Minkälaista on olla oikeasti hyvässä avioliitossa?

sen kun tietäis...

Meillä on "ihan kiva" suhde ja sellaisena arjessa kelpaa. Mutta kyllä minäkin joskus mietin, millaista olis elämä parisuhteessa, jossa olisi rakkautta ja huolenpitoa. siis muutakin kuin aikuisilta lapsille suuntaavaa.

Se tunne kun tietää että oma rakas on siinä, saa rakastaa sitä ja tietää että se rakastaa mua. Ollaan aina iloisia kun nähdään työpäivän jälkeen, oikein odottaa aina että toinen tulee kotiin ja saadaan jutella.



Rakas on niin ihana, hauska ja kiinnostava, ja sen kanssa on hyvä olla. Me nauretaan paljon ja jutellaan kaikesta, paljon. Muistellaan menneitä ja suunnitellaan tulevaa, puuhaillaan ja lepäillään yhdessä. Ajattelen aina miten saan sille kivan olon ja teen juttuja että sen ei tarvitsisi, ja se tekee samaa mulle. Kumpikin yrittää parhaansa että toinen olisi onnellinen.



Me ollaan oltu 15 vuotta yhdessä ja ollaan varmasti koko loppuelämämme. Me sovitaan ja kuulutaan niin yhteen, ei ole kivaa ilman toista. Läheisriippuvaisia ei olla, menoja on molemmilla yksinäänkin, mutta sitä kivempi on aina tulla kotiin ja pohtia ja pyöritellä kaikkea tapahtunutta yhdessä rakkaan kanssa.

mutta sitten kyllä tajusin, etten halua edes tietää, katkeraksihan taitaisin tulla!



t kahden yh

Kuulostatte ihanilta! Onko teillä lapsia?

Kertokaa, jotka olette sitä mieltä, että avioliittonne on todella hyvä - minkälaista se on? Miksi se on toimiva? Miten pitkään olette olleet yhdessä?

t. eroamassa

Mistä syystä te eroatte?

Meidän liitto on hyvä, koska meillä on hyvä olla. Emme kohtele toisiamme epäkunnioittavasti....hankitaan muistoja yhdessä. Ei olla koskaan huutamalla riiidelty. Tietysti välillä on pitänyt toisen osoittaa mieltään, mutta rajansa kaikella. Seksiä voisi olla enemmänkin, varmasti molemman mielestä, mutta kunhan saadaan järjestettyä enemmän kahdenkeskistä aikaa :)

..arvostetaan, kunnioitetaan ja tuetaan = rakastetaan.

Matkustellaan paljon yhdessä, syödään ja juodaan hyvin sekä kotona että "ulkona".

Nauretaan toisillemme ja toistemme kanssa.

Ollaan paljon myös erikseen, ei edes asuta saman katon alla.

Ollaan toki aika tuore pari ja lapsia ei ole, eikä tule, rahasta ei tarvitse kantaa huolta ja meillä on paljon vapaa-aikaa... voidaan siis keskittyä toisiimme ja toistemme hyvinvointiin.

Se tunne kun tietää että oma rakas on siinä, saa rakastaa sitä ja tietää että se rakastaa mua. Ollaan aina iloisia kun nähdään työpäivän jälkeen, oikein odottaa aina että toinen tulee kotiin ja saadaan jutella. Rakas on niin ihana, hauska ja kiinnostava, ja sen kanssa on hyvä olla. Me nauretaan paljon ja jutellaan kaikesta, paljon. Muistellaan menneitä ja suunnitellaan tulevaa, puuhaillaan ja lepäillään yhdessä. Ajattelen aina miten saan sille kivan olon ja teen juttuja että sen ei tarvitsisi, ja se tekee samaa mulle. Kumpikin yrittää parhaansa että toinen olisi onnellinen. Me ollaan oltu 15 vuotta yhdessä ja ollaan varmasti koko loppuelämämme. Me sovitaan ja kuulutaan niin yhteen, ei ole kivaa ilman toista. Läheisriippuvaisia ei olla, menoja on molemmilla yksinäänkin, mutta sitä kivempi on aina tulla kotiin ja pohtia ja pyöritellä kaikkea tapahtunutta yhdessä rakkaan kanssa.

olenko realistinen jos kuvittelen voivani saada onnellisen suhteen ja rakkauden ihmisen kanssa jota voin arvostaa ja rakastaa ja joka tekee samaa minulle.



Olen myös eroamassa! Tuo mies on ihan kiva. Hyväsydäminen, rakastaisi minua ja tekisi kaikkensa että olisin onnellinen. Mutta! Monien syiden vuoksi olemme riidelleen ja sanoneet toisillemme liian pahoja asioita, joita en ehkä koskaan unohda. Hän ei ole älykäs tai luova, eikä omista samanlaista elämänkatsomusta kanssani. Välillä epäröin, mutta jossain sisimmässäni uskon, että voin löytää sen Sielunkumppanin. Sen joka on juurikin nokkela ja mielikuvituksellinen, silti luotettava ja viisas, romanttinen.. Sellainen jonka kanssa meillä voisi olla oma maailma, jossa me aina ymmärrämme toisiamme, emmekä tarvitse muita :)



Olen kuullut että sellaista voisi olla. Minäkin tahdon!

Yhdessä 11 vuotta. En osaa oikei muuta sanoa miksi toimii kuin se että me vaan ollaan jotenkin sielunkumppanit, aina ymmärtäneet toisiamme ilman sanojakin jollain hyvin syvällä tasolla. Olemme samalla parhaat ystävykset ja veli ja sisar ja rakastavaiset, siltä tuntuu.



Miten se arjessa näkyy? Se on jotenkin melkein kuin olisi yksin siinä mielessä että toisen läsnäolo ei yhtään ahdista eikä vie tilaa henkisesti (mua aina ennen tätä miestä alkoi äkkiä ahdistaa yhdessä asuminen ja luulinkin että olen niin erakko etten siihen ikinä pysty). Voimme olla puhumattakin pitkiä aikoja ja silloinkin tuntuu lämmin tunne siitä että se toinen on olemassa. Voimme myös puhua ihan mistä vaan, olipa kyse tunteista, työasioista tai vaikka maailmanpolitiikasta.



Kunnioitamme toisiamme syvästi ihmisinä ja haluamme jotenkin "palvella" toisiamme, tuottaa toisillemme hyvää oloa. Eikä tämä ole mistään pelkästä seksuaalisuudesta ja vetävyydestä kiinni, meille ensisijaista on henkinen puoli siinä miksi toisiamme rakastamme.

Kuulostatte ihanilta! Onko teillä lapsia?

On meillä yksi lapsi, 6-vuotias poika.

Tiedän itsekin että olemme onnekkaita kun olemme löytäneet toisemme. Toivoisin samanlaista onnea kaikille!

Se tunne kun tietää että oma rakas on siinä, saa rakastaa sitä ja tietää että se rakastaa mua. Ollaan aina iloisia kun nähdään työpäivän jälkeen, oikein odottaa aina että toinen tulee kotiin ja saadaan jutella. Rakas on niin ihana, hauska ja kiinnostava, ja sen kanssa on hyvä olla. Me nauretaan paljon ja jutellaan kaikesta, paljon. Muistellaan menneitä ja suunnitellaan tulevaa, puuhaillaan ja lepäillään yhdessä. Ajattelen aina miten saan sille kivan olon ja teen juttuja että sen ei tarvitsisi, ja se tekee samaa mulle. Kumpikin yrittää parhaansa että toinen olisi onnellinen. Me ollaan oltu 15 vuotta yhdessä ja ollaan varmasti koko loppuelämämme. Me sovitaan ja kuulutaan niin yhteen, ei ole kivaa ilman toista. Läheisriippuvaisia ei olla, menoja on molemmilla yksinäänkin, mutta sitä kivempi on aina tulla kotiin ja pohtia ja pyöritellä kaikkea tapahtunutta yhdessä rakkaan kanssa.

Meillä samanlaista. Se luottamus, usko, hellyys.

Jutellaan, matkustetellaan. Ja juuri et osataan olal yhdessä, mutta myäs erikseen,

On omia ja yhteisiä kamuja,

Olemem olleet yhdessä 17v. Toinen on poissa muutaman päivän niin ikävä on kova.

Toinen saa edeleen kaikkien vuosien jälkeen perhosia mahanpohjaan.

Se, että molemmilla sama ajatus siitä, että se toinen on kaikki. Koko elämä.

T. toinen onnellisen ja toimivassa avioliitossa oleva.

Yhdessä 11 vuotta. En osaa oikei muuta sanoa miksi toimii kuin se että me vaan ollaan jotenkin sielunkumppanit, aina ymmärtäneet toisiamme ilman sanojakin jollain hyvin syvällä tasolla. Olemme samalla parhaat ystävykset ja veli ja sisar ja rakastavaiset, siltä tuntuu.

Miten se arjessa näkyy? Se on jotenkin melkein kuin olisi yksin siinä mielessä että toisen läsnäolo ei yhtään ahdista eikä vie tilaa henkisesti (mua aina ennen tätä miestä alkoi äkkiä ahdistaa yhdessä asuminen ja luulinkin että olen niin erakko etten siihen ikinä pysty). Voimme olla puhumattakin pitkiä aikoja ja silloinkin tuntuu lämmin tunne siitä että se toinen on olemassa. Voimme myös puhua ihan mistä vaan, olipa kyse tunteista, työasioista tai vaikka maailmanpolitiikasta.

Kunnioitamme toisiamme syvästi ihmisinä ja haluamme jotenkin "palvella" toisiamme, tuottaa toisillemme hyvää oloa. Eikä tämä ole mistään pelkästä seksuaalisuudesta ja vetävyydestä kiinni, meille ensisijaista on henkinen puoli siinä miksi toisiamme rakastamme.

Tämä voisi hyvin pitkälti olla minun kynästäni. Me ollaan oltu yhdessä 22 v.

Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä seitsemän vuotta, joista naimisissa alle vuoden. Meillä on yksi pieni lapsi.



Meillä molemmat osallistuvat kotitöihin, minä ehkä enemmän, mutta kumminkin mieskin tuo kortensa kekoon. Lapsia hoidetaan tasapuolisesti, molemmat saavat harrastaa ilman, että toinen syyllistää. Pyrimme vapaa-ajallamme tekemään molemmille mieluisia asioita, esim. kokkaamaan yhdessä hyvää ruokaa, pyrimme keskustelemaan päivän tapahtumista. Tietysti on myö päivittäistä suukottelua ja hellyyttä, seksiä kylläkin harvemmin kuin kerran viikossa.



Pienen lapsen takia pariskunta-aika jää vähäiseksi, mutta sitä parisuhdetta pitää pyrkiä hoitamaan vauvanhoidon lomassa.



Olen melkoisen tyytyväinen avioliittooni, mies vaikuttaa tyytyväiseltä myös.

ollaan eroamassa?



Sen takia mm., ettei MIKÄÄN meidän liitossa sovi näihin yllä oleviin, kauniisiin kuvauksiin.



Tuomme toisistamme pahimmat puolet esille, seksielämää ei ole ollut moneen vuoteen (paitsi silloin, kun yritettiin lasta ja silloinkin se oli sitä muutaman minuutin teknistä suorittamista), mies kahlitsee minua mutta kuitenkaan en hänelle kelpaa, minä puolestani en tule miehen sanojen mukaan enää ikinä kiinnostamaan häntä naisena.



Haluaisin kovasti uskoa, että minä ja mieheni kumpikin joskus vielä löydetään parisuhteet, jotka ovat samankaltaisia kuin ylläkuvatut. Emme vain toisillemme ole ne, jotka sen voi mahdollistaa.





ap

- välillä tylsää (työt rassaa, koti on sotkuinen eikä jaksaisi innostua mistään - edes miehestä)

- välillä hulvatonta (nauramme paljon, mies jaksaa nähdä kaikessa hyvät puolet - silloinkin kun minä olen luovuttamassa)

- välillä rankkaa (uusperhe, teinejä, koululaisia, raksaprojekteja, työ- ja terveyshuolia)

- välillä intohimotonta (no, ehkei tuo siippa ole "kemioiden taivas" minulle, mutta ihanaa parisuhdeseksiä muutaman kerran viikossa:D)

- välillä terapiaa puolin ja toisin - mies tekee paljon töitä etänä joten työpaikan sosiaaliset suhteet puuttuu, samoin myös ne kenen kanssa läpikäydä työasioita. Meillä se suodatin olen minä:)



Mieheni on maailman kiltein ja kunnollisin, äärimmäisen velvollisuudentuntoinen ja oikeudenmukainen. Ihailen hänen älykkyyttään ja kykyä omaksua asioita nopeasti ja pohjamutia myöten. Rakastan hänen heittäytymistään ja innostumistaan uusiin asioihin - jopa niihin mitä minä ehdotan. Vain taivas on meillä rajana (ja pankkitili:D).



Romantiikka on meillä joskus käytännöllistä, mutta ihanista arkisista pikkuasioista se muodostuu: miehen kauniisti kattama aamiainen (joo, mä en jaksa näperrellä servettejä - mies kyllä), mun lempijäätelöä pakkasessa, tulppaaneja lauantaisin, öljyhierontaa illalla lasten mentyä nukkumaan...



Mutta eipä tuo hyvä avioliitto olisi mitään ilman vastavuoroisuutta:) Kyllä minunkin vaimona täytyy ansaita (huono sana) tuo kaikki ja sen mielellään teenkin.



Kuuntelen ne työhuolet, katson maailman tylsimpiä auto-ohjelmia tai action leffoja, järjestän matkan tai vaikka dinnerin miehen haaveiden mukaan. Tiedän mistä hän nauttii seksuaalisesti ja miten voin ilahduttaa tai virittää häntä ihan arkena vaikka sp välityksellä:) Olen mukana raksalla, teen kaikkia mahdollisia töitä koska mieheni mielestä kykenen vaikka mihin!



Kun maailma murjoo potkin persuksille ja kerron että hän kantaa vain puolet huolista.



Kaikki lähtee arvostuksesta - siitä että haluaa tuottaa toiselle mielihyvää joka sitten heijastuu myös takaisin:)



Ja kun riidellään niin ne on asiat mistä riidellään, eikä mennä henkilökohtaisuuksiin ikinä!

saan ehkä kuitenkin vastata, koska meillä on mielestäni tosi hyvä ja toimiva liitto ja onnellinen perhe-elämä.



Aika paljon samoja mietteitä minullakin kuin tuolla ylemmällä: Se, että joka päivä odottaa toisen näkemistä töiden jälkeen. Ensimmäisenä aina halataan ja pussataan; on ihana päästä sen ihmisen luo, jota rakastaa! On kiva vaihtaa päivän kuulumiset, on siis oikeasti kiinnostunut toisen asioista. Iltaisin nukahdetaan toistemme syliin ja aamuisin ensimmäisenä vietetään tuokio kainalossa, ja joka päivä - vielä näin vuosienkin jälkeen - toisen läheisyys tuntuu hyvältä, niin henkinen kuin fyysinenkin läheisyys.



Meillä ei nipoteta toisen menoista, harrastuksista tai omasta ajasta. Ehkä siksi, ettei kumpikaan meistä halua omaa aikaa toisen jaksamisen kustannuksella tai sillä ei "korvata" yhteistä aikaa ja tekemistä vaan se on luonteva lisä yhteisen ajan ohella. Omiin harrastuksiin ja menoihin suorastaan kannustetaan puolin ja toisin ajatuksella "eihän se ole minulta pois, jos kumppanillani on kivaa, päin vastoin, sehän on ihanaa, että rakkaani saa tehdä itselleen tärkeitä asioita".



Se, että olemme arjessa toistemme tukena, jaamme ikävät hommat ja vastuun, on molempien oma valinta. Ei tarvitse taistella kotitöistä ym., kun molemmille lähtökohta on, että vastuu jakautuu tasapuolisesti ja molemmat voivat ja jaksavat mahdollisimman hyvin.



Haluamme siis olla toistemme tukena, ja haluamme että toisella on mahdollisimman hyvä olla. Huomioimmekin toisiamme paljon, vastavuoroisesti. Meillä on paljon läheisyyttä ja kannustamme ja tsemppaamme toisiamme verbaalisesti: kehumme ja sanomme nättejä asioita. Toinen nähdään älykkäänä, viehättävänä ja arvokkaana ja se myös näytetään. Totta kai pidämme toisiamme myös seksuaalisesti kiihottavina.



Riitojakin on, mutta koskaan emme alennu haukkumaan, mäkättämään tai mököttämään. Riidatkin voi viedä läpi sivistyneesti ja mahdollisimman pian pyritään keskustelemaan ja etsimään kompromissia.



Ennen kaikkea kai se tunne ja tieto siitä, että on rakastettu ja arvostettu. Ja halu näyttää toiselle, että tämä on rakastettu ja arvostettu. Halu jakaa arki ja elämä niin, että parisuhde rikastuttaa sitä ja antaa voimia ja lohtua, ei vie niitä!



Yhdessä reilu yhdeksän vuotta.

että mies rakastaa ja haluaa minua myös rumana (aamulla ilman meikkejä), lihavana (lihonut nyt vauvan myötä 10 kg) ja pahantuulisena (väsynyt, kun vauva ja remontti ja muutto jne.



Mies jaksaa rakastaa vaikka olen välillä kamala. Olen perusluonteeltani kiltti ja joustava, toisen huomioonottava, mutta sitten kun on "paha"päivä niin osaan olla tosi veemäinen: hankala, mököttävä, marttyyri jne. Mutta meillä liitto ei kaadu näihin; mieskin on väsyneenä kiukutteleva, ja haluaisi kernaasti määrätä, että kaikki ylimäärä ns. tuhlausrahat laitettaisiin vain matkusteluun eikä välillä myös kodinlaittoon (meillä vakio vääntöä tästä).



Mutta vaikka laitoin tuohon meidän liiton huonot puolet, niin hyviä on paljon: mieheni on kiltti, huomaavainen, tasa-arvoinen. Kohtelee siis minua naisena ja äitinä ihanasti. Kohtelee myös lapsiamme ihanasti, on ihanneisä.



Kumpikin luottaa tässä liitossa toiseen. Olemme uskollisia, ja mieheni haluaa minua seksuaalisesti vaikka joka päivä, mutta ei ota hernettä nenään jos en jaksakaan rakastella. Minä taas teen niitä miehen mielestä ikäviä töitä, joten meillä puolin sun toisin otetaan toinen huomioon. Mies tekee myös kotihommia ihan siinä kuin minäkin. Tekee ruokaa, siivoaa, pesee pyykkiä ja hoitaa lapset. Voin täydellisesti luottaa häneen kun esim. menen kavereiden kanssa vaikka leffaan.



Olemme myös mieheni kanssa toistemme parhaat kaverit. Sielunkumppanit, olemme kiinnostuneita samoista asioista, ja nauramme yhdessä paljon. Rakastan mieheni huumorintajua! Mies taas tykkää kun osaan keskustella hänen kanssaan kaikesta. Keskustelemme kaikista asioista! Olemme kiinnostuneita yhteiskunnallisista asioista, historiasta, teatterista, kirjallisuudesta, päivän politiikasta jne. Niistä paljon keskustellaan lasten asioiden lisäksi. Keskustelmme myös seksistä, ja omista toiveista.



Yhdessä olemme olleet 9 vuotta, ja kaksi lasta.

Olemme olleet yhdessä melkein 17 vuotta, 14 vuotta naimisissa. Meillä on kolme lasta, joita rakastamme molemmat yli kaiken. Tai ehkä ei aivan yli kaiken; rakastamme nimittäin toisiamme.



Meille on tärkeää toisen huomioiminen ja läsnä olo. Mies on tosi pitkiä päiviä töissä ja kun kun hän tulee kotiin, hän haluaa aina ensin jutella siitä, kuinka päivä on mennyt. Soittelemme aina toisillemme töihin tai kotiin kuulumisia jne.



Yksi asia, jota rakstan miehessäni on se, että hän osaa tehdä yllätyksiä ja ottaa rakkaalleen aikaa. JOs minulla (tai lapsilla) on syntymäpäivä, hänelle on itsestään selvyys ottaa se päivä vapaaksi tai olla töissä vain niin kauan kun itsekin olen työpäikalla. Syntymäpäivät sisältävät aina useampia yllätyksiä ja ne hän valmistelee rakkaudella. Onneksi olen oppinut tuon asian häneltä, lapsuudenkodissani kun sellaista ei tunnettu, vaikka rakastavat vanhemmat minulla olikin.



Yhteenkuuluvaisuutta lisää mielestäni yhteiset kiinnostuksen kohteet (taide, kirjallisuus jne). Eilen mies väläytti tulevaisuuden kuvan; myisimme talomme ja ostaisimme korkeakattoisen kaupunkiasunnon, jossa viettäisimme eläkepäiviä...

Me ollaan oltu yhdessä 10 vuotta, joista naimisissa 6. En oikein osaa selittääkään miten iso asia on olla näin hyvässä suhteessa.

Olemme tosi samanlaisia, ihan käytännön raha-asioista huumorintajuun ja suuttumistapoihin asti. Haluamme olla yhdessä jatkuvasti, vaikka toki käydään erikseen kavereiden kanssa viihteellä jne, mutta muuten vietetään oikein mielellään kaikki vapaa-aika yhdessä. Vaikka mulla ois miten paska päivä töissä, kotiinpäin mennessä jo mieli kohenee ja kotiin päästessä olen taas hyväntuulinen ja iloinen.

Mun mies saa mut nauramaan monta kertaa joka päivä. Se lähettelee päivällä hassuja viestejä, iltasin keksii mulle uusia lempinimiä ja kutittelee. Joka päivä kerrotaan että tykätään toisesta,usein sanotaan myös rakastan, mutta se on jotenki niin virallisen kuulosta että tykkääminen sopii paremmin meidän suuhun.

Alusta asti on luotettu toisiimme, rahat laitettiin menemään yhdelle tilille jo 6kk seurustelun jälkeen (eli samaan aikaan kun virallisesti muutettiin yhteen) ja ongelmia ei ole ollut.

Lomaillaan yhdessä eikä riidellä siellä niinkuin ei arjessakaan (edellinen riita joskus viime vuonna muistaakseni).

Kaikki, aivan kaikki, elämässä tuntuu sujuvan helpommin kun tietää että on tuo mies olemassa. Muuta en edes tarvitsisi.