Mies sai ulkomaankomennuksen - minä en halua lähteä! Mitä tehdä?

työn perässä, eli lapset ovat joutuneet kokemaan tuon lähdön ja ympäristön muutoksen aika usein... Neljäs kokemus uudesta maasta tulee sitten kun palaavat Suomeen.



Lapset ovat erittäin kansainvälisiä ja kielitaitoisia mutta vastaavasti heillä ei ole ainuttakaan pitempää kaverisuhdetta. Etenkin nuorimmaisella on ollut ongelmia löytää uusia kavereita ja oppia käyttämään uutta kieltä. Minä olen aika maallikko kommentoimaan kenenkään kielitaitoa, mutta minusta lapset eivät osaa mitään kieltä kunnolla, edes suomea. Puhuvat aksentilla lauserakenteet ovat omituisia. Ehkä se korjaantuu nopeasti.



Minusta kuulostaa oudolta että lapsi pitää kantaa itkien kouluun mutta heille se on arkea. En usko että viihtyvät kauan Suomessa sillä tuohon matkustamiseen taitaa jäädä koukkuun. Tämä on nyt aika ääriesimerkki mutta pakko kommentoida että tuohon kansainvälisyyteen saattaa tottua niin että kahdesta matkavuodesta tulee helposti vaikka 8.

No vastataanpa tähän edelliseen. Tilanteemme täysin sama, poikamme oli alle kouluikäinen kun jenkkeihin lähdimme työni perässä. Sai kosolti kavereita, oppi kielen siinä sivussa nopeasti. Koskaan ei mitään ongelmia. Tultiin pari vuoden jälkeen takaisin ja poika on iloinen, sosiaalinen, saanut täälläkin uusia kavereita nopeasti. Hieno kokemus, vaimokin tykkäsi ja solmi uusia ystävyyssuhteita jotka jatkuvat edelleen. Ehdottomasti oli koko perheen kannalta hieno kokemus. Eli eivät ne psykoterapeuttianopit voi yleisesti puhua tästä asiasta.

Nimenomaan paljon lasten kanssa työskentelevä psykoterapeutti voi puhua yleisemmin kuin sinä, jolla on aiheesta vain oma kokemuksesi. Toki terapeutillakin on varmaan jonkin verran vääristynyt käsitys, koska vastaanotolle eivät tule ne, joilla ei ole ongelmia. Mutta anoppini on myös tehnyt lasten kehitykseen liittyvää tutkimusta, jota kautta saanut laajemman kuvan aiheesta. Kyllä varmasti on niitä lapsia, jotka selviytyvät tuollaisesta kokemuksesta vailla vaurioita, mutta ap:n tapauksessa pitäisin riskiä tavallista korkeampana ihan jo siksi, että ap todennäköisesti katkeroituu jos lähtee. Hän on jo uhrautunut perheensä vuoksi useiden vuosien ajan ja pitänyt uraa pöytälaatikossa. Nyt, kun on saanut elämän järjestettyä ja se unelmatyöpaikkakin löytyi, pitäisikin palata uhrautumaan lisää? Ei voi olla vaikuttamatta lapsiin, jos äidillä on paha olla ja jaksaminen vähissä.

näköjään äitiin, joka ei halua.

On todella ikävä jos hänkin on omasta mielestään "uhrautunut" perheensä eteen tähän asti ja tämä ulkomaankomennus olisi edelleen "uhrautumista", joka ajan mittaan tuhoaisi perheen hienon mahdollisuuden. Terve ihminen ei ajattele eikä toimi näin, ei kiristä eikä pakota muita toimimaan mielensä mukaan.

puhuu yksittäisestä tapauksesta. Oman kokemuksen perusteella (sekä meidän 3 lasta että iso joukko muita lapsiperheitä sekä Suomesta että kohdemaasta) tuo ei ole normaalitilanne.

Toki ulkomaille lähdön pitäisi olla aina perheen yhteinen päätös. Kun tämän ketjun ap on jo valmiiksi asennoitunut niin, että hän ei lähde, ei tilanne ole hyvä.

Ei missään tapauksessa pienten lasten kanssa pitkäksi ajaksi ulkomaille. Läpihiirissämme on perhe, joka lähti miehen työn perässä Jenkkeihin, kun nuorin lapsi oli alle kouluikäinen. Muutaman vuoden kuluttua tulivat takaisin. Kokemus on ollut mitä ilmeisimmin tälle nuorimmalle lapselle vahingollinen. Hän ei pärjännyt vieraskielisessä koulussa, väsyi siihen ettei ymmärrä mitä siellä puhutaan, eikä saanut kunnollisia kaverisuhteitakaan muodostettua, vaikka oli ihan tavallinen, iloinen ja sosiaalinen poika. Nyt Suomessa ongelmat jatkuvat. Lapsesta on tullut rauhaton ja keskittymiskyvytön, aggressiivinen ja sulkeutunut. Koulu ei ole täälläkään näistä syistä mennyt kovin hyvin, ja poika kärsii edelleen yksinäisyydestä. Vanhin lapsi puolestaan on ollut muutamaan kertaan sairaalahoidossa jouduttuaan psykoosiin. Tämä tuskin johtuu pelkästä ympäristönvaihdoksesta, mutta siihen liittyvä stressi saattaa noitakin laukaista. Perheen äitikään ei suoraan sanottuna vaikuta kovin onnelliselta. Omaa uraa on vaikea rakentaa tyhjästä uudelleen, kun miehen ura meni sen edelle moneksi vuodeksi. Nyt tämä äiti alkaa olla jo sen ikäinenkin, että mistään unelmatyöpaikoista alkaa olla turha haaveilla. En tiedä minkä ikäinen ap on, mutta itse en hänen tilanteessaan kyllä lähtisi. Lapset tarvitsevat pysyvyyttä ja turvallisuudentunnetta paljon kipeämmin kuin kokemuksia muista kulttuureista (vaikka nämäkin voivat olla hyödyllisiä), ja useampia vuosia kotona ollut äiti tarvitsee vaihteeksi keskittymistä omaan elämäänsä ja uraansa. Ellei sitten intohimonaan ole kotiäitiys, mikä olisi ihan okei sekin, mutta tämän kirjoittajan kohdalla näin ei selvästi ole.

Tosiasia on se, että jos nainen on lähempänä neljääkymppiä (kuten oletan ap:n olevan, tai ainakin reilusti kolmenkympin ylittänyt) ja oman alan työkokemusta ei ole, työnsaanti voi olla todella vaikeaa. Ymmärsin ap.n viestistä että tämä nykyinen työ olisi hänelle siksikin tärkeää. Valitettava tosiasia on se, että töitä saadaan ainakin useimmilla aloilla nimenomaan työkokemuksen kautta, "pelkkä" koulutus ei riitä.



Periaatteessa avioliitossa kyse on molemminpuolisesta joustosta. Tässä tilanteessa sanoisin, että ap:n mieheltä pyytämä jousto (lähtee yksin) on pienempi kuin miehen ap:ltä vaatima. Muutto toiseen maahan ei ole pikkuasia, vaan kuten moni jo sanoikin, iso ja stressaava muutos jopa silloin, kun muutto on toivottu uja iloinen asia. Pahimmassa tapauksessa ap jää uudessa maassa hyvin yksin, jos kieltäkään ei kerran osaa. Ja jos lopputuloksena on vielä vaikeudet päästä kiinni omaan uraan niin katkeruus voi olla sitä luokkaa että siitä on aika vaikea enää avio-onnea rakentaa.



Itse tekisin ap:n tilanteessa niin, että kertoisin varsin inhorealistisesti muuton huonoista puolista ja sitten yrittäisin positiivisesti tsempata ja kannustaa miestä lähtemään yksin.



Keski-Euroopasta kyllä lentää aika helposti Suomeen vaikka pari kertaa kuussa. Jos pidätte lomanne eri aikaan ja vietätte ne kummankin silloisessa kotimaassa, niin yhdessäoloa tulee aika paljon. Lapsiin voi pitää yhteyttä skypen kautta ja siihenkin voi sopia tietyt rutiinit niin, että kukin lapsi saa isän kanssa aikaa ja isä pysyy läsnäolevana heidän elämässään ja osin arjessaankin.

Erotkaa ensin varmuuden vuoksi ja miettikää sitten, vieläkö ulkomaat kiinnostavat.

Haluamme olla koko perhe yhdessä.



Kokemusta on kahdesta sellaisesta komennuksesta joissa pelkästään perheemme isä oli ulkomailla, molemmilla kerroilla 9 h lennon päässä, eli sieltä ei noin vaan käyty kotona joka toinen viikonloppu - ei ajallisesti eikä rahallisesti. Riippuu tietenkin lasten isäsuhteesta, mutta voin sanoa että omille lapsillemme nämä erot ovat olleet raastavia.



Nyt kun viimein saimme kaikki palikat loksahtamaan kohdalleen, teimme perheenä päätöksen lähteä. Lapsemme ovat jo kouluikäisiä ja he vastustivat ajatusta ensin tosi kovasti. Uskoisin että mitä isompia lapset ovat, sitä hankalampaa lähteminen on. Kävimme kohdemaassa tutustumassa ja vastarinta väheni todella paljon. Lisäksi kävi ilmi että pari luokkakaveriakin on muuttamassa tai lähdössä vanhempien mukana ulkomaille ja myös harrastuskuviot kohdemaassa alkoivat loksahdella paikalleen ja nyt olemme koko perhe innoissamme menossa.



Ei kukaan tietenkään osaa sanoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Itse olen todellakin valmis irtiottoon työelämästä koska olen haaveillut "muutoksesta" jo vuosia ja ainakin periaatteessa minulla on paikka johon palata - kukaanhan ei voi ennustaa miten maailman talous menee ja voi olla etei koko firmaa enää ole. Olen ollut vanhempainvapaita lukuunottamatta 15 vuotta putkeen työelämässä täyspäiväisesti ja jo opiskeluaikanakin osittain.



Oma suunnitelmani on, että sopeudun ja autan lapsia sopeutumaan ja nautin hyvällä omalla tunnolla kotirouvaelämästä muutamia kuukausia ja sen jälkeen menen opiskelemaan paikalliseen yliopistoon. Mutta ei tämä ole kiveen kirjoitettu suunnitelma. Lapset menevät kansainväliseen kouluun, jossa kuopus aloittaa ensimmäisen luokan. Ko. paikassa on paljon suomalaisia sekä Suomi koulu ja expateilla paljon yhteistä toimintaa. Meillä on lisäksi tietenkin hyvänä puolena mihen työantajan sopimuskäytäntö, joka takaa tosi hyvät edut.



Itse ainakin pyrin suhtautumaan tähän avoimin mielin ja ajattelen lasten kuitenkin hyötyvän tästä jaksosta. Voin olla väärässäkin, sen näkee sitten.

Ei missään tapauksessa pienten lasten kanssa pitkäksi ajaksi ulkomaille.

Läpihiirissämme on perhe, joka lähti miehen työn perässä Jenkkeihin, kun nuorin lapsi oli alle kouluikäinen. Muutaman vuoden kuluttua tulivat takaisin. Kokemus on ollut mitä ilmeisimmin tälle nuorimmalle lapselle vahingollinen. Hän ei pärjännyt vieraskielisessä koulussa, väsyi siihen ettei ymmärrä mitä siellä puhutaan, eikä saanut kunnollisia kaverisuhteitakaan muodostettua, vaikka oli ihan tavallinen, iloinen ja sosiaalinen poika.

Nyt Suomessa ongelmat jatkuvat. Lapsesta on tullut rauhaton ja keskittymiskyvytön, aggressiivinen ja sulkeutunut. Koulu ei ole täälläkään näistä syistä mennyt kovin hyvin, ja poika kärsii edelleen yksinäisyydestä.

Vanhin lapsi puolestaan on ollut muutamaan kertaan sairaalahoidossa jouduttuaan psykoosiin. Tämä tuskin johtuu pelkästä ympäristönvaihdoksesta, mutta siihen liittyvä stressi saattaa noitakin laukaista.

Perheen äitikään ei suoraan sanottuna vaikuta kovin onnelliselta. Omaa uraa on vaikea rakentaa tyhjästä uudelleen, kun miehen ura meni sen edelle moneksi vuodeksi. Nyt tämä äiti alkaa olla jo sen ikäinenkin, että mistään unelmatyöpaikoista alkaa olla turha haaveilla.

En tiedä minkä ikäinen ap on, mutta itse en hänen tilanteessaan kyllä lähtisi. Lapset tarvitsevat pysyvyyttä ja turvallisuudentunnetta paljon kipeämmin kuin kokemuksia muista kulttuureista (vaikka nämäkin voivat olla hyödyllisiä), ja useampia vuosia kotona ollut äiti tarvitsee vaihteeksi keskittymistä omaan elämäänsä ja uraansa. Ellei sitten intohimonaan ole kotiäitiys, mikä olisi ihan okei sekin, mutta tämän kirjoittajan kohdalla näin ei selvästi ole.

Riippuu paljon lapsen luonteesta. Minusta tuli vanhempien ulkomaanmuuttojen uhri lapsena, kun taas veljeni porskutti loistavasti missä tahansa. Eromme oli se että minä olin sisäänpäinkääntynyt, ujo ja arka ja veljeni taas aina optimistinen ja sosiaalinen rohkea temperamentti.

Me asuimme kouluaikanani kolmessa maassa äitini työn takia, ensin Saksassa, sitten Britanniassa ja lopulta palaaminen Suomeen. Olin 6 v. kun muutimme Saksaan. Tästä muutosta selvisin vielä jotenkuten ja opin kieltäkin hyvin. Sitten kun olin 8 muutimme Englantiin ja siellä meni minulta kuppi nurin. Pelotti ja ahdisti kauheasti uusi paikka ja uusi kieli. Menin jotenkin niin lukkoon että lopetin puhumisen kodin ulkopuolella kokonaan. Jouduin autisteille ja muille erityislapsille tarkoitettuun kouluun koska tosiaan en pystynyt osallistumaan normaaliopetukseen. Aika pitkälti minun tilanteeni takia vanhemmat tekivät päätöksen palata Suomeen, vaikka ammatillisesti se ei ollut varsinkaan äidilleni hyvä juttu. Suomessa hitaasti palauduin taas omaksi itsekseni, eli rutiineja rakastavaksi ujoksi hissukaksi mutta kuiteknin normaalielämässä ja koulussa pärjääväksi.

Kirjoittamasi perusteella sanoisin, että voi olla ettei kannata lähteä, (ellei sitten kuitenkin seikkailu rupea innostamaan jonkin ajan pohdittuasi). Olen itse ulkomailla, ja tuntenut paljon komennuksella olevia.

- ei kannata tehdä liian suuria uhrauksia. Tiedän komento-puolisoja, jotka ovat masentuneet vakavasti vieraassa maassa kun "oma elämä" on hävinnyt. Unelmaduuni on tärkeä juttu sulle!

- voit halutessasi mennä mukaan myöhemmin ja vain osaksi aikaa: ota esim. sabattivapaata töistä

- peruskoulu Suomessa on parempi kuin suuressa osassa keski-Euroopan maissa (vieraskielisyys ei sinänsä ole ongelma lapselle: hän oppisi tuon kielen nopeasti tuossa iässä)

- ulkomaille muutto on stressaavaa (vaikka myös antoisaa), ja se on haaste parisuhteelle - ei se asioita helpota kun arkisetkin asiat vievät paljon energiaa kun ei tunne maan tapoja jne. Toisaalta se voi tarjota "uuden alun"

- töitä kyllä voi löytyä jos edes englantia puhut, mutta riippuu ammatistasi

- kyllä tekemistä aina löytyy... kielikurssia, muita harrastuksia... mutta pitää vain itse olla aktiivinen ja etsiä

- kannusta silti miestäsi lähtemään, jos se on hänen unelmansa. Pari vuotta menee nopeasti ja siitäkin ovat monet parit/perheet selvinneet (vaikkei erossa oleminen helppoa olekaan)

Moi AP,



täällä on tosi negatiivinen asenne komennukselle lähtemiselle, mutta itse maailmaa kiertävän expatin vaimona tiedän, että tällä on kyllä toinenkin puoli.



Voi olla, että suhteenne voisi nimenomaan kaivata jotain uutta. Yhteinen seikkailu ulkomailla voi olla omiaan rikkomaan sen tuhoisan arjen kierteen, joka pahentuessaan rikkoisi liittonne.



Voin kokemuksesta sanoa, että maiseman vaihto voi tehdä tosi hyvää jopa sinulle yksilönä. Voi olla, että joudut jättämään kivan työn, mutta elämä on niin paljon muutakin kuin se työpaikka. Ajattele, että tässä voisi olla mahdollisuus keskittyä pelkästään itseesi parin vuoden ajan ja täyttää jotain vielä saavuttamatonta unelmaa. Voisit opiskella jotain aivan uutta tai vaikka uuden maan kieltä, voisit aloittaa jonkin pitkäaikaisen projektin tai harrastuksen tai pistää jonkin kotoa käsin pyörivän firman pystyyn.



Kun me viimeksi mieheni kanssa muutettiin uuteen Eurooppalaiseen suurkaupunkiin, mielestäni oli suurta seikkailua, kun vain itse aamupäivisin tutkin kaupunkia ja piirtelin kävelyreittejäni karttaan. Parasta on se, että voitte tehdä perheenä retkiä minne vain. Keski-Euroopassa hyvä puoli on se, että kaikki on lähellä. Voitte viikonlopun aikana käydä Alpeilla laskettelemassa, hurauttaa Pariisiin ostoksille tai Monacoon kahville. Kun sinulta on työn stressi pois, voit ehkä saada lisää voimia myös parisuhteen hoitoon, mikä puolestaan kannustaisi myös miestäkin panostamaan suhteeseen enemmän.



Lapsien koulunkäynnistä en olisi huolissani. Mielestäni on vain positiivista, että lapset saavat kansainvälistä kokemusta. Mikä siinä päiväkodissanne on niin ihmeellistä, että mikään ei voisi korvata sitä, ehkä sinun ei tarvitsisi laittaa lasta päiväkotiin ollenkaan, jos jäisit kotiin tai sitten voisit antaa upean mahdollisuuden lapselle kehittää kielitaitoaan vaikka englanninkielisessä tarhassa. Itse synnyin kaksikieliseen perheeseen, mutta minulle opetettiin vain toista, mistä olen ikuisesti katkera. Lapsena uuden kielen oppiminen on leikkiä ja siitä olisi tosi paljon hyötyä tulevaisuudessa. Ajattele, miten paljon ikätovereitaan rikkaampana kokemuksissa ja taidoissa se kouluikäisennekin palaisi sitten kotiin. Lapset sopeutuvat aina aiukuisia paremmin uusiin tilanteisiin.



Meidän kohdallamme ulkomailla elely on toiminut hyvin, mutta pakko myöntää, joka kerta ennen uuteen paikkaan siirtymistä olen vuodattanut kauhun kyyneliä. Viimeksi kuitenkin itkin, kun jouduin jättämään edellisen asuinpaikkamme, vaikka olin niin inhonnut alussa ajatusta sinne muuttamisesta. Olen hidas tutustumaan ihmisiin, mutta sinne jäi moni ihana ystävä ja koti. Nyt minulla on toinen kotikaupunki, jonne tulen aina palaamaan mielelläni.

Muuta en osaa sanoa.

jossa oli vähän samanlainen tilanne. Lapsilla oli hyvät koulupaikat, juuri alkaneet menestyä harrastuksessaan ja äidillä mielenkiintoinen ja hyväpalkkainen työ, nuorimmaisella hyvät kaverit päiväkodissa.



Isä lähti yksin töihinsä ja oli siellä 8 kk.



Toinen tuttavaperheemme taas asui reilun vuoden erillään ja n. joka kolmas viikonloppu isä lensi Suomeen tapaamaan perhettä.

Jos teillä kerran ei ole parisuhde kukkeimmillaan juuri nyt, eikä sulla ole mitään intressejä lähteä, susta tulisi lopulta vain katkera vaimo (ja vähän syystäkin) jos myöntyisit miehen urahaaveisiin.



Mitä, jos yksinäisyys ja stressi uudessa paikassa ajaisi teidät pahoihin riitoihin? Tulisi ero? Joutuisit muuttamaan kotiin ja aloittamaan kaiken yksin uudestaan, etsimään uuden työn, kodin, lapsille tarhat ja koulut ja mitä lie.



Tuo on teidän yhteinen päätös. Joko mies lähtee yksin tai sitten ei ollenkaan, jos itse et halua lähteä.

Itse lähdin miehen perässä ulkomaille ja sain vain masennuksen. Nyt kun olemme tulleet takaisin suomeen ja olen saanut elämääni taas vähän järjestykseen, Alan tervehtyä. Mutta vieläkin harmittaa menetetyt vuodet ulkomailla. Siis minun kohdallani menetetyt.

ja kolme lasta. Meillä oli mukavaa. Ammennan vieläkin noista kahdesta vuodesta viikottain. (En tosin ääneen kenellekään vaan itsekseni) Elämää on Suomen ulkopuolellakin.

Joko nyt tai myöhemmin.



Miehesi olisi hullu, jos ei ottaisi tarjottua komennusta vastaan --> katkeroituu jos ura tökkää ja loppujen lopuksi tulee ero ja jätti lähtemättä "turhaan". Sinä et ilmiselvästikään halua lähteä --> jos lähdet, katkeroidut ja tulee ero. Niin tai näin, tuo ei pääty hyvin.



(Itse lähtisin kiljuen ulkomaille jos mies saisi ex pat komennuksen.)

Sanot suoraan, että et halua lähteä, mutta ymmärrät jos hän haluaa, vaikka toki olisi ihanaa jos hänkin jäisi. Mutta ettet vaadi häntä luopumaan työstään, kuten ei kai hänkään sinua..? Ei ehkä kannata sanoa että parempi kun katoat, ellet siis eroa toivo? Siinä tapauksessa et tietty lähde:P

Lapselle se olisi ihan tosi hieno kokemus. Lapset oppii kieltä nopeasti ja tuossa iässä kielitaidon voi säilyttää aikuiseksi asti. Toisessa maassa eläminen avartaa myös lapsen maailmaa valtavasti.



Sinun työpaikkasi on pahempi pulma. Jos et voi ottaa vuotta tai paria vapaata omasta urastasi, et voi. Se pitää miehenkin tajuta.



Mieti vielä, olisiko joku keino, jolla voisit ottaa edes vuoden vapaata ja lähteä mukaan. Voisitko esim. keskittyä yhden vuoden kieliopintoihin ja pätevöityä sillä tavalla? Vuoden jälkeen paikka olisi tuttu ja siellä olisi helppo käydä vierailuilla.



Mutta uhrautua ei pidä. Jos lähdet, sinun täytyy löytää siitä hyvät puolet. Ja talouden pitää olla kunnossa.

Työnantaja voisi hyvinkin pitää sitä vahvuutena, jos saisi sinulle lisää kielitaitoa ym. Julkisella sektorilla on oikeus esim opintovapaaseen tai parin vuoden virkavapaaseen.

Itse lähdin miehen mukaan, mutta aivan eri tilanteessa. Olin juuri huhkinut maisterinpaperit ulos kokopäivätöiden ohessa, ja meillä oli kaksi pientä lasta, oman alan työtä en ollut vielä ehtinyt hakea tai saada.



Asuimme muutaman vuoden usassa, saimme kolmannen lapsen, minä sain rauhassa hengähtää, olla lasten kanssa. Oikeasti, olin varmaan ihan burn outin partaalla ja tämä lähtö tuntui kuin olisi paratiisiin päässyt. Meillä toki parisuhde oli myös kunnossa. Opiskelin englantia, ehdin harrastaa ja olla lasten kanssa.



Kun paluuaika rupesi häämöttämään, etsin itselleni töitä suomesta, mutta en heti löytänyt, joten jäimme vielä "ylimääräisen" vuoden. Paluulle oli jo vähän kynnystä, onneksi sitten löysin suomesta hyvän työpaikan. Kun taas asuimme suomessa muistui ne suomen hyvätkin puolet esiin.



Lapsilla on täällä selvästi rennompaa ja myös isällä aikaa perheelle. Oli silti hieno kokemus asua ulkomailla, enää emme lähde, kun lapset ovat isompia.



sinun pitää itse päättää mitä teet. Jos vain miehesi lähtee, oletko valmis sitten vastaamaan yksin perheen arjesta, sekin voi olla tosi rankkaa.. toisaalta, jos mies on ihan "normaali", niin eiköhän hän pääse keski-euroopasta ihan säännöllisesti kotiin käymään.

Minä en lähtenyt. Vuosi ainakin meni ihan mukavasti. Mies kävi kotona lomalla parin kuukauden välein. 2v on tietty pidempi aika. Itse voisin viihtyä pari vuotta ulkomailla kotiäitinä, mutta jotenkin tuntuu ettet sinä viihtyisi? Ei kannata lähteä jos epäröit! Menkää miehen luokse kesälomiksi yms. Mies voi käydä kun joutaa. Tietysti luottamus pitää olla, ettei mies tai sinä epäile että toinen pettää kun ei ole juuri vaaraa kiinni jäämisestä ja molemmille muodostuu oma arki eri maassa. Lisäksi kannattaa ottaa huomioon, että lapset voivat kovasti ikävöidä isäänsä jos ette lähde mukaan.