Syntyikö rakkautesi lapseesi heti tämän synnyttyä täysillä?

Esikoinen alkoi tulla todella rakkaaksi siinä 1-2v välissä. Odotan saman tapahtuvan myös tokan kohdalla, hän on nyt pikkasen vajaa vuoden vanha.

Vaikkayllätti koska inhisin raskaana oloa enkä juuri "rakastanut" mitään "masuvauvaa". Siksi se huikea rakkaus oli molempien kohdalla yllättävä. Samoin hurja suojeluvietti ja huolen määrä yllätti vahvuudellaan.

Helppo raskausaika, helppo vauva ja suloinen kuin mikä. Koin olevani maailman onnellisin ihminen ja rakastin vauvaani heti.

Seuraavien kohdalla tunne ei ollut niin voimakas, sillä jotenkin tuon ekan synnyttyä kaikki oli niin ainutlaatuista ja sanoinkuvaamatonta.

Toki rakastin heitäkin heti, mutten niin järisyttävällä tavalla kuitenkaan.

Osaa lapsista rakastin heti, osaa vasta vähän myöhemmin. Silti nuo ovat kaikki neljä alkuvaikeuksien jälkeen olleet yhtä rakkaita.

Vaan ensimmäisen vuoden jälkeen. Nyt vasta toisen vuoden aikana lapsi on oma ja tuntuu rakkaalta. Eka vuosi meni niin, että yritin vaan hoitaa lapsen hyvin ja selvitä kunnialla päivät läpi. Hellyys jota kohdistin lapseen ei ollut ekana vuonna aitoa. Mutta onneksi tuosta on hyvä silti tullut

Kun esikoinen syntyi, hän oli heti maailman kaunein lapsi ja hänen tuoksunsa oli huumaava. Rakkauden tunne oli tukahduttavan iso. Tämä siitä huolimatta että vauva joutui aluksi keskoskaappiin. Vauva-aika oli vaikea, mutta silti rakkaus lasta kohtaan oli valtava ja on sitä edelleen.



Kuopuksen kohdalla melkein pelästyin tunteettomuuttani. Vauva oli toivottu ja rakastettu, mutta se tukahduttava huuma ja vaaleanpunaiset äiti-lasit puuttuivat. Vauva ei siis todellakaan tuntunut "maailman kauneimmalta", vaikka valokuvista olen voinut myöhemmin todeta hänen näyttäneet oikeastaan samalta kuin isoveljensä (joka siis mielestäni oli tosi kaunis).



Rakkaus kuopukseen kasvoi vähitellen. 3-vuotias oli jo varsin rakastettava ja 4,5-vuotiaan kohdalla huomasin nuuhkuttelevani tytön hiuksia ja nauttivani huumaavasta tuoksusta samoin kuin tein hänen veljelleen vastasyntyneestä asti. Kummasti samanaikaisesti ne äiti-lasit asettuivat nenälleni. Tyttö ei aiemmin mielesäni ollut pienenä mikään kaunotar (päin vastoin), mutta nyt hän näyttää vanhoissa valokuvissa oikein nätiltä.

Nyt vasta ku lapsi on vähän päälle parivuotias tuntuu siltä, SILLOIN kun väsymys ei peitä tunteita alleen. Olisi varmaan jo ennenkin tuntunut, mutta olen ollut väsymyksestä niin turta.

toisen ei. Ensimmäinen lapsi jotenkin mullisti maailman, olin aivan ekstaasissa koko ensimmäisen vuoden siitä, että minulla on tämä ihana, täydellinen lapsi.

Toisen lapsen kohdalla kaikki tuntui ihan toisenlaiselta. Enää en nähnyt vauvaani maailmankaikkeuden ihmeellisimpänä olentona, vaan ihan tavallisena vauvana. Suhtautuminen lapseen oli ystävällistä ja hoivan antaminen meni jo rutiinilla, mut mitään suuria tunnekuohuja lapsen saaminen ei herättänyt - oli jotenkin jo niin nähty juttu. Sellainen syvä rakkaus tuli vasta lapsen täytettyä vuoden, kun lapsen oma persoona alkoi tulla enemmän näkyviin.

Toisella kerralla ensisekunneista.

raskaustestin tehdessäni eli rv5 oli kummallakin kerralla silloin.

Puhumattakaan sitä kun vauva oli mahassa ja syntyi.

Sellainen lähes pakahduttava tunne, "minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä".



Tosin esikoisen kanssa jännitin sitä hoitamista. Synnytyssalissa kun se vauva oli kapaloitu siihen peittoon siihen koppaansa ja kätilöt lähti jonnekin, niin kysyin että mitä mä teen jos se alkaa itkeä ;) No, otat syliin, se on sun vauva, vastasi kätilö ja silloin oikein tajusin että herranen aika., tämä nyytti tosiaan on ihan mun vastuulla ja mun on vaan pakko osata ja oppia. Ja hyvin sitten opinkin :)

Rakkaus lasta kohtaan syntyi plussasta ja kasvoi kasvamistaan raskauden edetessä.



Syliin laskettu lapsi oli niin äärettömän rakas ja tuttu saman tien.



äiti x4