Mulla on vähän tunne, että ne joita pelottaa jonkun ammattilaisen puuttuminen

Koska tunnen itsekin monia ja olen suorastaan virkamiessukua. Ihmisiä ne virkamiehetkin ovat ja tekevät virheitä siinä kuin kaikki muutkin. Tietenkin oma positiivinen asenne auttaa aina, mutta jos jostain syystä jää systeemin jalkoihin (eli jonkun vihamielisen virkamiehen/-naisen hampaisiin), sieltä voi olla vaikea ponnistella yksin pois. Siksi en haluaisi ottaa riskiä omien lasten kohdalla.

tai jonkun elton jututtaa minua päiväkodissa?



Luulisi heillä olevan oikeitakin töitä. Toisaalta minulla itsellänikin on oikeita töitä, enkä kyllä joutaisi jollekin perhetyöntekijälle ihan hänen uteliaisuutensa vuoksi esittelemään taloamme.

tiedän paljon tapauksia. Kai niillä leimaajilla hyvä tarkoitus on, mutta voivat käydä niin piinaksi silti että enpä todellakaan halua mitään ammattilaisia sekaantumaan elämäämme, eli apua hakisin vain jos on aivan välttämätön pakkotilanne. Onneksi ei ole ollut.

Kaikissa viranomaisissa ärsyttää negatiivisten asioiden jatkuva etsiminen, aina pitäisi keskustella ja puida ja analysoida elämäntilannetta. Elämä ei ole ruusuilla tanssimista, mutta ei se loputon huolissaan olo ja vaikeiden asioiden vatvonta ainakaan helpota oloa. Enkä ole tippaakaan kiinnostunut kenenkään ULKOPUOLISEN mielipiteestä minun elämästäni. Joidenkin vaikeiden asioiden vastapainona taas on monta hienoa ja hyvää asiaa, jotka itse asiassa saavat minut tuntemaan itseni jopa hyvin onnekkaaksi ihmiseksi.



Ikäväkseni olen törmännyt ihan alkajaisiksi neuroottiseen terveydenhoitajaan, jonka mielestä minun pitäisi ymmärtää murehtia, eikä suinkaan ainakaan olla onnellinen. Tästä jäi hyvin ikävä tunne, ihan kuin en olisikaan oman elämäni tekijä ja kokija, vaan terveydenhoitaja on se Tärkeä Päättäjä.

mitään tällaista ei ole koskaan perheelle ehdotettu, mutta jos ehdotettais, saattaisin "pelätä". Olen ihminen, joka ahdistuu viranomaisista, byrokratiasta, ahdasmielisyydestä, normittamisesta jne.

Ahdistun vähän jopa neuvolassa, kun "pitää" tehdä tietyt temput ja olla käyrällä, jotta saa kehua ja kiitosta terkkarilta (olen puoliksi tosissaan, näinhän se menee). Viranomaisten edessä on tunne, että ollaan suorittamassa jotain, pitää olla jotain...



Ymmärrän hyvin, että pelätään joutua koneiston kitaan. Kuinka moni ihan oikeasti haluaisi, että joku muu arvostelisi/määrittelisi perheen tapoja, siisteyttä, ruokavaliota, nukkuma-aikoja, työn/vapaa-ajan rytmiä, lapsen itkun syitä jne.?



Tietysti tällainen halu pitää oma yksityisyys on varmasti myös se syy, miksi moni ei uskalla hakea apua eikä ota apua vastaan, vaikka sitä tarvitsisi. Tämän tähden ns. auttamisammateissa pitäisi olla erityisen hienotunteinen ja antaa ihmisten edelleen pitää jonkinlaiset yksityisyyden rajat.

Kyllä syyttömiä leimataan tiedän paljon tapauksia. Kai niillä leimaajilla hyvä tarkoitus on, mutta voivat käydä niin piinaksi silti että enpä todellakaan halua mitään ammattilaisia sekaantumaan elämäämme, eli apua hakisin vain jos on aivan välttämätön pakkotilanne. Onneksi ei ole ollut.

Kutsu sossut kylää ja huonoimmassa tapauksessa saat taistella oikeusteitse lapsiasi takaisin.

Ei ole vaikea ymmärtää miksi jotkut ihmiset ei hae apua tai pelkää avun hakemista.



Ap, on hyvä esimerkki ihmisestä joka leimaa toista ihmistä vaikka ei edes tosiasiassa tietäsi heidän elämästä yhtään mitään.

Itse ainakin pelkään väärinkäsityksiä. Sitä, ettei jotakin asiaa vaivauduta selvittämään kunnolla, vaan tukeudutaan tiedonmurusiin ja muodostetaan niiden pohjalta näkemyksiä perheestä. Nämä puutteelliset näkemykset taas saattavat johtaa turhiin toimenpiteisiin, murheisiin ja päänvaivaan.



Silloin kun ei ole mitään salattavaa, toivoisi että asiat hoidettaisiin kunnolla eikä hutiloitaisi ja iskettäisin lapseen/aikuiseen/perheeseen pikaisia leimoja tai diagnooseja.

joten aika kummalliset sanavalinnat ap:lläkin on.



Itse olen hakenut ammattilaisten apua lapselleni monessakin vaiheessa, ja saanut sitä aina asiallisesti, mutta tavallaan kyllä ymmärrän tuon huolenkin. Prosessiin on nimittäin monta kertaa sisältynyt sellainenkin uhka, että kunhan lapsi saadaan määriteltyä jonkun kirjainyhdistelmän alle, hänet voidaan siihen vedoten siirtää syrjään, "jonkun muun ongelmaksi", eristää jonnekin - koska hän on erityinen. Jos hän olisi samanlainen mutta ilman diagnoosia, hän saisi saisi tarvitsemansa tuen muiden joukossa. On jouduttu todella tappelemaan, etteivät diagnoosit syrjäytä esim koulussa ja sosiaalipuolella. Valitettavasti niitä diagnoodeja on myös tarvittu sitten tereydenhoitopuolen hoitojen saamiseksi.



Tässä näkeekin selvän eron toisaalta koulun ja sosiaalipuolen ja terveydenhoitopuolen välillä. Jälkimmäinen tarjoaa diagnoosin jälkeen tukea ja hoitoa. Ensimmäinen käyttää sitä syrjäyttämisen välineenä.



Ja kyllähän sekin on totta, että on vaikea nähdä, miten minun rakas lapseni, jonka kanssa minusta on helppo tulla toimeen ja joka minusta on mielikuvitusrikas ja luotettava ja rauhallinen, on kuitenkin sekä asperger että adhd ja vaikka se samainen lapsi suurimman osan ajasta tuntuu fyysisestikin kohtuullisen terveeltä, sillä nyt näyttää olevan myös reuma. Minusta se on ihan tavallinen, hyvä poika - miten se muka on noin sairas?

Tilanne on se, että erityislapsi tarvitsisi lisää tukitoimia mutta kunnassa ei saa niitä, jossei ole lastensuojelun asiakas. Me olemme olleet vuosia sitten kun lapsi syntyi, minun masennukseni vuoksi, asiakkaita ja sitä aion vältellä jatkossa kaikin keinoin. Lapseni on aistiongelmainen, hyperaktiivinen jne. mutta eihän sitä vauvana tiedetty. Ihmettelimme vaan mieheni kanssa kun lapsi huusi jossei ollut tiukassa kapalossa nukkuessaan, raivostui sylittelystä, pyrki liikkeelle tosi aikaisin...lastensuojelusta meillä kävi tuolloin perhetyöntekijöitä ja he kirjasivat kaiken näyttämään todella ikävältä, esim. tuo kapalointi kirjoitettiin siihen sävyyn että sitä käytettiin meitä vastaan myöhemminkin. Pahinta oli kuitenkin kys. porukasta irtipääseminen: vauvavuoden jälkeen aloin olemaan kunnossa, olin saanut lääkkeet ja psykiatrilta apua jne. ja tahdoimme lopettaa asiakkuutemme. Vaan sitäpä ei noin vain lopetettukaan...järjestettiin "neuvottelu", joka oli suomeksi sanottuna pelkkää meidän sättimistämme. Työntekijät HUUSIVAT meille näkemistään epäkohdista, syyttivät minua "asioiden vähättelystä" kun sanoin että koen voivani paremmin jne. ja kun lopulta lähdimme paikalta, asiakkuus purettuna, työntekijät katselivat seiniä eivätkä vastanneet hyvästelyihimme.

Sitä, ettei jotakin asiaa vaivauduta selvittämään kunnolla, vaan tukeudutaan tiedonmurusiin ja muodostetaan niiden pohjalta näkemyksiä perheestä.

Me veimme lapsen lääkäriin mukanamme nippu tutkimustuloksia ja lausuntoja mm. opettajilta ja koulupsykologilta. Lääkäri ei edes katsonut papereita, vaan lähti diagnosoimaan lasta ihan omaa polkuaan pitkin.

Yritimme sanoa, että siellä papereissa on sitä ja tätä, ja että lapsella on ollut näitä ja näitä oireita, niin lääkäri ei kuunnellut vaan tarttui ainoastaan pariin yksityiskohtaan, jotka satuin mainitsemaan vastaanotolla.

Lisäksi hän teki lapsen käyttäytymisestä johtopäätelmät sen perusteella, miten lapsi käyttäytyi lääkärilläoloajan. Hän ei taaskaan kuunnellut sitä, mitä kerroimme lapsen käytöksestä kotona ja koulussa.

Samalla lääkäri vilkuili hermostuneesti kelloa ja valitteli kiirettä. Lopputulemana meillä on nyt lapsesta diagnoosi, joka perustuu 1/10 koko todellisuudesta.

Eipä tuo nyt sinänsä haittaa, mutta todellakin aiomme hankkia toisen mielipiteen, joka pohjautuu kokonaisuuden huomiointiin.

Mulla on aivan päinvastainen kokemus neuvolasta ja mt-alan ammattilaisista. Mieheni sairastui vakavasti ja sen myötä minäkin uuvuin. Meillä on kaksi alle kouluikäisistä lasta.



Jokaikisellä neuvolakäynnilläa sanoin, että olen väsynyt, vanhempi lapsi voi huonosti isän sairauden takia jne. Joap itkin neuvolassa.

Kertaakaan neuvolasta ei ehdotettu mitään. Kuunneltiin vain.

Olen hyvin toimeentuleva, älykäs ja lapsistani huolta pitävä, loppuun asti.



Lopulta tilanteen pitkittyessä sain vihdoin itse soitettua perheneuvolaan meille aikaa. Sitä sitten odotellaan jo 3:tta kuukautta. Tilanne ei ole muuttunut. Olen aivan loppu.



Mulle on tullut vahva tunne, että ei niitä ongelmia kukaan halua väkisin kaivaa esiin, helpmpaahan se on työntekijöille olla puuttumatta kuin puuttua vaikeisiin asioihin, jotka vaatii selvittelyä. Jos teidän asioihin on puututtu, lienee syytä.

ainakin lapsia saanut ihminen joskus on josatin asiasta huolissaan. Kukaan ei aina voi olla täysin onnellinen jatkuvasti. Paitsi pilvessä.

Kaikissa viranomaisissa ärsyttää negatiivisten asioiden jatkuva etsiminen, aina pitäisi keskustella ja puida ja analysoida elämäntilannetta. Elämä ei ole ruusuilla tanssimista, mutta ei se loputon huolissaan olo ja vaikeiden asioiden vatvonta ainakaan helpota oloa. Enkä ole tippaakaan kiinnostunut kenenkään ULKOPUOLISEN mielipiteestä minun elämästäni. Joidenkin vaikeiden asioiden vastapainona taas on monta hienoa ja hyvää asiaa, jotka itse asiassa saavat minut tuntemaan itseni jopa hyvin onnekkaaksi ihmiseksi.

Ikäväkseni olen törmännyt ihan alkajaisiksi neuroottiseen terveydenhoitajaan, jonka mielestä minun pitäisi ymmärtää murehtia, eikä suinkaan ainakaan olla onnellinen. Tästä jäi hyvin ikävä tunne, ihan kuin en olisikaan oman elämäni tekijä ja kokija, vaan terveydenhoitaja on se Tärkeä Päättäjä.

Neuvolaan kun ollaan menossa, mitään rajuja leikkejä ei saa leikkiä viikkoa ennemmin, ettei tule mustelmia. Päivä ennen ja neuvolapäivänä katsotaan kivoista retkistä ja tapahtumista valokuvia, jotta lapsella on pää täynnä kaikkia kivoja tapahtumia. Itse huolittelen itseni ja meikaan, etten vain näytä resuiselta ja väsyneeltä. Lapsi on puettuna kivoihin vaatteisiin ja mukana on joku kiva nalle. Hiukset on toki lapsellakin pestynä ja laitettuna kivasti.



Enkä tee tätä turhaan, niin moni ystävistäni on joutunut kyselyiden ja kaikenlaisten kotikäyntin kohteeksi kun lapsen jalasta on esim. löytynyt pyöreä mustelma. Niin varokaa pyöreitä mustelmia! Ne tulkitaan aina siten, että raajasta on otettu käsin lujasti kiinni.

Neuvolaan kun ollaan menossa, mitään rajuja leikkejä ei saa leikkiä viikkoa ennemmin, ettei tule mustelmia. Päivä ennen ja neuvolapäivänä katsotaan kivoista retkistä ja tapahtumista valokuvia, jotta lapsella on pää täynnä kaikkia kivoja tapahtumia. Itse huolittelen itseni ja meikaan, etten vain näytä resuiselta ja väsyneeltä. Lapsi on puettuna kivoihin vaatteisiin ja mukana on joku kiva nalle. Hiukset on toki lapsellakin pestynä ja laitettuna kivasti.

koetat epätoivoisesti peitellä ongelmia virheettömän ulkokuoren alle...

Minä en pelkää ammattilaisia, mutta kylläkin ammattitaidottomia - ja niitä on perkuleesti tuolla sosiaali- ja terveydenhuollon alalla.

Neuvolaan kun ollaan menossa, mitään rajuja leikkejä ei saa leikkiä viikkoa ennemmin, ettei tule mustelmia. Päivä ennen ja neuvolapäivänä katsotaan kivoista retkistä ja tapahtumista valokuvia, jotta lapsella on pää täynnä kaikkia kivoja tapahtumia. Itse huolittelen itseni ja meikaan, etten vain näytä resuiselta ja väsyneeltä. Lapsi on puettuna kivoihin vaatteisiin ja mukana on joku kiva nalle. Hiukset on toki lapsellakin pestynä ja laitettuna kivasti.

Enkä tee tätä turhaan, niin moni ystävistäni on joutunut kyselyiden ja kaikenlaisten kotikäyntin kohteeksi kun lapsen jalasta on esim. löytynyt pyöreä mustelma. Niin varokaa pyöreitä mustelmia! Ne tulkitaan aina siten, että raajasta on otettu käsin lujasti kiinni.

Kuulostaa "hieman" hysteeriseltä.

Meillä on nytkin 2 v tytöllä pyöreä pienehkö mustelma jalassa, pamautti siihen lelullaan toissapäivänä. Eriasia jos lapsen ihossa on esim sormien kuvat mustelmina, tietyssä järjestyksessä niitä pyöreitä mustelmia.

Itse olen vuosien varrella hakenut 5-6 kertaa apua omiin mielialaongelmiini. Joka kerta psykologit tai lääkärit ovat lähinnä naurahtaneet, että sellaista se elämä on, ja et sinä ole masentunut vaan korkeintaan vähän ahdistunut. Eli minusta on tuntunut, etten saa apua vaikka yritän.



Nyt lapsellanikin on ollut mielialan kanssa ongelmia, ja hänen asioihinsa on tartuttu HETI. Minun mielestäni niitä on myös suurenneltu. Siis: aikuisen ongelmia vähätellään, lasten liioitellaan.

Jokaisella ihmisellä menee kuitenkin jossain se sietokyvyn raja, jossa tutkiminen ja selvittely ei olekaan enää kivaa. Joillakin raja on todella matala: tuttavani esim. hermostui suunnattomasti siitä, että marketin vartija pyysi saada katsoa kassiin, kun portti hälytti. Hän koki sen syyttömän syyttelynä ja nosti asiasta sellaisen metelin, että sain lopulta kaupasta mukaansa kassillisen lahjuksia.



No, itse en tuosta olisi hermostunut, mutta kyllä minustakin vähän oudolta tuntui, kun minut vietiin oikein kaupan takahuoneeseen "skannattavaksi" portin hälytettyä. Se oli jo vähän rajoilla, oliko tilanne ihan neutraali vai ei.



Jos meille tulisi perhetyöntekijä tekemään tupatarkastusta, niin en periaatteesta olisi järin ilahtunut. Tuskin hän mitään moitittavaa löytäisi, mutta minusta olisi kurjaa joutua sellaisen kohteeksi.

että nää "holhoavat" viranomaiset osasivat asiansa, kun Pirkanmaalla tanssikoulunopettajat jäivät kiinni.



Eilen lehdessä kerrottiin, että asia ilmoitettiin poliisille kouluterveudenhuollosta! Hyvä terkat, lääkärit ja poliisit!

Joku "positiivisten kokemusten hakija ja ei normiin sijoittuva" kai täälläkin on sitä mieltä, että kyllä 15-vuotiaalla saa latinorakastaja olla!