jo sen 12v pettivat).
Meidan elamamme on mitoitettu juuri meille sopivaksi. On pikkaisen parempi talo/autot ja matkustelemme, kaymme paljon ulkona etc. Nautimme elamastamme ja voimmekin, koska molemmilla hyva palkka. Saastamme hyvin elakevakuutuksiin ym.
Jos mina jaan pois toista koko pakka menee uusiksi ja ennenkaikkea opintoni. En edes pida lapsista ja tama on todellinen shokki.
Kumpikaan meista ei oikeastaan halua tata lasta, mutta olen vahan epavarma abortista. Mies sanoi tukevansa loppujen lopuksi kumpaakin ratkaisu, mutta kannattaa itse aborttia.
En oikeasti tieda mita tehda ja paatos pitaisi tehda aika pian.
Kommentit (28)
niin pakatkaa sille nanny, ei tarvitse karsia ura-ajasta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse uskon että jos abortin suhteen on kahden vaiheilla, kannataisi ehkä pitää lapsi. Abortti on kuitenkin todella suuri ja vaikea päätös. Monen mieltä abortti saattaa vaivata vuosia, vaikka olisi ollutkin ihan varma valinnastaan. Uskon että todennäköisemmin tulet katumaan aborttia kuin lasta.
Mielestäni abortti oikea vaihtoehto jos elämäntilanen on niin vaikea, että lapsi ei tule kysymykseenkään ja on aivan satavarma aborttipäätöksestä. Muulloin suosittelen harkitsemaan josko lapselle olisi kuitenkin tilaa elämässä. Jos itse olisin tuossa tilanteessa, enkä osaisi päättää kumpi on oikea ratkaisu, pitäisin lapsen. Mutta jokainen tehköön omat päätöksensä
että itse olen tällä hetkellä raskaana "vahigossa", eikä meillä edes keskusteltu aborttimahdollisuudesta. Hyvä ystäväni tuli raskaaksi yllättäen 18 vuotiaana, tämä oli hänelle todella suuri shokki. Päätti kuitenkin pitää lapsen, on loistava äiti lapselleen eikä ole katunut päätöstä
Olen lueskellut vauvapalstaa nyt enemmankin viimeaikoina ja ajattelin etsia vanhan aloitukseni, jos jotakuta kiinnosta kuulumiset.
Paatimme siis pitaa vauvan. Tama oli todella vaikea paastos ja menimme laakariin keskustelemaan vaihtoehdista ja kun ultrassa nakyi pikkuinen sydamen syke (olin vasta 6vk) niin mies oli itseasiassa se joka sanoi etta haluaa pitaa vauvan.
Olemme aika sekaisin vielakin tasta muutoksesta, mutta alamme pikkuhiljaa olemaan jopa innostuneita.
Mukavaa kun palasit kertomaan päätöksestänne :) Tilanne vaatii varmasti totuttelua ja aikaa sopeutua, mutta kyllä te pärjäätte. Lapsi sitoo paljon ja asettaa "rajoitteita" elämään, mutta oikeanlaisella asenteella sitäkään ei katso niin pahalla ja lapsi antaa kuitenkin myös paljon hyvää. Onnea teille jatkossa!
Ihania uutisia.
Meillä tilanne on edelleen se, että minä mietin uskallanko lähteä uuteen raskauteen ja jos uskallan, kuinka pitkän lepotauon tarvitsen. Keskeytys tehtiin minulle kesäkuussa ja vasta lokakuun alussa sanoin miehelle, että tunnen itseni kaikin mahdollisin tavoin taas omaksi itsekseni. Ei siis ollut mikään pikkujuttu toipua siitä.
Jos viitsit ja jaksat, tulethan kertomaan kuulumisia sitten kun vauva syntyy! Olisi todella kiinnostavaa kuulla, mitkä fiiliksesi ovat siinä vaiheessa.
t. 8
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieheni vastaa täydellisesti kuvaustasi muuten, paitsi että hän on aina tiennyt haluavansa lapsia. Yhteiselämämmekin on todella samanlaista kuin teillä. Itse olen opiskellut haastavaa alaa vuosikaudet, ja ryhtynyt hiljattain yrittäjäksi, ja tulee menemään pitkään että saan toiminnan edes elinkelpoiselle, saati sitten kannattavalle tasolle. Mies tukee tätä toimintaa taloudellisesti koko ajan, joten koen voimakasta halua antaa hänelle takaisin jotakin merkityksellistä.
Meillä ei ole vahinkoraskautta päällä, vaan pohdintani kohdistuvat siihen, pitäisikö minun suostua tekemään lapsia mieheni toiveen täyttääkseni. Itselläni ei ole periaatteessa mitään lastenhankintaa vastaan, mutta käytännön realiteetit asian suhteen mietityttävät, ja tiedän pystyväni kyllä elämään elämäni loppuun asti onnellisena ilman lapsiakin. En ole mikään hoivaajatyyppi, mutta joutuisin todennäköisesti miestäni suurempaan vastuuseen lapsista ihan vain siksi, että elämämme on rakennettu miehen tulotason mukaan, eikä hänellä siis ole varaa downshiftata voidakseen hoitaa lapsiaan. Minä pelkään ylikuormittuvani (sellaista on ilmassa jo nyt ilman lapsiakin) ja joutuvani uhraamaan liian suuren osan omasta elämästäni ja intohimostani.
Olin hiljattain jo kertaalleen suunnitellusti raskaanakin, koska ikäni puolesta turvallinen lastenhankinta-aika alkaa kohtapuoliin olla lopuillaan. Valitettavasti sikiöllä todettiin vaikea kehityshäiriö, ja jouduimme käymään läpi raskaudenkeskeytyksen raskausviikolla 15. Noiden 15 viikon aikana en kyennyt työskentelemään kuin puoliteholla raskausoireiden vuoksi, ja keskeytys puolestaan oli rankka kokemus henkisesti (fyysinen puoli sujui itselläni onneksi hyvin; siinäkin kun voi kaikenlaista ikävää sattua). Olin ensin kolme viikkoa totaalisesti sairauslomalla, ts. keskeytysviikko mukaan luettuna neljä viikkoa. Sen jälkeen olen tehnyt kuukauden töitä hiljakseen, ehkä 30-40% teholla. Yritystoimintani on vakavasti häiriintynyt näistä syistä, ja tämä saa minut entistä epäilevämmäksi tuossa lasten hankkimisasiassa.
Toisaalta koko elämää ei voi ennalta suunnitella, ja itse uskon, että lapsetkin tavalla tai toisella elämääni mahtuisivat - tai ainakin yksi lapsi - vaikka en vielä oikein ymmärräkään, millä tavalla. Pakon edessä ihmisen mieli kuitenkin keksii ja kehittää kaikenlaista.
Tällä hetkellä, kun tuo keskeytyksemme on vielä tuoreena mielessä, olen taipuvainen ajattelemaan että itse en keskeyttäisi vahinkoraskautta (paitsi jos siinäkin todettaisiin jokin vakava häiriö). Toisaalta keskeytys varhaisemmilla viikoilla on varmasti paljon helpompi käydä läpi. Älä kuitenkaan liikaa kiirehdi omaa päätöstäsi tämän tosiasian vuoksi; tuo on sen verran suuri ja lopullinen asia, että sitä kannattaa harkita niin tarkoin kuin vain pystyy ja ehtii.
Oletko keskustellut miehesi kanssa tarkemmin siitä, miksi hän ei halua lapsia? En pitäisi poissuljettuna sitäkään, että rakastutte molemmat lapseenne siinä määrin, ettei elämän uudelleen järjestely lapsen tarpeiden mukaan enää siinä vaiheessa tunnu minkäänlaiselta taakalta - ja voihan olla, että isäkin isäksi tultuaan voi muuttaa mielipidettään lapsista. Kai elämässä olennaisinta on sen kokeminen merkitykselliseksi? Jos uramenestys heikkenee lasten vuoksi, mutta toisaalta lapsista tulee elämään uutta merkitystä, olisiko se niin kamalaa, jos balanssi kuitenkin säilyy suht. samana?
Itse olen yrittänyt kysellä omalta mieheltäni, miten hän voi olla niin varma siitä että haluaa lapsia. En oikein luota siihen, että hän olisi tehnyt aiheesta kunnollista riskianalyysia etukäteen (hänelle erittäin epätyypillistä). Ainakaan hänellä ei näytä olevan kovin hyvää käsitystä siitä, minkä asioiden nykyisessä elämässämme olisi muututtava, jos lapsi tulee. Eikä hän ole osannut sitä lisääntymisintoaan oikein mitenkään selittää, vaikka yleensä kykeneekin analysoimaan puhki asian kuin asian. Tällä hetkellä minulla on sellainen kuva, että lapsia hankitaan enemmän jonkinlaisesta "pakosta" - siis sellaisesta viettipohjaisesta kokemuksesta, että niitä on saatava - kuin puhtaasta, tietoisen harkinnan tuloksena syntyneestä halusta. Mutta kaipa lasten voi perustellusti antaa tulla, vaikka ei sellaista pakkoa kokisikaan, ilman että elämä siitä menee pilalle. Vai voiko? Onko se kuitenkin tosiasiassa enimmäkseen ankea, puuduttava ja äärimmäisen pitkäaikainen sitoumus, jota ihminen pystyy sietämään vain siksi, että ei kerta kaikkiaan kestäisi omaa elämäänsä ilman niitä lapsia? Siihen kun saisi jostakin luotettavan vastauksen. :/
t. 8
Itse tulin vahinkoraskaaksi 32-vuotiaana ja pidin lapsen juuri siitä syystä, että pelkäsin että se on ehkä ainoa mahdollisuuteni - vaikkakin sattumalta - kokea jotain mitä muut ovat kuvanneet elämän suurimmaksi kokemukseksi.
Olisin voinut elää ilman lastakin, mutta kun sellainen oli tulollaan en tavallaan uskaltanut kieltäytyä. Lapsen isä ei ollut mukana kuvioissa.
En ole katunut, vaikka lapsen saaminen oikeastaan kaatoi urani tai johti lopulta kokonaan ammatin vaihtoon luovalta unelma-alalta proosellisempaan tavalliseen työhön ja pienemmille palkoillekin. Sanoisin että se kuitenkin johtui enemmän arvojeni muuttumisesta kuin siitä etteikö ura ja lapsi olisi ollut edellisessäkin ammatissa mahdollinen yhtälö.
Te olette selvästi varakasta porukkaa. Älä pelkää elintason romahtamista. Lapsi tuo leivän tullessaan niinkuin sanotaan, kaikissa tuloluokissa. Eräät kulut vähenevät, toiset kasvavat, ja vaikka tulot vähenevät niin tukiakin on luultavasti saatavilla ja loppujen lopuksi koko elmäntapa ei muutu vaikka olisikin vähemmän mahdollisuuksia matkustella ja syödä ulkona. Monet tuntemani yhden lapsen perheet elävät ravintolaruoalla ;)
Kysyit kokemuksia ja mietteitä, tässä näitä minun kokemuksiani ja mietteitäni oli. En kadu. Lapsen saaminen on muuttanut minut kokonaan, olen löytänyt aivan uusia puolia itsestäni ja näen koko ihmiskunnan eri lailla. Toki olen myös sama ihminen kuin ennen, mutta paljon enemmän. Ei kaikille välttämättä käy näin, mutta ihan siinä yksilötasollakin suhde omaan lapseen on sellainen ihmissuhde joka uteliaalle ihmiselle on ehdoton kokemus. Something else entirely.
Mutta varmasti hyvä elämä on mahdollista ilmankin.