Syntyikö rakkautesi lapseesi heti tämän synnyttyä täysillä?

Todellinen rakkaus syttyi ensihymyn näkemisestä. Sitä ennen lapsi tuntui vain vaativalta tyypiltä, joka ei antanut mitään vastakaikua. Nyt 3,5 kk:n ikäistä vauvaani rakastan enemmän kuin mitään.

Ja olen siitä iloinen, sillä raskausaikanani minulla oli kova halu peruuttaa koko lapsen tulo. Sitä rakkauden määrää, joka tyttööni heti kohdistui, en osannut edes ajatella.

Olin pakahtua siihen rakkauteen suoraan sanoen.Oli todella odotettu,kaivattu ja toivottu lapsi.Sairaalassakin vaan tuijotin sitä ihanaa kääröä aamusta iltaan.

rakastin lasta jo odotusaikana. Viimeistään silloin kun "näin" tuon nöpönenän ekaa kertaa (4D ultra) niin rakastin.



Jo aikaisemmin oli paljon äidillisiä tunteita.

Ensimmäisen synnytys oli pitkä ja raskas ja vauva vaativa, joten oli varmaan jotain väsymyksesta johtuvaa (?) synnytyksen jälkeistä masennusta. Vauva ei vastannut odotuksiani (paitsi sukupuoli). Toinen synnytys oli helpompi eikä tullut muutenkaan samanlaista shokkia, niin rakkaus syntyi heti.

toiseen meni aikaa.

Rakkaus poikaani syntyi melkein heti. Seuraavana päivänä synnytyksestä makoiltiin sairaalan sängyllä ja tuijotin vauvaani ja olin pakahtua rakkaudesta!?

sillä kaikilla kolmella kerralla on syttynyt samantien, kun pienen saanut rinnalle möllöttämään. Tai onhan se rakkaus kasvanut sen 9kk ja kärjistyy sit siihen hetkeen, kun vihdoin saa syliinsä sen kauan rakastetun ja odotetun kullan.

mutta lapsi olikin täysin terve!!! Rakkaus on melkein liian heikko sana kuvaamaan niitä tunteita, joita mieheni ja minä kävimme läpi ensimmäisten päivien, viikkojen ja kuukausien aikana...

ensimmäisinä päivinä, ei kuitenkaan ihan heti synnytyksen jälkeen.

pääsi heti synnyttyään köllöttelemään mun rinnan päälle ja oli sitten vierihoidossa koko ajan. Ja pystyin imettämään häntä, luulen, että se on iso tekijä tuossa aivan alkuvaiheen voimakkaassa vauvaan kiintymisessä. Seuraavaa vauvaa, tyttöä, en pystynyt imettämään ollenkaan ja hän oli keskosuuden takia sairaalahoidossa yli kuukauden, joten en saanut olla hänen lähellään kuin pienen osan vuorokaudesta. Sain hänet syliin ekan kerran vasta 2vrk synnytyksestä ja silloinkin ehkä kymmeneksi minuutiksi. Häneen rakkaus syntyi vähitellen ja oikeastaan vasta, kun tyttö lähestyi vuoden ikää, aloin rakastaa häntä oikein kunnolla.

Rakkaus esikoiseen kasvoi pikkuhiljaa. Kyllä minä häntä hellästi hoivasin, mutta sellainen äidinrakkaus,mmistä kuvittelen tässä puhuttavan, ei tulvahtanut ylitseni hetkessä! En ole luonteeltani hoivaaja, eikä minulla ole koskaan ollut vauvakuumetta... Esikoisen kanssa kaikki oli niin hankalaa ja stressasin paljon imetyksenkin kanssa mikä ei oikein onnistunut. Vauvakin oli pieni, eikä jaksanut imeä kunnolla tissiä eikä pulloakaan.

Kuopukseen rakastuin nopeammin, ja hänen kanssa kaikki on ollut helpompaa, imetyskin onnistui hyvin. Molempien synnytys meni hyvin eikä siitä jäänyt traumoja. Oikeastaan vasta kuopuksen kanssa tajusin miten ihania ja ihmeellisiä vauvat ovatkaan.

vaan rakkauden kasvamiseen meni kauan. Toki tunteet syvenivät päivä päivältä, mutta se oli enemmän vastuullisuudentuntoa kuin rakkautta ensimmäisinä kahtena elinvuotena. Syvästä rakkaudesta voidaan puhua varmaan vasta kun esikoinen oli 3-vuotias.



Kuopus oli helpommin rakastettava ja rakastuin häneen jo synnärillä. Tunteet ovat molempien lasten kohdalla nyt heidän ollessa leikki-ikäisiä syvät, mutta erilaiset.

Luulen, että sektion jälkeiset pari tuntia ilman vauvaa (oli happikaapissa) vaikuttivat. Varmaan joskus 3kk kohdalla aloin "oikeasti" rakastaa vauvaa.

Syntyikö rakkautesi lapseesi heti tämän synnyttyä täysillä?

Sori mutta täysillä syntyvä lapsi on aika hauska mielikuva.

En olis halunnut lasta ja ehkäisystä huolimatta tulin raskaaksi. Päätimme pitää lapsen, mutta pelkäsin, etten voi rakastaa häntä. Nyt silloinen pelko tuntuu aivan naurettavalta. Rakkaus lapseen oli voimakkain tunne mitä olen koskaan tuntenut. Se oikein vuöryi sisältäni, kun sain lapseni rinnoille. Olenkin miettinyt, että johtuiko se hormooneista vai mistä. Tunne oli uskomaton. Toisaalta niin miehenikin koki, että ei se varmaan hormooneista johtunut.

Esikoisen kanssa huomasin jossain 4-6kk kieppeillä, että taidan rakastaa tätä lasta... Sitä ennen olin vain pyrkinyt parhaani mukaan pitämään lapsen hengissä: syöttänyt, nukuttanut, vaihtanut vaippaa. Kärsin jonkunlaisesta baby bluesista synnytyksen jälkeen, vauva oli haastava, itsellä rintatulehduskierre, imetyksen kanssa ongelmia. Ei mikään älyttömän ihana alku. Kun tuosta sumusta selvittiin, niin alkoi olla niitä helliäkin tunteita.



Kuopuksen kanssa oli eri juttu, olin jo äiti, yksi siihen lisää ei vaatinut kummempaa totuttelua.

Olin miltei tukehtua siihen tunteeseen, noin voimakas se oli.



Kuopuksen kanssa kesti kauemmin. Huoli ja stressi tämän terveydestä ensimmäisten viikkojen ajan, yhdistettynä koliikkiin varmasti vaikuttivat osaltaan siihen.

Tunteen voimakkuus löi aina ällikällä, koska rakastin vauvoja jo raskausaikana.



Kun sen nyytin sai mahalleen, kaikki muu maailmassa menetti merkityksensä.

toisesta lapsesta voimakkaana, mutta kun vauvan kanssa oli katsekontaktissa erikoisia piirteitä pitkään, niin huoli oli tosi syvä ja jätti jonkillaisen jäljen. Nyt vauva 10kk ja osotan vielä lisää sitä et tuntuis "omalta" vaikka on toisaalta rakas nöpö nyt alkanut olla myös syvemmallä tunteissa niin vieläkin on kiintymysprosessi kesken.



Kovasti hellin ja siitä nautin tosi paljon kun vauva imee rintaa tai pulloa sylissä niin äärest luottavaisen näköisenä.



Mut vielä odotan lisää sitä tositunnetta, mitä oli ekan kanssa kun kamalaa ahdistusta ja huolta vauvan tilasta ei ollut tärkeänä alun tutustumisaikana.