Mikä "poikien maailmassa" on se asia, jota pelkästään tyttöjen äiti ei voi ymmärtää?

olen tyttöjen äiti. Nyt tyttö on ekalla. Koko ajan tulee viesitä, että poika haukkui heitä läskeiksi, poika pamautti toisten päät yhteen, poika huuteli pienille päiväkotilaisille aidan yli törkeyksiä... Onko tämä sitä fyysistä käytöstä, liikunnallisuutta, mutkattomuutta, suoruutta? On varmaan ollu tosi helppo kasvattaa, kun ei ole kasvatettu vissiin ollenkaan?

Ekaluokan tytöistä ei ole tullut negatiivista viestä, ainakaa vielä. Kyllä tuollainen edellämainittu käytös vaan edesauttaa niitä negatiivisia tuntemuksia poikalapsia kohtaan. Minusta se on kasvatuksen puutetta ja nämä poikien äidit voisivat miettiä, johtuisko se heidän kokemansa syrjintä ehkä siitä.

Onko kyse vain yhdestä pojasta? Tämän perusteella ei kannattane tehdä päätelmiä koko poikasukupuolen kasvatuksesta.

Tyttöjen kiusaaminen on useimmiten erilaista, kuin poikien. Siinä kun pojat ovat fyysisiä ja äänekkäitä, ovat tytöt kieroja ja julmia. Kiusaaminen ilmenee esim. porukasta jättämisenä. Tätä on hirvittävän vaikea huomata ja todistaa.

Sekä tyttöihin että poikiin mahtuu huonosti kasvatettuja ja kiusaajia.

olen tyttöjen äiti. Nyt tyttö on ekalla. Koko ajan tulee viesitä, että poika haukkui heitä läskeiksi, poika pamautti toisten päät yhteen, poika huuteli pienille päiväkotilaisille aidan yli törkeyksiä... Onko tämä sitä fyysistä käytöstä, liikunnallisuutta, mutkattomuutta, suoruutta? On varmaan ollu tosi helppo kasvattaa, kun ei ole kasvatettu vissiin ollenkaan?

Ekaluokan tytöistä ei ole tullut negatiivista viestä, ainakaa vielä. Kyllä tuollainen edellämainittu käytös vaan edesauttaa niitä negatiivisia tuntemuksia poikalapsia kohtaan. Minusta se on kasvatuksen puutetta ja nämä poikien äidit voisivat miettiä, johtuisko se heidän kokemansa syrjintä ehkä siitä.

Muiden ihmisten lapsia on helppo moittia, jos ei tiedä asioiden taustoja tai edes halua yrittää ymmärtää niitä.

Meidänkin molempien tyttöjemme luokilla on ns. aggressiivisia häirikköjä, jotka ovat poikkeuksetta poikia.

Tiedän etteivät tällaiset asiat kuitenkaan riipu aina kasvatuksesta ja vanhemmat ovat voineet tehdä parhaansa lapsensa eteen. Omalla tytöllänikin on vaikeuksia, jotka eivät tosin näy päällepäin eivätkä liity käyttäytymiseen eli ovat sosiaalisesti hyväksytympiä. Aivan taatusti olemme tehneet kaikkemme, rakastaneet ja kasvattaneet.

Muista sinäkin, että elämä voi joskus yllättää ja voit itse löytää itsesi ongelmalapsen vanhemman roolista.

Kertoisitko?

Han EI kirjoittanut, etta tyttojen aideilla ei ole oikeaa, todellista yhteytta lapsiinsa ym. Vaan, etta tyttojen aidit eivat usko, etta poikienKIN aidilla on se sama yhteys. Eli tunnustatko siis itsekin ajattelevasi poikien aidin vain kasvattavan teknisella tasolla, ei henkisella?



Itsellani on poikia ainoastaan. Ja parhaiten leikit sujuu tuttavaperheiden kanssa, jossa on vain tyttoja. Ilmeisesti sukupuolet kuitenkin taydentavat toisiaan. Meilla poikia kiinnosti pienena nuket, nukenrattaat, leikkikeittio ja prinsessaleikit joissa kokeiltiin aitin korkokenkia ja meikkeja. Korujakin. Eli autoja ja muuta tekniikkaa ei tosiaankaan tyrkytetty. Niin vaan jossain vaiheessa ne tuli luonnollisesti mukaan kuvioihin, eika ainoastaan minaan kovan aanen tekijoina, vaan niissa mietittiin jokaista mutteria erikseen ja tarkoin. Purettiin ja korjattiin "paremmaksi". Se teknisiin pikkuseikkoihin kiinnittaminen on ihan erilaista, kun mita olen huomannut tuttavien tyttarilla olevan. Sukupuolissa on eroja, mutta aidin ja lapsen suhteessa riippuen sukupuolesta ei ole. Se on yhta moniuloitteista, oli sitten tytto tai poika.



Joka tapauksessa, yhta lailla kuin tyttojen aidit toivovat jollain tasolla toteuttavansa omia unelmiaan ja tavoitteitaan tyttariensa kautta, teen minakin sita samaa. Toivon kasvattavani maailmaan sellaisia miehia, joita itse arvostaisin miehina. Sellaisia omien unelmieni miehia ;)

Suomalaisessa yhteiskunnassa opitaan tuntemaan tyttöjä ja poikia ihan lapsesta asti. Tytöt ja pojat ovat sekakerhoissa, eskarissa, eikä koulutkaan ole tyttö/poikakouluja, joten jos aikuinen joka alkaa lisääntymään, ei tiedä eikä tunne millaisia ihmiset ovat noin keskimäärin, niin antaa olla lisääntymättä.

Jokainen henkilö kuitenkin on omanlaisensa persoona oli sitä testosteronia kuinka paljon tai vähän tahansa.



Terveisin nainen, jolla on ollut ukit ja mummot,

isä ja äiti, on vieläkin sisko ja veli, tyttäriä ja poikia,

Peruskoulua kävin 32 hengen luokassa, rinnakkaisluokkia oli kolme joka vuositasolla.

Työpaikallani ja harrastuksissanikin on ja on ollut sekä naisia että miehiä.

Ei voida puhua "tyttöjen maailmasta" ja "poikien maailmasta" vaan ennemminkin jokaisella yksittäisellä lapsella on oma persoonallinen maailmansa. Jokainen meistä on siis perillä vain omien lastensa maailmoista ja on "jäänyt paitsi" kaikesta muusta -jos sitä nyt niin voi ajatella. Lapset ovat ennen kaikkea yksilöitä, eivätkä tyttöjä tai poikia, vaikkakin tämä tietenkin määrittää jonkin verran. Kuitenkin erot sukupuolien sisällä ovat sen verran radikaalit, ettei voida puhua omista sukupuolisidonnaisista maailmoista.



Kaikkien äiti ei koskaan voi olla, joten aina on tavallaan "jäänyt jostain paitsi". Esimerkiksi vammaisen lapsen äiti on varmasti saanut sellaisia kokemuksia, joista ei-vammaisen lapsen äidit ovat jääneet paitsi. Samaten adoptiolapsien äideillä, sijaisvanhemmilla ja tietyn yksittäisen lapsen vanhemmilla yleensäkin on ainutkertaisia kokemuksia, joista muut ovat jääneet paitsi. Ehkä tällaiseen ajatteluun vain ei kannata ryhtyä.

sanalla sanoen ankerias. Sitä oli ihan mahdoton pitää samalla lailla sylissä. Ja sitä kiinnosti heti alusta asti esineet. ja miten ne toimii, eikä ihmiset tippaakaan. Aina löytyi jokin koru tai nappi jota voi räplätä ja jos ei löytynyt, niin alkoi hirveä kiemurtelu pääsystä lattialle tai jonkin esineen kimppuun.

Minun molemmat tyttäreni ovat olleet juuri tällaisia toiminnallisia ankeriaita! :) Toki löytyy myös ns. tytöille ominaisia piirteitä, mutta olen aina ajatellut, että temperamentti ratkaisee sukupuolta enemmän käyttäytymisen eri tilanteissa.

Ja mitä pikkutyttöjen "keikistelyyn" tulee, niin kyllä se luonnistuu joiltakin jo hyvin pienenä. Kaksi nuorimmaistamme ovat olleet tällaisia jo 1-vuotiana. Kun ovat saaneet mekon päälle, niin ovat huokailleet ja peilailleet itseään mairea ilme naamalla.

Kun sai jonkun oikein hienon autopaidan päällensä, niin voi sitä peilin edessä kiehnaamistä. :)

Sanoisin, että tytöillä ainakin tuo on usein opittua. Kun vanhemmat/aikuiset osoittaa ihailua mekko päälle olevaa tyttöä kohtaan, niin totta kai lapsi nauttii huomiosta ja oppii, että nyt "pitää" keikistellä. :)

on poikalapsien ja heidän äitiensä ylimaallisen upea, ongelmaton ja läheinen suhde, joka alkaa heti syntymästä ja jatkuu kuolemaan asti. Siinä missä tytöt kieroilevat ja kitisevät heti vauvasta asti 24/7 ja ovat kaikin puolin hankalia, pojat ovat avoimia, mutkattomia ja reippaita ja kaiken tämän lisäksi myös niin helliä ja rakastavia, että heidän ensimmäisen lauseensa todennäköisesti on "minä rakastan sinua äiti", jota sitten toistellaankin päivät pääksytysten halien ja pusujen kera aina aikuisuuteen asti (ja varmaan vielä silloinkin, vähintäänkin tekstiviesteillä tai sähköposteilla).



Halien ja pusujen ja rakkaudentunnustusten välissä pojat käyvät avoimia ja mielenkiintoisia keskusteluja äitiensä kanssa ihan kaikista asioista, mutta erityisesti tunne-elämään ja sisustukseen liittyvistä teemoista. Tytöt taas äksyilevät ja kiukuttelevat ja kieltäytyvät puhumasta mitään, paitsi mitä nyt selän takana puhuvat pahaa.



Murrosikäkin on poikien kanssa yhtä pitkää halausta ja sohvalla sylikkäin istuskelua (niiden antoisien keskustelujen lomassa), tyttöjen kanssa taas pelkkää raivopäistä huutoa ja riitaa.

Kertoisitko?

Han EI kirjoittanut, etta tyttojen aideilla ei ole oikeaa, todellista yhteytta lapsiinsa ym. Vaan, etta tyttojen aidit eivat usko, etta poikienKIN aidilla on se sama yhteys. Eli tunnustatko siis itsekin ajattelevasi poikien aidin vain kasvattavan teknisella tasolla, ei henkisella?

Siis että joku tyttöjen äiti muka ajattelisi poikien äideistä niin. Ja lopussa vielä toteamus "olen varma ettet ap usko tästä sanaakaan" tms.

Jos viesti ei ollut provo, niin nyt tiedän mistä olen jäänyt paitsi kun minulla ei ole poikia: ihmeellisistä kuvitelmista sen suhteen, mitä luulen tyttölasten äitien minusta ajattelevan.

ap

on poikalapsien ja heidän äitiensä ylimaallisen upea, ongelmaton ja läheinen suhde, joka alkaa heti syntymästä ja jatkuu kuolemaan asti. Siinä missä tytöt kieroilevat ja kitisevät heti vauvasta asti 24/7 ja ovat kaikin puolin hankalia, pojat ovat avoimia, mutkattomia ja reippaita ja kaiken tämän lisäksi myös niin helliä ja rakastavia, että heidän ensimmäisen lauseensa todennäköisesti on "minä rakastan sinua äiti", jota sitten toistellaankin päivät pääksytysten halien ja pusujen kera aina aikuisuuteen asti (ja varmaan vielä silloinkin, vähintäänkin tekstiviesteillä tai sähköposteilla).

Halien ja pusujen ja rakkaudentunnustusten välissä pojat käyvät avoimia ja mielenkiintoisia keskusteluja äitiensä kanssa ihan kaikista asioista, mutta erityisesti tunne-elämään ja sisustukseen liittyvistä teemoista. Tytöt taas äksyilevät ja kiukuttelevat ja kieltäytyvät puhumasta mitään, paitsi mitä nyt selän takana puhuvat pahaa.

Murrosikäkin on poikien kanssa yhtä pitkää halausta ja sohvalla sylikkäin istuskelua (niiden antoisien keskustelujen lomassa), tyttöjen kanssa taas pelkkää raivopäistä huutoa ja riitaa.

Ja mitä pikkutyttöjen "keikistelyyn" tulee, niin kyllä se luonnistuu joiltakin jo hyvin pienenä. Kaksi nuorimmaistamme ovat olleet tällaisia jo 1-vuotiana. Kun ovat saaneet mekon päälle, niin ovat huokailleet ja peilailleet itseään mairea ilme naamalla.

On se kumma, että näiden keskustelujen perusteella poikavauvat ovat "varsinaisia hurmureita", kun taas tyttövauvat "keikistelevät". Ettei vaan olisi kyse ihan samasta asiasta - vauva hymyilee aikuisen kehuessa ja matkii tämän ilmeitä ja eleitä, ja sitten aikuiset tulkitsevat täysin saman käytöksen eri tavoin vauvan sukupuolesta riippuen.

Samoin, kuin jos poikavauva on itkuinen ja vaativa, hän "ilmaisee pontevasti mielipiteensä, johtaja-ainesta", kun taas tyttövauva "on hankala kitisijä, marisija-ainesta".

Pojathan eivät voi olla mutkattomia ja rakastavia. He eivät missään tapauksessa pussaile tai halaile vaan riehuvat ja hakkaavat. Pojat eivät myöskään osaa keskustella.

Miksi tällä palstalla aina koitetaan nostaa sen oman mielipiteen arvoa haukkumalla toista? Eivät nämä saadut "perustelut" kerro mitään pojista ja tytöistä vaan heidän vanhemmistaan. Tyttöjen vanhemmat tuntuvat tämmän ketjun mukaan olevan ilkeitä ja tuomitsevia. Poikien valehtelevia totuudenkieltäjiä.

Ainoita selväjärkisiä tuntuvat olevan vanhemmat, joilla on molempia sukupuolia lapsissa. He ymmärtävät, että molemmista sukupuolista löytyy niin hyviä kuin niitä huonoja piirteitä. Ja että nämä piirteet eivät todellakaan näy kaikissa sen sukupuolen lapsissa, koska lapset ovat aina yksilöitä. Oli siellä jalkojen välissä kumpi tahansa vehje.

Terv. Pienen pojan äiti

Minua hämmästyttää se, että monet eivät tunnusta muita kuin fyysisiä eroja sukupuolten välillä.



Toki pojissa on "tyttömäisistä" asioita pitäviä ja toisinpäin. Siinä mielessä kyllä kaikki on yksilöllisesti mahdollista. Kuintenkin sellaista kuvitteellista keskivertopoikaa ja tyttöä vertailtaessa erot ovat päivänselvät.



Kuitenkin on minusta käsittämätöntä, että ne erilaisen käytöksen ja mielenkiinnon erot laitetaan vain kasvatuksen tai kulttuurin piikkiin. Muka "olisivat ihan samanlaisia, jos ei ulkoapäin ohjattaisi erilaisiksi". Se ei kyllä ole totta; pojat ja tytöt ovat yleensä ihan luonnostaan erilaisia, eivätkä poikkeustapaukset todista tätä vääräksi.



Ehkä feminismin rummutus molempien sukupuolten "henkistä laatua" olevien erojen kietämisestä on purrut niin hyvin, että ihmiset eivät suostu tunnustamaan selviä tosiasioita, vaan keksivät kaikenlaisia selityksiä.

Älkää tehkö oletuksia vaan lukekaa viestit.

Ja mitä pikkutyttöjen "keikistelyyn" tulee, niin kyllä se luonnistuu joiltakin jo hyvin pienenä. Kaksi nuorimmaistamme ovat olleet tällaisia jo 1-vuotiana. Kun ovat saaneet mekon päälle, niin ovat huokailleet ja peilailleet itseään mairea ilme naamalla.

On se kumma, että näiden keskustelujen perusteella poikavauvat ovat "varsinaisia hurmureita", kun taas tyttövauvat "keikistelevät". Ettei vaan olisi kyse ihan samasta asiasta - vauva hymyilee aikuisen kehuessa ja matkii tämän ilmeitä ja eleitä, ja sitten aikuiset tulkitsevat täysin saman käytöksen eri tavoin vauvan sukupuolesta riippuen.

Samoin, kuin jos poikavauva on itkuinen ja vaativa, hän "ilmaisee pontevasti mielipiteensä, johtaja-ainesta", kun taas tyttövauva "on hankala kitisijä, marisija-ainesta".

minulla on vain poikia.



Kun kavereiden tyttölapsia tulee kylään, niin ihan samalla tavalla he leikkivät. Pojat tietysti ovat viehtyneempiä pelaamiseen.



Mutta ihmettelen aina sitä tytön liimautumista. Mistään ei voi kaverin kanssa jutella, kun se tyttö tulee ja liimautuu kuuntelemaan aikuisten juttuja. Pojat leikkivät keskenään, mutta tytöt aika ajoin palaavat kuuntelemaan.



Tämä nyt meni ohi kysymyksen. En minä tiedä, mistä tyttölasten äiti jää paitsi, ja mistä minä poikalasten äitinä jäisin paitsi.

Kylläpä täällä taas lyödään poikien äitejä...

Eikös täällä nimenomaan ole todettu, että pojat ovat välittömiä, rakastavia, helliä ja heillä on todella mielenkiintoisia ja järjellisiä leikkejä. Sen sijaan tyttöjen on todettu olevan kitiseviä, pahansuopia, vihamielisiä, umpimielisiä ja tylsämielisiä, jotka vaan istuvat nurkassa heijaamassa nukkejaan ja keikistelevät peilin edessä odottaen aikuiselta kehuja ulkonäöstä. On todettu, että tyttöjä kiinnostaa vaan ulkonäkö ja miellyttäminen, kun taas poikia kiinnostaa leikkiminen, asioiden tekeminen itse, syy-seuraus -suhteet ja oikeastaan KAIKKI mahdollinen maailmassa. On todettu, että nimenomaan poikien kanssa syntyy läheinen suhde luonnostaan, kun taas tyttöjen kanssa on luvassa pelkkiä ongelmia.

Olisi kiinnostavaa tietää, minkälaiset naiset(?) näitä tekstejä kirjoittelevat :D

kunnioittamaan häntä!

Et myöskään ikinä opi ymmärtämään, miksi poikien äideillä silloinkin rauhallinen lehmän katse, vaikka sinun sydämesi hakkaa ja tunnet palavaa raivoa ja inhoa heidän uhottelevaa ja törkeää kieltä puhuvaa kersaansa kohtaan...

Ihmettelet ja kiukkuat loppuikäsi, miksi poikien äidit eivät KIELLÄ poikiaan puhumasta rumia, huitomasta kepeillä tai tappelemasta...(koska et voi edes aavistaa, kuinka paljon joudumme heitä muutenkin kieltämään...)

t. kolmen pojan äiti

kuinka erityisiä pojat ovat äideilleen.

Olet ikuinen miniä ja niin tulevat tyttösikin olemaan. Et tule koskaan näkemään sitä miten pienestä söpöstä pojasta kasvaa aikuinen mies.

ja jos tytön, näet vastaavat tytöistä tehdyt kirjoitukset.

Minusta ainakin pojan äitinä tuntuu pahalta kun kyseenalaistetaan poikien hellyys, mutkattomuus ja suoruus. En tosin ole sitä mieltä, etteikö tyttökin tälläinen olisi.

Tytöt ja pojat ovat erilaisia. Ja tytöt ovat keskenään erilaisia, kuten myös pojat.

Ihmettelen myös, millaiset äidit täällä näitä viestejä kirjoittavat?

Kylläpä täällä taas lyödään poikien äitejä...

Eikös täällä nimenomaan ole todettu, että pojat ovat välittömiä, rakastavia, helliä ja heillä on todella mielenkiintoisia ja järjellisiä leikkejä. Sen sijaan tyttöjen on todettu olevan kitiseviä, pahansuopia, vihamielisiä, umpimielisiä ja tylsämielisiä, jotka vaan istuvat nurkassa heijaamassa nukkejaan ja keikistelevät peilin edessä odottaen aikuiselta kehuja ulkonäöstä. On todettu, että tyttöjä kiinnostaa vaan ulkonäkö ja miellyttäminen, kun taas poikia kiinnostaa leikkiminen, asioiden tekeminen itse, syy-seuraus -suhteet ja oikeastaan KAIKKI mahdollinen maailmassa. On todettu, että nimenomaan poikien kanssa syntyy läheinen suhde luonnostaan, kun taas tyttöjen kanssa on luvassa pelkkiä ongelmia.

Olisi kiinnostavaa tietää, minkälaiset naiset(?) näitä tekstejä kirjoittelevat :D

Joskus näitä juttuja lukiessa tuntuu, että me ollaan jumituttu 1800-luvulle. Minulla on itselläni kolme poikaa, enkä kyllä ymmärrä mitä tässä maailmassa niin ihmeellistä on, että se joltakin tyttöjen äidiltä puuttuisi. Lapset ovat yksilöitä ja jokaisen maailma on erilainen.

Tuttavapiirissäni on paljon pikkutyttöjä ja olen huomannut, etteivät tytökään ihan samasta puusta veistettyjä ole, niin kuin ei pojatkaan. Omat poikani ovat melko aktiivista sorttia, mutta meillä ei todellakaan ole kasvatettu siihen, että toisia saa kiusata ja loukata, oli sitten poika tai tyttö. En ymmärrä, että olisi jotenkin hyväksyttävää antaa poikien käyttäytyä miten sattuu vain siksi, että "pojat on poikia".

Mitä jos yritettäisiin keskittyä lapsiin ja ihmisiin yksilöinä sen sijaan, että riidellään siitä kumpi on parempi pojat vai tytöt?

kunnioittamaan häntä!

Et myöskään ikinä opi ymmärtämään, miksi poikien äideillä silloinkin rauhallinen lehmän katse, vaikka sinun sydämesi hakkaa ja tunnet palavaa raivoa ja inhoa heidän uhottelevaa ja törkeää kieltä puhuvaa kersaansa kohtaan...

Ihmettelet ja kiukkuat loppuikäsi, miksi poikien äidit eivät KIELLÄ poikiaan puhumasta rumia, huitomasta kepeillä tai tappelemasta...(koska et voi edes aavistaa, kuinka paljon joudumme heitä muutenkin kieltämään...)

t. kolmen pojan äiti

Minä olen myös kolmen pojan äiti ja ymmärrän ja kunnioitan ja rakastan anoppiani erittäin paljon. Tosin anoppini onkin sen verran viisas nainen ja äiti, että on kieltänyt poikaansa aikoinaan, joten hänestä on kasvanut kunnon mies. Ehkä ei kannata lisääntyä niin ahkerasti, jos voimat ei riitä lasten kasvattamiseen.

Poikien äitinä meistä kumpikaan ei tule koskaan näkemään sitä miten pienestä suloisesta tytöstä kasvaa aikuinen mies ja äiti omille lapsilleen.