Mikä "poikien maailmassa" on se asia, jota pelkästään tyttöjen äiti ei voi ymmärtää?

tyttäresi myötä - jalkapallosta. Miksi olisi eri asia innostua pojan päristelyleikeistä? Ei ne pikkuautot pilaa ilmakehää sen enempää kuin barbileikitkään. Olet kieltämättä juuri sellainen prinsessan äiti ennakkoluuloineen, joiden takia poikien äidit usein ovat takajaloillaan.

Just sinunlaisten takia poikien äidit usein on puolustuskannalla. Odota vaan... Pointtina on se, että jos poikasi sattuukin olemaan stereotyyppinen (monet kun on, siksi se on stereotypia), ole valmis hyväksymään hänet sellaisena äläkä ajattele, että hänen pitäisi tai toivoisit, että hän olisi toisenlainen.

Tämä niin kuvaa sitä asetelmaa!

Mikä oli niin kamalaa - se, että inhoan yksityisautoilua tai vastustan armeijaa?

Jos poika sattuisi olemaan joku muovirekkoja pärisyttävä ja hirviö-räjähtely-sotaleikki -juttuja harrastava "stereotyyppinen poika", niin minkäs sille sitten mahtaa. Tarkoitin vaan sitä, että minun on vaikea nähdä noissa leikeissä mitään erityisen hienoa - kuten ei siinäkään, että hakataan luokkakaveri vain, koska "se on niin suoraa toimintaa". En tiedä, saisinko tuollaisten juttujen kautta siihen poikaan mitään yhteyttä.

Ei tietenkään lapsen tarvitse tykätä samoista asioista kuin minä. Esim. itse en ole yhtään kiinnostunut jalkapallosta, mutta tyttäreni tykkää, ja kyllä minusta on ollut hienoa hänen kauttaan innostua siitä. Mutta pointtini oli se, että minusta ne mainitut (kuten sodat ja yksityisautoilu) ovat vaan niin TURHIA, vastenmielisiä ja läpeensä negatiivisia asioita.

Enkä syytä poikalapsia sinänsä, vaan pojan sukupuoliroolia, leluvalmistajia ja mainostajia, kaikkia niitä, jotka rakentavat tietynlaista kuvaa siitä, mitä on olla poika tai mies. Koska se kuva on aika yksipuolinen!

valitellaan että naisvaltaiset työpaikat ovat kamalia kiusaamisen kehtoja ja miesvaltaiset niin mukavia ja suoria.



Olen itse naisena miesvaltaisella alalla ja juu, ovathan miehet ihan mukavia, mutta jutunheiton rankkuus ja suoruus menee todella yli hilseen. En voisi kuvitellakaan, että naisporukassa käytäisiin esim. tällainen keskustelu:



Mies 1: Nyt tämä projekti vituttaa niin että teen kohta jotain peruuttamatonta

Mies 2: Ai niinku ajat rekan eteen vai?

Mies 3: Mene mieluummin junan alle, niin on varmempi lähtö! Ja menekin äkkiä, me ei jäädä sua kaipaamaan

Mies 2: jätä nyt kumminkin perheelles lähtökirje niin poikas näkee että isä oli todellinen sankari

Mies 3: vaimolle älä jätä, ei se sua jää kaipaamaan kuitenkaan

Mies 2: joo ei, ja kyllä sille meistä äkkiä ottaja löytyy



Tämäkö on sitä pojissa/miehissä IHANNOIMAANNE suoruutta ja mutkattomuutta? Etenkin kun Mies 1 tarkoitti selvästikin kommentillaan, että nyt alkaa olla jaksaminen tiukilla. :(

Sulla on tosi vinksahtanut kuva miessukupuolesta, ei emaskulaatiossa tarvitse aivan noin pitkälle mennä. Noilla opeilla pojasta kasvaa todella hämmentynyt nuorimies, jonka identiteetti, minuus ja miehuus on aivan täysin hakoteillä.

Ihan oikeasti mammat, pojille tekee hyvää painia, ampua ritsoilla, leikkiä sotaa ja ajaa pyörällä tukka hulmuten pitkin kyliä. Se on ollut totuus iät ja ajat.

Ei minulla muuten olisi mutta nämä poikalapsi-ketjut ovat kammottavia. Omat tuttavapiirini miehet ovat jotain ihan muuta kuin sotahulluja autonrassaajia, ja jotenkin oletin sellaisen olevan muutenkin menneisyyteen jäänyt stereotypia.

Mutta siis kertoisitko vähän tarkemmin, miten niin pojastani kasvaa hämmentynyt mies, jonka "miehuus on hakoteillä"? Miksi - senkö vuoksi, että meillä ei ole autoa ja kerromme avoimesti suosivamme julkista liikennettä ympäristösyistä? Sekö estää poikaa kasvamasta tasapainoisesi mieheksi? Tai se, että meillä on pasifistinen maailmankatsomus ja emme ole innostuneita armeijasta? Vai meneekö poika sekaisin, kun oma isä tekee kotitöitä ja hoitaa lapsia?

Sanoisin, että jos jonkun mielestä miehekkyys on autoja ja sotimista, niin SILLOIN on kyllä käsitys miehenä olemisesta aika hakoteillä!

Painimisessa ei ole mitään pahaa - kyllä oma tyttönikin siitä tykkää (tosin nyt ei äidin kanssa voi painia, kun olen raskaana). Ritsoilla saa ampua, kunhan ei ammu ihmisiä eikä eläimiä. Ainakin polkupyöräily tulee olemaan pojalle luonteva osa elämää (tukka hulmuten, koska meillä molemmilla vanhemmilla ja tytöllämme on pitkä tukka - ja tulee olemaan pojallammekin, ellei itse joskus halua leikata sitä), koska kuten kerroin autoa ei ole eikä tule.

Mutta mitä tarkoitit, että poika ajaa tukka hulmuten - siis meinaatko, että stereotyyppisellä pojalla olisi pitkä tukka??? Eikös trendi ole nykyisin se, että pojista tehdään munapään näköisiä siilitukkia, ja nimenomaan tytöt ovat niitä, jotka ajavat pyörillään tukka hulmuten?

Tuo sotaleikki-asia on mielenkiintoinen. Jos lapseni leikkii sotaa, en sitä kiellä, mutta en kyllä näe jatkuvassa sodan leikkimisessä mitään hienoa. Ymmärrän, että sotaa ja muita pelottavia asioita leikitään, koska siinä samalla käydään läpi omia pelkoja, käsitellään leikin kautta pelottavia ja ahdistavia asioita. Itse en siis ajattele sotimisen olevan poikiin sisäänrakennettu, enkä ajattele poikien luonnostaan ihannoivan sotimista.

Mun mieheni on esimerkiksi rauhaa rakastava ihminen eikä taatusti ole ikinä kiusannut ketään. Silti on ihan stereotyyppinen poika ollut siinä mielessä, että pikkuautoilla sitä on päristelty, ja sotaleikkejä on leikitty ja rakennettu pitkään ja hartaasti - pihasodat olivat kuulemma ihan parhautta. Joo ja sivari on tämäkin pahuuden ilmentymä.

Voisit harkita jotain terapiaa traumoinesi, oikeesti.

Luuleeko joku, että poikien äidit yleisesti kannustavat lapsiaan väkivaltaan??

Te olette ihan pimeitä. Meillä ei ole lupa kenenkään lyödä, kissaltakin pitää käydä pyytämässä anteeksi, jos taapero erehtyy vetämään hännästä.

Pahinta väkivaltaa perheen sisällä olen nähnyt "sekaperheessä", jossa suurperheen lapset mustiksina mättävät toisiaan pataan eikä äiti aina ehdi huomata kaikkea.

Mutta tavallaan olisi melkein jopa huojentavaa kuulla, että syy olisikin vanhemmissa ja väkivaltaa ihannoivassa kasvatuksessa. Koska mitä tuosta sinun tekstistäsi sitten pitäisi päätellä - että vanhemmat yrittävät kaikkensa, jotta saisivat karsittua väkivaltaisuuden pojasta, mutta se ei vaan jostain syystä onnistu?! Miksi se ei onnistu - tahdotko siis sanoa, että väkivalta, tuhoamisvietti ja pahuus ovat niin lujasti kiinni pojissa ja niin sisäsyntyinen osa heitä, ettei sitä saa millään kitkettyä pois?!

Pelottava ajatus. Toivottavasti et tarkoittanut sitä. Ja toivottavasti ei asia ole niin.

Itse ainakin haluaisin uskoa, että myös pienet pojat syntyvät yksilöinä, joilla on potentiaali kasvaa rauhaa rakastaviksi ja rakentaviksi ihmisiksi, joilla ei ole tarvetta lyödä tai kiusata ketään.

Tota noin... itse kirjoitat, että olet jo innostunut sinulle uudesta asiasta tyttäresi myötä - jalkapallosta. Miksi olisi eri asia innostua pojan päristelyleikeistä? Ei ne pikkuautot pilaa ilmakehää sen enempää kuin barbileikitkään. Olet kieltämättä juuri sellainen prinsessan äiti ennakkoluuloineen, joiden takia poikien äidit usein ovat takajaloillaan.

Joo, ei pikkuautot pilaa ilmakehää. Ja olen tyttärenkin kanssa leikkinyt myös pikkuautoilla. Tarkoitinkin sellaista, jos koko maailma on koko ajan pelkkiä autoja, hirviöitä, taisteluja, pärisyttämistä.

Ja en kyllä voi sille mitään, että en silti voi uskoa innostuvani AUTOISTA, varsinkaan automerkeistä! Eivät minua kiinnosta mitkään merkit, ei myöskään vaatemerkit. Ja ihan oikeasti: inhoan autoja. Autoleikit muiden leikkien ohessa ovat ihan ok, mutta jatkuvasti... se tuntuisi jotenkin jo tyhmältä.

Ja hei - painotan nyt vielä, että ei minulla ole mitään poikia vastaan. Näistä ketjuista vaan tulee kylmiä väreitä, koska aina luetellaan "hienoina" asioina juuri sellaisia, joita itse INHOAN.

Mitä prinsessamaisuutta on se, jos ei pidä yksityisautoilusta nykyisessä mittakaavassa, ja on sen myötä totaalisen kyllästynyt niin autoihin kuin liikenteen meluun ja saasteisiin? (Itse asiassa saan keväisin katupölystä aika pahoja oireita, joten minulla on ihan oikeita syitäkin inhota autoja ja toivoa, että kaikenlainen autoinnostus vähenisi.)

No, ihan yhtä vähän olen innostunut mistään streotyyppisistä tyttöjutuistakaan. En esimerkiksi ymmärrä, miksi tytöille tuputetaan jotain prinsessoja, ja olenkin tosi iloinen, ettei oma lapsi ole niistä innostunut. Ja vaikka itselleni oma tyyli ja ulkonäkökin on tärkeä, on minusta kiva, ettei oma tyttäreni ole nyt lapsena osoittanut mitään kiinnostusta sellaisiin. Tai on hänellä toki lempivärit ja lempivaatteet, tietyntyyppiset housut joista pitää ja joista ei, mutta kenelläpä ei olisi.

Brum brum.

Olet joko provo tai harvinaisen pihalla kaikesta.

Sulla on tosi vinksahtanut kuva miessukupuolesta, ei emaskulaatiossa tarvitse aivan noin pitkälle mennä. Noilla opeilla pojasta kasvaa todella hämmentynyt nuorimies, jonka identiteetti, minuus ja miehuus on aivan täysin hakoteillä.

Ihan oikeasti mammat, pojille tekee hyvää painia, ampua ritsoilla, leikkiä sotaa ja ajaa pyörällä tukka hulmuten pitkin kyliä. Se on ollut totuus iät ja ajat.

Ei minulla muuten olisi mutta nämä poikalapsi-ketjut ovat kammottavia. Omat tuttavapiirini miehet ovat jotain ihan muuta kuin sotahulluja autonrassaajia, ja jotenkin oletin sellaisen olevan muutenkin menneisyyteen jäänyt stereotypia.

Mutta siis kertoisitko vähän tarkemmin, miten niin pojastani kasvaa hämmentynyt mies, jonka "miehuus on hakoteillä"? Miksi - senkö vuoksi, että meillä ei ole autoa ja kerromme avoimesti suosivamme julkista liikennettä ympäristösyistä? Sekö estää poikaa kasvamasta tasapainoisesi mieheksi? Tai se, että meillä on pasifistinen maailmankatsomus ja emme ole innostuneita armeijasta? Vai meneekö poika sekaisin, kun oma isä tekee kotitöitä ja hoitaa lapsia?

Sanoisin, että jos jonkun mielestä miehekkyys on autoja ja sotimista, niin SILLOIN on kyllä käsitys miehenä olemisesta aika hakoteillä!

Painimisessa ei ole mitään pahaa - kyllä oma tyttönikin siitä tykkää (tosin nyt ei äidin kanssa voi painia, kun olen raskaana). Ritsoilla saa ampua, kunhan ei ammu ihmisiä eikä eläimiä. Ainakin polkupyöräily tulee olemaan pojalle luonteva osa elämää (tukka hulmuten, koska meillä molemmilla vanhemmilla ja tytöllämme on pitkä tukka - ja tulee olemaan pojallammekin, ellei itse joskus halua leikata sitä), koska kuten kerroin autoa ei ole eikä tule.

Mutta mitä tarkoitit, että poika ajaa tukka hulmuten - siis meinaatko, että stereotyyppisellä pojalla olisi pitkä tukka??? Eikös trendi ole nykyisin se, että pojista tehdään munapään näköisiä siilitukkia, ja nimenomaan tytöt ovat niitä, jotka ajavat pyörillään tukka hulmuten?

Tuo sotaleikki-asia on mielenkiintoinen. Jos lapseni leikkii sotaa, en sitä kiellä, mutta en kyllä näe jatkuvassa sodan leikkimisessä mitään hienoa. Ymmärrän, että sotaa ja muita pelottavia asioita leikitään, koska siinä samalla käydään läpi omia pelkoja, käsitellään leikin kautta pelottavia ja ahdistavia asioita. Itse en siis ajattele sotimisen olevan poikiin sisäänrakennettu, enkä ajattele poikien luonnostaan ihannoivan sotimista.

Mun mieheni on esimerkiksi rauhaa rakastava ihminen eikä taatusti ole ikinä kiusannut ketään. Silti on ihan stereotyyppinen poika ollut siinä mielessä, että pikkuautoilla sitä on päristelty, ja sotaleikkejä on leikitty ja rakennettu pitkään ja hartaasti - pihasodat olivat kuulemma ihan parhautta. Joo ja sivari on tämäkin pahuuden ilmentymä.

Voisit harkita jotain terapiaa traumoinesi, oikeesti.

No aika monessa tekstissähän tässä ketjussa on kerrottu, miten hienoa on, kun pojat vetävät koulussa kaveria turpaan. Ja se on esitetty jotenkin "myötäsyntyisenä miehisenä ominaisuutena". Ei minulla sellainen mieskuva olekaan, päinvastoin olen sitä mieltä, että yhteiskunta tuottaa (joidenkin) miesten taipumusta väkivaltaiseen ja tuhoavaan käyttäytymiseen. Omassa tuttavapiirissäni on ihan toisenlaisia miehiä. Enkä itse ole väittänytkään, että sotaleikit aiheuttaisivat väkivaltaista käyttäytymistä - tietenkään eivät aiheuta.

Olet joko provo tai harvinaisen pihalla kaikesta.

Ehkä olen pihalla. Mutta toivon silti, että oma poikani löytäisi maailmasta muutakin hienoa kuin ne autot, hirviöt ja taistelut - joita on nimenomaan näissä ketjuissa tuotu esiin "ihmeellisenä, hienona poikien maailmana". Oma käsitykseni poikalapsista ei suinkaan ole ollutkaan noin stereotyyppinen, jollaista täällä palstoilla poikien äidit hehkuttavat.

En yhdestäkään viestistä tavoittanut sitä, minkä takia itse olen kiitollinen, että sain pojan, vaikka olisin halunnut vain tyttöjä. Itselläni on vain siskoja, en leikkinyt lapsena poikien kanssa ja sukulaisetkin ovat tyttöjä. Siksi tuntui vieraalta, että oma lapsi olisi poika. Mutta nyt olen siis onnellinen, että minulla on tyttöjen lisäksi pieni poikakin. En osaa itsekään pukea sanoiksi, miksi mutta näin se vain on. Minulle. Jollekin toiselle äidille asia on toisella tavalla. Eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, että jompikumpi sukupuoli olisi parempi tms. Ja ihan samoja leikkejä poika leikkii kuin tytötkin eli kyse ei ole leikeistä, eikä fyysisyydestä, eikä kasvatuksesta (tai sen puutteesta). Eli en tiedä vastausta ap:n kysymykseen, mutta niin se vain on, että itse koen, että olisin jäänyt jostain paitsi jos olisin saanut vain tyttöjä. Mutta siinä tapauksessahan en sitä tietäisi.

He eivät halua ymmärtää, että pojat eivät ole vain äijiä, jotka haisevat jalkahielle ja örisevät lippalakin alta tai että riehuvat, huutavat, kiroilevat. Että pojat ovat yllättävänkin hellyydenkipeitä, pitävät sylittelystä ja paijaamisesta. Pojat ovat hyvinkin eläinrakkaita ja heillä on tietyssä iässä hyvinkin vahva hoivavietti. Että, pojat ovat vastuuntuntoisia ja auttavaisia. Että, poikien kanssa voi miettiä sisustusta, kasvien hoitoa, muotia, tv-ohjelmia. Moni pelkästään tyttöjen äiti luulee, että vain heillä on syvällisiä keskusteluja, hassuttelua ja höpsötystä lastensa kanssa ja poikien äideillä ei ole oikeaa, todellista yhteyttä lapsiinsa. En usko, että uskot tästä sanaakaan ap.

He eivät halua ymmärtää, että pojat eivät ole vain äijiä, jotka haisevat jalkahielle ja örisevät lippalakin alta tai että riehuvat, huutavat, kiroilevat. Että pojat ovat yllättävänkin hellyydenkipeitä, pitävät sylittelystä ja paijaamisesta. Pojat ovat hyvinkin eläinrakkaita ja heillä on tietyssä iässä hyvinkin vahva hoivavietti. Että, pojat ovat vastuuntuntoisia ja auttavaisia. Että, poikien kanssa voi miettiä sisustusta, kasvien hoitoa, muotia, tv-ohjelmia. Moni pelkästään tyttöjen äiti luulee, että vain heillä on syvällisiä keskusteluja, hassuttelua ja höpsötystä lastensa kanssa ja poikien äideillä ei ole oikeaa, todellista yhteyttä lapsiinsa. En usko, että uskot tästä sanaakaan ap.

JUURI NÄIN se on!

T: Kolmen upean pojan äiti.

Ja totta kai minä naisena pidän tyttöjä ihan yhtä hyvina ja hienoina ihmisinä kuin poikiakin. Mutta monelle naiselle tekisi niin hyvää saada se oma poika, korjaamaan kaiken sen sonnan, mitä pojat ja miehet ovat elämän varrella kenties aiheuttaneet. Minulle ainakin on ollut todella terapeuttisia nuo pienet pojat, jotka ovat helliä ja herkkiä ja rakastavat äitiään ehdoitta.

Kahden pojan äitinä olen joutunut korjaamaan käsitystäni miessukupuolesta. Voin myöntää että aikaisemmin ajattelin vähän stereotyyppisesti miehistä/pojista.

on jotain omaan sukupuoleen kohdistuvaa vihaa niillä, jotka sellaisia puhuvat. Mulla on kaksi tyttöä ja sitten pitkällä ikäerolla yksi poika ja yhtä ihania ovat kaikki.

kuinka erityisiä pojat ovat äideilleen.



Olet ikuinen miniä ja niin tulevat tyttösikin olemaan. Et tule koskaan näkemään sitä miten pienestä söpöstä pojasta kasvaa aikuinen mies.

Sitä et ainakaan voi ymmärtää

enkä vieläkään ole huomannut niissä maailmoissa niin suuria eroja että siitä kannattaisi tehdä numeroa :D

Tyttöjen äidit usein kauhistelee poikien toiminnallisuutta, siis (ei kaikki, mutta moni) usein pojat tykkää kaveripainista ja muutenkin aika fyysisistä leikeistä. Pojat usein myös äänekkäitä ja riehakkaita leikkiessään, vauhtia ja toimintaa piisaa :) Eikä se silti tarkoita, etteikö olisi tapoja tai kuria lapsen kotona, mutta energiaa pojilla riittää monenlaiseen touhuun.



Olen työssäni huomannut, että etenkin ujojen/hiljaisten tyttöjen äidit ei siedä poikia, varsinkin jos ne on touhukkaita. Heille kun oikea malli on istua hiljaa nurkassa piirtämässä tai heijaamassa nukkea. Näin kärjistetysti.

ap

enkä vieläkään ole huomannut niissä maailmoissa niin suuria eroja että siitä kannattaisi tehdä numeroa :D

Minulla siis sekä tyttö että poika ja eroa en ole vieläkään huomannut. Ainoat erot ovat tähän mennessä liittyneet luonteisiin mutta sehän nyt ei ole sukupuolisidonnaista.

kun itellä on molempia sukupuolia.



Kaverillani on vain tyttöjä, mutta kummilapsena poika. Valitteli kun ei millään tiedä millä pojat leikkii missäkin iässä.



En tiedä onko sillä sitten merkitystä että nämä sukupuoleen viittaavat ominaisuudet tulevat (ainakin meidän perheessä) jo niin pienenä esiin. Jo alle 1v. on todella kiinnostunut ohikulkevista autoista ja kurkottaa kaulaa jotta näkee mahd. kauan sen. Jos tytöllä on mekko housujen sijaan, keikistellään sitäkin jo alle 1v.

onneksi omani on vähän rauhallisempaa sorttia. Toki hänkin osaa riehua ja olla toiminnallinen mutta se ei ole sellaista päätöntä koohotusta ja tönimistä onneksi...mulle ei ainakaan ole se villi poikaelämä ihan auennut näköjään vaikka pojan äiti olenkin.