Olen tajunnut viime aikoina

Kuinka näkymätön olen ollut koko elämäni, etenkin lapsuudessa ja nuoruudessa, lapsuudenkodissa asuessani. Tuntuu kuin koko elämäni olisi jäänyt hyvin pitkälle elämättä. Meitä lapsia oli neljä, ja asuttiin maalla, kaukana kaikesta. Vanhemmat oli yrittäjiä, töitä riitti ja me lapset saatiin kasvaa oman onnemme nojassa. Mitä huomaamattomampina sitä parempi. Olen varmasti ollut masentunut jo lapsena, viimeistään teininä, enkä juuri liikkunut missään enkä harrastanut oikein mitään. Kukaan ei puuttunut asioihini eikä minulla ollut ketään aikuista, tai ystävää, jolle olisi tullut mieleenkään uskoutua.



Jotenkin ihan järkyttää nykyisin ajatella millainen kodin ilmapiiri oli. Ruokaa ja vaatteita meillä oli mutta henkisesti ei saatu mitään eväitä. Huomaan nykyisin että jos kaveriporukassa aletaan muistella lapsuutta, minä olen hiljaa. Minulle ei ole luettu koskaan, ei ole leikitty, ei pidetty sylissä, ei opetettu asioita. Ei ole mitään kerrottavaa, paitsi negatiivisia huomioita ja muistoja, yksinäisyyttä, neuvottomuutta. Tätä jatkui pitkälle aikuisuuteen. Ja sellainen näköalaton henkinen maisema vaikuttaa yhä, on vaikea ponnistella ja tietää edes mitä haluaa.



Oikeastaan nyt, reilusti yli kolmekymppisenä, yhden lapsen äitinä, olen alkanut tajuta, että minulla voi olla haaveita, suunnitelmia, unelmia. Ennen en haaveillut mistään, en oikein tajunnut lapsena että voisin haluta jotain, vaikka kokeilla jotain harrastusta. Vanhempani olisivat olleet vain tyytyväisiä, jos minulla ei olisi koskaan ollut heille mitään vaatimuksia, ei toiveita, pyyntöjä, ei ajan eikä huomion vaatimista. Aika pitkälle nämä toiveet täytinkin ja hukkasin oman itseni lähes kokonaan.



Kamalan surulliselta tuntuu ajatella omaa elämääni taaksepäin, tai sellainen surun pohjavire on ollut elämässäni aina, nyt olen saanut vähän kiinni sen syistä. Ja seuraukset näkyy edelleen joka päivä, huonossa itsetunnossa, elämän tarkoituksettomuudessa, päämäärättömyydessä, tietynlaisena ajelehtimisena. Tuntuu että olen menettänyt korvaamattoman paljon, eikä nykyisin ole mistä ammentaa elämässä. Oma kaivo täyttyy jotenkin niin hitaasti.



Ehkä sekin on eteenpäin kuitenkin että olen alkanut ajatella asiaa, ja joskus välähdyksenomaisesti tulee tunne että tulevaisuutta voi suunnitella, voin haluta jotain ja tehdä toitä sen saavuttamiseksi. Tuntuu naurettavalta kirjoittaa tällaista, mutta se on ollut minulle suuri oivallus, en vaan saa siitä aina kiinni.



Tällaisen asian halusin kertoa. Kuten ehkä arvata saattaa ei nyt aikuisiälläkään ole suuremmalti uskottuja ystäviä joiden kanssa puida asioita.