Tarina meidän perheen tämäniltaisesta perhehelvetistä

Vierailija kirjoitti:

Perheväkivallan sivusta seuraaminen on lapseen kohdistuvaa monimuotoista ja monitasoista henkistä väkivaltaa. Henkinen väkivalta aiheuttaa uhrissa samantapaisia oireita kuin fyysinen väkivalta. Henkinen väkivalta voi traumatisoida lasta aivan yhtä paljon kuin fyysinen väkivalta.

Perheväkivallan sivusta seuraaminen on pelottava asia. Lapsi elää ympäristössä, jossa yksi perheenjäsen uhkaa tai käyttää väkivaltaa kontrolloidakseen muita perheenjäseniä. Lapsi aistii kotona vallitsevan pelon ilmapiirin, joka pakottaa olemaan joka hetki valppaana ja varuillaan. Väkivaltamelu, kuten huutaminen, räyhääminen, lyöntien ja rikkoutuvien esineiden äänet, tekee kodista rauhattoman ja turvattoman.

Lapsesta on myös surullista ja pelottavaa nähdä vanhempaa tai sisarusta satutettavan. Väkivaltaisessa perheessä kasvavalle lapselle tähän kivun ja surun seuraamiseen liittyy myös pelko siitä, että hän itse on seuraava väkivallan uhri.

Kun uhrin voimavarat uupuvat, lapsen turvattomuus lisääntyy. Väkivallan uhrin emotionaalinen epätasapaino ja stressi aiheuttavat sen, että lapsi ei saa riittävästi tarvitsemaansa henkistä ja fyysistä tukea ja turvaa. Joskus vanhemman ja lapsen roolit vaihtuvat päinvastaisiksi: vanhempi pyrkii lapsen rooliin ja lapsi kantaa aikuisen vastuun. Väkivallan uhrista tuntuu hetken hyvältä, jos saa itkeä lapsen olkaa vasten ja tuntea pienen käden silittävän kyyneleet pois. Hänen sietokynnyksensä lapsen käyttäytymisen suhteen on usein madaltunut, joka voi johtaa väkivaltaan lasta kohtaan. Vanhemmalla voi siis olla useita ristiriitaisia rooleja, jotka hämmentävät lasta. Vanhempi ei tunnu turvalliselta, koska lapsi ei voi koskaan tietää "millä päällä tämä on". Lapsi ei pysty ymmärtämään vanhemman mielialojen vaihtelua eikä olemaan tämän tukipilari menettämättä jotain olennaista lapsuudestaan ja oikeudestaan olla lapsi.

Lapsi tarvitsee elämäänsä esikuvia kehittyäkseen ja kehittääkseen itsetuntoaan ja minäkäsitystään. Lapsi peilaa itseään suhteessaan esikuviinsa. Hyvänä esikuvana toimii henkilö, jonka uskomuksia, asenteita ja käyttäytymistä jäljittelemällä lapsi oppii pärjäämään sosiaalisissa tilanteissa sekä arvostamaan itseään. Väkivaltaisen vanhemman tai vanhempien toimiessa esikuvina lapsi oppii esikuviensa mukaista käyttäytymistä ja emotionaalista tapaa ilmaista itseään. Lapsi todistaa ehkä päivästä toiseen antisosiaalista, tuhoisaa, väkivaltaista ja jäykkää käyttäytymistä sekä näkee perhe-elämää, jossa perheenjäsenten väliset valtasuhteet ovat epätasapainossa: voimakkaampi sortaa heikompaa. Tällainen malli on hyvin negatiivinen ja yksipuolinen ja se ajaa lapsen usein vaikeuksiin sosiaalisissa suhteissa ja suhteessa omaan minään. Lapselle voi esimerkiksi olla hyvin vaikeaa määritellä, mikä on oikein ja mikä väärin, joka aiheuttaa helposti hankalia tilanteita koulussa, pihalla tai päiväkodissa.

Aivan loistavasti kirjoitettu! Tämän tekstin vois jakaa jo neuvolassa kaikille tuleville vanhemmille.

Vierailija kirjoitti:

mies raivoaa kerran vuodessa? ja mitä sitten. Kuulostaa kohtalaisen viattomalta.

Ap:n kuvaama käytös ei ole normaalin ihmisen käytöstä edes kerran vuodessa. Tai edes kerran elämässä!

Minä äiti ihminen huudan ja heittelen tavaroita ihan selvin päin eli mieheni on lasten kanssa joutunut elämään 30v häiriintyneen ihmisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

ymmärsinkö oikein, että mies sattuu tulemaan kerran humalassa kotiin, kompastuu vahingossa sähköjohtoon ja kaikki tipahtaa lattialle. Purkaa harmistumistaan huudolla. Ja täällä neuvotaan eroamaan heti ja selitetään perheväkivallasta?! Siis haloo. Mäkin saisin raivarin, jos itse tipauttaisin (tai kuka tahansa perheenjäsen) tipauttaisi kalliit laitteet lattialle ja sotku olisi karmea. Eihän tässä mitään ihmeellistä tapahtunut, temperamenttinen ihminen vai purki harmitustaan ja rauhoittui hetken päästä. Eikä alkoholilla välttämättä ollut osuutta siihen raivoamiseen, raivoan itsekin silloin tällöin. Minä käsitän perhehelvetin kyllä vähän jonain muuna kuin mitä tässä stoorissa annetaan ymmärtää (mikäli pitää paikkansa. Miehen taustaa en toki tiedä, mutta pelkän kertomuksen perusteella mopo kyllä on taas karannut av-mammojen hyvien neuvojen suhteen...).

Ai "raivoat itsekin silloin tällöin"? Ja pidät sitä normaalina ja hyväksyttävänä käytöksenä? Sinulle se varmaan onkin eikä ole koskaan tullut mieleen että muut eivät käyttäytyisikään niin? Tunteiden ja käyttäytymisensäätely taidot ovat jääneet kehittymättömiksi jos aikuinen ihminen "raivoaa". Asioista voi puhua ja riidat voi selvittää ihan puhumalla ja omaa vitutustaan voi purkaa muuhun kuin perheeseensä tai muihin ihmisiin.

Vanha provo, ja on kerännyt ihmeellistä lässytystä osakseen.

Suomalaiset on kyllä kummaa porukkaa, ettei turhautumistaan ja kiukkuaan saa näyttää mitenkään ulospäin. Pitäisi olla vaan kuin viilipytty, vaikka on juuri kompastunut sähköjohtoon, säikähtänyt sitä, tiputtanut kalliita tavaroita ja vielä ihana sapuskakin tärvääntyi siinä samassa.

Kyllä saa huutaa, saa melskata ja näyttää tunteensa.

Enemmän pitäisi kiinnittää huomiota, miten sen tekee ja mitä sanoja käyttää. Raivoaminen on siltikin ok. Se jos mikä on normaalin ihmisen käytöstä, että toisinaan (vaan kerran vuodessa) tuulettaa harmin ulos.

Viisi vuotta vanha ketju...

Vierailija kirjoitti:

Mä olisin saanut itse raivarit ja huutanut että vitun idiootti nyt painut helvettiin täältä sotkemasta!

Tämähän se oliskin lasten tilannetta helpottanut! Olisi pitänyt antaa pölyn laskeutua hiljaa, koska känniselle ei kannata edes puhua. Sitten kun ukko selviää niin asia otetaan puheeksi ja äijälle luetaan madon luvut, jossa vaihtoehtoja on kaksi. Nämä varmaan jokainen tietääkin.

Vierailija kirjoitti:

Mä olisin saanut itse raivarit ja huutanut että vitun idiootti nyt painut helvettiin täältä sotkemasta!

Niin.

Se on niin helppoa puhua konditionaalissa.

"Minä olisin sanonut suorat sanat". "Minä olisin heittänyt ulos". "Minä olisin lyönyt takaisin". "Minä olisin potkaissut karatepotkun kierteellä päähän". "Minä en olisi sallinut tuollaista". "Minulle ei koskaan kävisi noin".

Sanojana on aina ihminen, jonka kotiin ei ole koskaan tunkeutunut hengenvaarallisen väkivaltaista terrorisoivaa raivohullua kesken hiljaisen koti-illan.

Sellaista ei voi tajuta, ennenkuin on itse sen kokenut.

Tavallinen nainen pelästyy kauheasti, kun mies syöksyy yhtäkkiä ovesta sisään silmät päässä seisoen ja alkaa huutaa hysteerisenä ja rikkoa tavaroita.

Itse jouduin täysin puskista tällaiseen tilanteeseen, en ollut ikinä nähnyt hysteeristä miestä. Oma isäni oli sivistynyt, rauhallinen herrasmies.

Kesti 2 kuukautta, ennenkuin sain oman asunnon ja pääsin pois tällaisen miehen kynsistä.

Silti ymmärrän koko loppuelämäni, millaisessa tilanteessa nainen tässä on,

epäuskoisena ja kuolemanpelossa,

ja vielä lapsiakin kotona.

Rahattomuus ja pelko estää naista pelastamasta itseään.

Ota yhteys turvakotiin,

pelasta itsesi ja lapsesi!

Vierailija kirjoitti:

en kyllä yhtään ihmettele lisääntyneitä avioeroja, jos todellakin pelkästä huudosta kerran vuodessa ollaan heti eroamassa!? Nämä asiat on voitava keskustella ja sopia parempana hetkenä. Eri asia sitten on, jos kokee oikeaa väkivaltaa eli henkilö käy fyysisesti käsiksi ja on todettavasti epänormaali. Elämässä tulee välillä ristiriitoja, se pitää jokaisen ymmärtää. Ei voi olla aina heti heittämässä kirvestä kaivoon. Fyysinen väkivalta ei ole koskaan hyväksyttävää, mutta tässä tarinassa henkinen sellainenkin jäi kyllä aika laimeaksi. Jos joku huutaa että aina sä ompelet ja vahtisit lapsia, niin ei se kyllä kovinkaan törkeää vielä ole.

Olisit lukenut edes aloituksen. Ei se todellakaan pelkkää huutoa ollut vaan lensi ompelukone ja vedenkeitin.

Sellaiset ristiriidat selvitetään, joita itse kullekin tulee, mutta kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään omassa kodissaan! Siinä se raja menee, että jos lapset pelkäävät jo eteisestä kuuluvaa kolinaa isän tullessa kotiin, on aika erota ja hankkia lapsille rauhallisempi koti.

Terveisin se joka lapsena pelkäsi jo kotia lähestyvää auton ääntä - nyt se sieltä tulee. En koskaan ymmärtänyt äitiäni, joka ei lähtenyt siitä vaikka olisi ollut tilaisuus. Levätköön he minun puolestani rauhassa, molemmat...

PS. viisi vuotta vanha aloitus, mitähän aloittajalle nyt kuuluu?

Vierailija kirjoitti:

Viisi vuotta vanha ketju...

...mutta ajankohtainen aina palstamammojen perheissä.

Minun isäni käyttäytyi noin, tosin se oli jokapäiväistä. Kun isä oli kotona, oli ilmapiiri jännittynyt. Ikinä ei tiennyt, mistä syystä raivari seuraavan kerran tulee. Vain nousuhumalassa oli iloinen ja saattoi ottaa syliin.

Fyysistä pahoinpitelyä ei ollut, enkä silloin ymmärtänyt sen olevan edes väkivaltaa: mehän olimme ulospäin sivistynyt, varakas perhe, joka matkusteli ja kävi konserteissa. Minä käänsin kaiken omaksi syykseni. Oli minun syytäni, että isä suuttui. Miksi muuten ihminen, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt rakastaa minua enemmän kuin mitään muuta, olisi käyttäytynyt niin kamalasti minua kohtaan?

Äiti jäi ja kesti. Ei kuulemma uskaltanut lähteä. Ei ollut töitä tai koulutusta, avioero olisi ollut nöyryyttävä. Pisti itsensä lastensa edelle. Pyysi minua, 6-vuotiasta, "ymmärtämään isää". Isällä oli rankkaa töissä.

Olen nyt 30-vuotias ja olen vietin kuusi vuotta terapiassa, ennen kuin ymmärsin, että vika ei ollut minussa. Kunnes hyväksyin, että minun lapsuuteni on ollut kamala ja olisin ansainnut turvallisen kodin.

Minä en tunne mitään vanhempiani kohtaan. Kun en näe heitä, heitä ei ole olemassa. Kun joudun olemaan heidän kanssaan tekemisissä, ahdistun ja voin pahoin. Ovat vanhoja ja jääräpäisiä, äiti vetää marttyyriksi jos joskus jotain sanon lapsuudestani. Tunnen heitä kohtaan lähinnä vain katkeruutta ja vihaa. En tiedä osaanko koskaan antaa anteeksi.

Kirjoitin ihan vain siksi, että jos mietit, miltä turvaton lapsuudenkoti voi tuntua lapsesta ja mihin se voi johtaa.

Jotenkin on tuttu tuo ap kuvaama tilanne ja tunnelma. Itsekin joskus samassa tilanteessa ja kaikki jatkui niin kauan samanlaisena, kuin koko homma aina lakaistiin maton alle ja asiasta vaijettiin. En halunnut enempää riitaa ja olin hiljaa. Lopulta kuppi kuitenkin tulee täytyy ja kaatuu. Itse alon kirjoittamaan miehelle kirjeitä, koska en mitenkään pystynyt puhumaan tilanteesta ja miten se minua ahdisti ja nöytyytti. Lasten takia oli pakko saada muutos aikaan. Loppujen lopuksi hain yksin eroa, josta säikähtäneenä mies raitistui täysin. Mutta tässä teidän tapauksessa, jos tätä tapahtuu kerran vuodessa? En tiedä, mutta koeta saada mies ymmärtämään, miten pahasti hänen käytöksensä loukkaa sinua. Kirjoita miehelle, se on monesti helpompaa kuin puhuminen.

Ihmistä ei määritä se millainen hän on 99% ajasta vaan se minkälainen hän on 1% ajasta. Koska 99% ajasta odotetaan ja pelätään sitä yhtä prosenttia.