Pitääkö psykologin olla tietynlainen ihminen?

Pakko puuttua ihan sivusta tähän seikkaan, että pääsykokeita on kyllä yleisesti pidetty vaikeina. Se, että kaltaisesi superihmiset selviytyvät niistä helposti, ei poista sitä faktaa, että suurimman osan mielestä kokeet ovat vaativat.

eka asia, mikä kannattaa missä tahansa kuuntelijan roolissa muistaa, on se, että vaikka MINÄ koen ja näen jonkin asian tällä tavalla, ei se tarkoita, että minun näkemykseni on totuus ja fakta.

Mun mielestä paras terapeutti on sellainen, jolla on omat asiat ja itsetunto suurin piirtein kunnossa, hän on älykäs mutta empaattinen ja on lahjakkuutta havainnoida sellaisiakin asioita toisista ihmisistä, jotka nämä yrittävät kaikin keinoin piilottaa itseltäänkin.

Miten selität tuon, että koulutukseen, johon on on yksi pienimmistä sisäänpääsyprosentteja yliopistotutkintojen kirjosta, pääsee sisään vaan hulluja? Kai käsität, että psykologiksi pääsevät laudatureja kirjoitelleet ylioppilaat ja erittäin vaativissa pääsykokeissä parhaaseen 5% sijoittuneet hakijat?

No en nyt sanoisi pääsykokeesta, että se noin vaikea olisi. Kävin kerran puolitosissani kokeilemassa ja lukaisin pääsykoekirjat kerran läpi ja ei jäänyt monesta pisteestä kiinni. Ja ei mulla ollut kuin kaksi L:ää. :) Enkä ole edes hullu!

Pakko puuttua ihan sivusta tähän seikkaan, että pääsykokeita on kyllä yleisesti pidetty vaikeina. Se, että kaltaisesi superihmiset selviytyvät niistä helposti, ei poista sitä faktaa, että suurimman osan mielestä kokeet ovat vaativat.

Minä vuonna muuten hait? Kerroit, että lukaisit kirjat kerran läpi, mutta monta vuotta putkeen on ollut vain yksi pääsykoekirja; tilastomatematiikka, lisäksi kokoelma artikkeleja.

J-kylä joitakin vuosia sitten. Kirjat oli Ihmisen psykologinen kehitys + joku tilastotieteen kirja.

Olin unohtanut Jyväskylän ja Joensuun kartalta. Niihin on hiukan mukavammat kokeet, mutta kilpailu on silti kovaa. Kannattaa hakea vielä, vaikka AV-mammat sinua ihan pipipäisinä pitäisivätkin :)

Olin unohtanut Jyväskylän ja Joensuun kartalta. Niihin on hiukan mukavammat kokeet, mutta kilpailu on silti kovaa. Kannattaa hakea vielä, vaikka AV-mammat sinua ihan pipipäisinä pitäisivätkin :)

Tänä vuonna Jyväskylässä oli artikkelikokoelma + Tilastotieteen kirja.

Miten selität tuon, että koulutukseen, johon on on yksi pienimmistä sisäänpääsyprosentteja yliopistotutkintojen kirjosta, pääsee sisään vaan hulluja? Kai käsität, että psykologiksi pääsevät laudatureja kirjoitelleet ylioppilaat ja erittäin vaativissa pääsykokeissä parhaaseen 5% sijoittuneet hakijat?

No en nyt sanoisi pääsykokeesta, että se noin vaikea olisi. Kävin kerran puolitosissani kokeilemassa ja lukaisin pääsykoekirjat kerran läpi ja ei jäänyt monesta pisteestä kiinni. Ja ei mulla ollut kuin kaksi L:ää. :) Enkä ole edes hullu!

Pakko puuttua ihan sivusta tähän seikkaan, että pääsykokeita on kyllä yleisesti pidetty vaikeina. Se, että kaltaisesi superihmiset selviytyvät niistä helposti, ei poista sitä faktaa, että suurimman osan mielestä kokeet ovat vaativat.

Minä vuonna muuten hait? Kerroit, että lukaisit kirjat kerran läpi, mutta monta vuotta putkeen on ollut vain yksi pääsykoekirja; tilastomatematiikka, lisäksi kokoelma artikkeleja.

J-kylä joitakin vuosia sitten. Kirjat oli Ihmisen psykologinen kehitys + joku tilastotieteen kirja.

Toisaalta sain kyllä melkein täydet alkupisteet yo-todistuksen perusteella. Siinä katottiin muistaakseni just ne mistä mulla oli L:t sekä yks mistä oli E.

Hkiin nuokaan lähtöpisteet eivät pitkälle auta. Mulla kans just L L E, mutta koska kumpikaan L ei ole pitkä matikka, olen ollut ihan siinä rajoilla et pääsisikö pääsykoekiintiössä vai yhetispisteillä. Haaveeksi taisi jäädä...

Sun mahdollisuudet kuulostaa oikein hyviltä!

Olen itse gradua aloittava psykologian opiskelija ja käyn terapiassa. Minulla ei ole suurempia elämääni haittaavia neurooseja, masennusta tai muutakaan erityisen poikkeavaa. Syy miksi käyn terapiassa on puhdas kiinnostus oman mielen tuntemiseen ja ihmismielen yleensäkin. En saanut vaadittavia Kelan papereita eli "diagnoosia" mutta mielestäni diagnoosit ovatkin jossain määrin kyseenalaisia, jokaisella meistä on elämämme aikana masennusta, ahdistusta, pelkoja tms. Pointtinani siis se että vaikka psykologian opiskelijat yleisesti ovatkin hakeutuneet alalle hoitamaan omia ongelmiaan, haittaako se mitään? Eikö se ole hyvä että ne ongelmat ovat tiedostettu ja jopa mahdollisesti hoidettu pois taitavan terapeutin avustuksella? Tällainen eheytyminenhän luo mitä suurimmat edellytykset auttaa muita joilla on ongelmia.



MUTTA se mistä itse olen huolissani on se että tällä alalla on myös paljon sellaisia jumalaa leikkiviä jotka todella ovat syvällä omissa ongelmissaan edes ymmärtämättä että niitä on. He ajattelevat jotenkin että ei heillä ole ongelmia ja muilla vain on, se tuntuu jotenkin kauhistuttavalle mutta näitä on paljon.



Anteeksi huono sepustus kirjoitan puhelimella!

Hkiin nuokaan lähtöpisteet eivät pitkälle auta. Mulla kans just L L E, mutta koska kumpikaan L ei ole pitkä matikka, olen ollut ihan siinä rajoilla et pääsisikö pääsykoekiintiössä vai yhetispisteillä. Haaveeksi taisi jäädä...

Sun mahdollisuudet kuulostaa oikein hyviltä!

Mulla on pitkän matikan L, hihii...

Hkiin nuokaan lähtöpisteet eivät pitkälle auta. Mulla kans just L L E, mutta koska kumpikaan L ei ole pitkä matikka, olen ollut ihan siinä rajoilla et pääsisikö pääsykoekiintiössä vai yhetispisteillä. Haaveeksi taisi jäädä...

Sun mahdollisuudet kuulostaa oikein hyviltä!

Mulla on pitkän matikan L, hihii...

...aiemminhan tässä ketjussa joku diagnosoi aspergeriksi, klassisena piirteenä viehtymys matematiikkaan ;D

Miten selität tuon, että koulutukseen, johon on on yksi pienimmistä sisäänpääsyprosentteja yliopistotutkintojen kirjosta, pääsee sisään vaan hulluja? Kai käsität, että psykologiksi pääsevät laudatureja kirjoitelleet ylioppilaat ja erittäin vaativissa pääsykokeissä parhaaseen 5% sijoittuneet hakijat? Oletatko että pahasti mielenterveysongelmainen edes pystyisi sellaiseen urakkaan kun itse yliopistoon sisäänpääsy ja 5-6v tutkinnon suorittaminen?

Vai sekoavatko he vasta opiskellessaan/työelämään siirtyessään? Vai onko ne koulutuksen ulkopuolelle jäävät 1000 hakijaa per yksi yliopisto, vielä enemmän sekaisin?

Vai oletkohan vain sinä hiukan harhainen..?

No asiahan voi selittyä esim. ihan vaan sillä, että suurin osa hakijoista on "hulluja", ts. tavalla tai toisella mieleltään järkkyneitä. Mielen järkkyminen ei yleensä poissulje matemaattista lahjakkuutta tai laudaturien kirjoittamista yo-kokeissa. Eikä yliopiston pääsykokeissa hakijoita aseteta järjestykseen mielenterveyden perusteella vaan aiheeseen liittyvän asiaosaamisen perusteella.

Täytyy tosin ihmetellä, mitä kumman tilastomatemaattisia tehtäviä niissä pääsykokeissa mukamas on, jos mm. eräs tuttunikin ne on läpäissyt (hän on syntynyt 50-luvulla; olisivatko pääsykokeet muuttuneet hänen sisäänpääsynsä jälkeen?). Hänellä ei ainakaan ole juuri minkäänlaista analyyttista tai tilastollisen ajattelun kykyä; lisurinsakin ymmärtääkseni teetti puoliksi ohjaajallaan.

Olen itse gradua aloittava psykologian opiskelija ja käyn terapiassa. Minulla ei ole suurempia elämääni haittaavia neurooseja, masennusta tai muutakaan erityisen poikkeavaa. Syy miksi käyn terapiassa on puhdas kiinnostus oman mielen tuntemiseen ja ihmismielen yleensäkin. En saanut vaadittavia Kelan papereita eli "diagnoosia" mutta mielestäni diagnoosit ovatkin jossain määrin kyseenalaisia, jokaisella meistä on elämämme aikana masennusta, ahdistusta, pelkoja tms. Pointtinani siis se että vaikka psykologian opiskelijat yleisesti ovatkin hakeutuneet alalle hoitamaan omia ongelmiaan, haittaako se mitään? Eikö se ole hyvä että ne ongelmat ovat tiedostettu ja jopa mahdollisesti hoidettu pois taitavan terapeutin avustuksella? Tällainen eheytyminenhän luo mitä suurimmat edellytykset auttaa muita joilla on ongelmia.

MUTTA se mistä itse olen huolissani on se että tällä alalla on myös paljon sellaisia jumalaa leikkiviä jotka todella ovat syvällä omissa ongelmissaan edes ymmärtämättä että niitä on. He ajattelevat jotenkin että ei heillä ole ongelmia ja muilla vain on, se tuntuu jotenkin kauhistuttavalle mutta näitä on paljon.

Anteeksi huono sepustus kirjoitan puhelimella!

Kun tuossa puolileikilläni sanoin, että omassa tuttavapiirissäni on ja ovat käytännössä itse hulluja kaikki niin minua aina pelottaa, että miten he voivat mukamas auttaa jotain toisia. Minä luin avoimen yliopiston puolella psykkaa ihan omaksi iloksi ja siellä proffa sanoi tuon saman, että aina välillä tehdään kysely opiskelijoiden kesken ja todella iso osa hakeutuu lukemaan psykkaa, koska omassa päässä on niin paljon korjattavaa. Se oli mielestäni kaamea juttu. Itse olen ekonomi ja halusin vaan ihan puhtaasta mielenkiinnosta lukea psykologiaa, koska sain lapsen ja teki mieli tutustua miten saisin rakennettua lapselle hyvän itsetunnon jne.

Olen itse gradua aloittava psykologian opiskelija ja käyn terapiassa. Minulla ei ole suurempia elämääni haittaavia neurooseja, masennusta tai muutakaan erityisen poikkeavaa. Syy miksi käyn terapiassa on puhdas kiinnostus oman mielen tuntemiseen ja ihmismielen yleensäkin. En saanut vaadittavia Kelan papereita eli "diagnoosia" mutta mielestäni diagnoosit ovatkin jossain määrin kyseenalaisia, jokaisella meistä on elämämme aikana masennusta, ahdistusta, pelkoja tms. Pointtinani siis se että vaikka psykologian opiskelijat yleisesti ovatkin hakeutuneet alalle hoitamaan omia ongelmiaan, haittaako se mitään? Eikö se ole hyvä että ne ongelmat ovat tiedostettu ja jopa mahdollisesti hoidettu pois taitavan terapeutin avustuksella? Tällainen eheytyminenhän luo mitä suurimmat edellytykset auttaa muita joilla on ongelmia.

MUTTA se mistä itse olen huolissani on se että tällä alalla on myös paljon sellaisia jumalaa leikkiviä jotka todella ovat syvällä omissa ongelmissaan edes ymmärtämättä että niitä on. He ajattelevat jotenkin että ei heillä ole ongelmia ja muilla vain on, se tuntuu jotenkin kauhistuttavalle mutta näitä on paljon.

Anteeksi huono sepustus kirjoitan puhelimella!

Eihän se mitään, jos ne omat ongelmat olisi tosiaan saatu sillä koulutukseen kuuluvalla terapialla hoidettua. Mutta kun ymmärtääkseni ihan tutkitustikin terapian "parantamiskyky" on rajallinen. Tunnen useita alan ammattilaisia, jotka ovat kyllä itse huomattavan sekaisin. Eräs näistä on lähipiirissäni ja käyttää terapeutin statustaan jonkinlaisena osoituksena omasta mielenterveydestään. Hänelle on tärkeää kaivella muista ihmisistä esille kaikenlaisia sairauden merkkejä ja puhua heille terapian tärkeydestä, ja kaikki vastalauseet ja väittelyt hän "voittaa" automaattisesti, koska on terapeutti. Eli ilmeisesti hän ajattelee, että on itse aina minkä tahansa ihmisjoukon tervein yksilö, koska terapeutti ei voi olla ei-terapeuttia sairaampi..

Analyyttinen kyky hänellä on sen niinkin heikkoa, että hän ei pysty ymmärtämään etteivät vastaanotolla tavatut ihmiset ole kattava ja edustava otos kaikista ihmisistä. Tämäkin vaikuttanee tuohon käsitykseen, että kaikki ihmiset ovat sairaita tai ainakin sairaampia kuin hän itse. On aika kuluttavaa olla tämän ihmisen läheinen, ja ihmettelen miten hän voi toimia tuloksekkaasti ammatissaan.

t. 51

Erotetaan nyt vielä hullut ja hullut Skitsofrenia on hiukan eri asia kuin esim. narsismi. Monet narsistit ovat hyvin älykkäitä.

Niin ovat myös monet skitsofreenikot, älykkäitä siis. Vai mitä tarkoitit? Että hullu ei voi olla älykäs?

Mutta esim. itse kyllä karttaisin sitä ammattikuntaa kaikin puolin ihmissuhderintamalla. Pariin tyyppiin joskus törmännyt, ettei nyt sen kattavampaa otosta ole, mutta silti.

Terapiassa olen ollut, yksityisellä ja kunnallisella, on ollut psykiatria, psykologia ja sairaanhoitajaa ja taso on ollut kirjava. Ei sitä kovin asiantuntevaa palvelua / hoitoa aina saa ja suurinosa ei ammattitaidollaan ole vakuuttanut. Toisten ongelmissa "auttaminen" voi olla monelle tuolle alalle suuntautuneelle helpotusta, kun saa hyvän mielen kun voi asemastaan käsin päteä & neuvoa; oma elämä voi kuitenkin olla yhtä sottaisen ongelmaista.



Surkea analogia, mutta mullekin tulee välillä tippa linssiin, kun olen niin hyvä ihminen, että pistän muutaman sentin SPR-keräykseen.

valtaosalla olisi mielenterveydellisiä ongelmia? Ja mikä tutkimuksessa määritellään mielenterveydelliseksi ongelmaksi?



Yliopiston terveydenhoitosäätiö on tutkinut psykologista apua tarvitsevia opiskelijoitaan, joita on siis kaikista tiedekunnista sekä yliopiston lisäksi myös Teknillisestä korkeakoulusta, Sibelius-akatemiasta, Taikista ja Teakista eikä psykologista apua tai terapiaa saavista löydetty määrällisiä eroja koulutussuuntauksen perusteella - terapian ja avun tarve olisi ssuht samanlaajuista oli koulutusala mikä hyvänsä edellämainituista.



Jotta vähän epäilen hulluus-väitteitä. Toisaalta kun tarkastelee ylipäätään jotain tiettyä ikäluokkaa voi kyllä havaita, että aika monella olisi sellaisia asioita elämässään, joiden työstäminen on jäänyt liian vähälle ja joilla on negatiivisia vaikutuksia esim. ihmissuhteisiin jne. Harva meistä on täysin tasapainossa.