Minkälaista on olla oikeasti hyvässä avioliitossa?

Onko teidän onnellisten perheiden lapsuuden malli ollut myös onnellinen? Tai normaali?

Mä olen alkoholistiperheestä, vanhemmat erosivat kun olin 13. Miehellä taas kylmät uravanhemmat ja oli täysin "hylättynä" nuoruutensa, rahaa kyllä oli.

Luulen että me molemmat ollaan just otettu opiksemme huonosta perheestä ja päätetty ettei meillä ainakaan tule samanlaista.

liitto on näköjään alusta asti ollut väärä valinta.



Voihan paska.



ap

Mutta silti monien hehkutus tuntuu itselle käsittämättömälle.



Meillä on siis kyllä hyvä ja onnellinen liitto. En valitsisi toisin jos saisin uudelleen valita. Meillä on hyvä olla yhdessä. Meillä on pääsääntöisesti hauskaa ja kivaa yhdessä. Jos koen jotain, minulle tulee tunne, että haluan jakaa tämän mieheni kanssa. Jos minulla on ongelma, minulla on syvä luottamus, että mieheni auttaa. Meillä ei ole eroteltuna toistemme rahoja tai tavaroita vaan kaikki mitä omistamme on yhteistä.

Pidämme paljon samanlaisista asioista. Tykkäämme liikkua, keskustella ja pidämme samankaltaisesta matkustelusta (tällä hetkellä meillä ei tosin ole rahaa matkustella). Seksiä on ja se on hyvää, mutta se ei ole ensisijainen prioriteetti suhteessamme.



Kunnioitamme toisiamme suunnattomasti. Kaikista tuntemistani ihmisistä eniten, ihailen ja arvostan miestäni eniten. Hän on uskomattoman hyvä ja oikeudenmukainen ihminen. Hän on älykäs toisella tapaa kuin minä. Täydennämme hyvin toisiamme. Silti tiedostamme toisissamme paljon puutteita, mutta niiden olemisen olemme jokseenkin hyväksyneet toisissamme.



Mutta ei meillä ole aina kivaa tai hauskaa. Välillä ärsyttää niin, että tunnen halkeavani. Välillä riidellään ja tulee vaikeita aikoja. Itse olen varmasti paljon tähän syyllinen, sillä olen hyvin tunnepitoinen ihminen. Mieheni tasaisella luonteella tuskin hirveästi riideltäisiin.



Olemme selvinneet vaikeista ensimmäisistä vuosista, kun yritin työntää toista kauemmas pois itsestäni, vaikka samalla halusin pitää toisesta tiukasti kiinni. Olemme selvinneet kahdesta seksittömästä vuodesta (vaikeat raskaudet), kolmesta lapsesta pienillä ikäeroilla ja allergioilla. Selvisimme myös synnytyksen jälkeisestä masennuksestani, vaikka raskasta oli. Nyt on syvä luottamus ja usko siihen, että me selvitämme mistä vain.



Yhdessä ollaan oltu 10v. Aika lyhyt aika jos ajatellaan, että edessä on vielä 50v.

Ja sitten alkoi hidas mutta varma alamäki. Nyt ollaan eron partaalla, oltu jo 4 vuotta ja elämä päin peetä :( Muta hienoa kuulla että vielä löytyy liittoja joissa on hyvä olla!!!

Ja lisaan, ehka liian "tylysti" etta osaa olla onnellinen siina ihan perusarjessa, ylitoita, vasyneita vanhempia, sairaita lapsia jne Ja osaa antaa puolisolle tilaa



Kaikki ton paalle on plussaa. Me ollaan oltu yhdessa 24 vuotta, naimisissa 17v, kaksi lasta, olemme asuneet Suomen rajojen ulkopuolella 12 vuotta.



Joo, tosin kylla, mun mies ei ole tainnut "koskaan" tehda mulle romanttista aamiaista ;)

lapset jo maailmalla joten:



- mies ja nainen on erilaisia

- nainen on fiksumpi kaikissa koti/perhe/lapsi/raha-asioissa

- ja olen pannut saman merkille muissakin perheissä

- rääväsuu nainen rikkoo oman kotinsa ihan kielenkäytöllään

- fiksu sanoo sanottavansa asiallisesti ilman hysteriaa, koska mies ymmärtää sellaista puhetta

- miestä pitää huomioida ruualla, kehulla sillon tällöin ja mies kukoistaa jos häntä kunnioittaa!!!!

- miestä ei saa nolata muitten kuullen

- pidä itsesi siistinä, nättinä, suht hoikkana, älykkäänä ja sitten on vielä se yksi juttu!



- ja olen antoisassa avioliitossa, jossa on ollut myös yläalamäkeä mutta ei koskaan mitään vakavaa eikä mua ole loukattu. Enkä ikinä antaisi miestäni kenellekäään vaan pidän hänet ihan itselläni ja meillä on usein mukavaa vaikka olemme kuin yö ja päivä:))



Lopuksi, avioliitto vaatii vaivannäköä, pilkettä ja hyvän tekemistä toiselle. Se täytyy oppia saadakseen onnellisuutta. Ja nyt ei puhuta mistään lässytyksestä!

Jotkut ihmettelevät voiko olla "auvoista" jos on lapsia. Meillä on 2 kpl, joten kyllä voi. Me vaan olemme molemmat aika rentoja ihmisiä emmekä stressaa lapsista mitenkään, luotamme siihen että siinähän nuo kasvavat kun vaan elellään eikä tarvitse siitä paineita ottaa. Lapsemme ovat kuitenkin onneksi terveitä, vaikeahoitoinen erityislapsi voi tietysti olla huomattavasti merkittävämpi stressitekijä elämään ja siksi kiristää parisuhdettakin eri tavalla.



Meillä on kyllä molemmilla erittäin hyvä ja tasapainoinen lapsuudenkoti - tätähän joku kyseli että miten tämä asia on parisuhteissaan onnellisilta. Omat vanhempani jo 40 vuotta naimisissa ja edelleen onnellisia, kuin vastarakastuneita. Miehen vanhemmat myös olleet yhtä kauan yhdessä, he eivät ole ehkä niin tunteitaan näyttäviä kuin minun vanhempani mutta hyvin tasapainoisen oloisia ja lapsuus miehellä ollut myös rauhallinen ja hyvä.

Jossa kumpikin antaa oman työpanoksensa perheen edun nimissä, eikä syytä eikä painosta toista. Kumpikin saa tilaa ja olla oma itsensä.

Muita??

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa, jotka olette sitä mieltä, että avioliittonne on todella hyvä - minkälaista se on? Miksi se on toimiva? Miten pitkään olette olleet yhdessä?

t. eroamassa

Melkein 20 v. Ollaan kavereita ja samalla 2 eri ihmistä. Tehdään asioita yhteiseksi hyväksi. Rakennetaan tulevaisuutta. Pidetään eroottista flirttiä yllä. Otetaan yhteistä ja omas aikaa.

Yhdessä on yksinkertaisesti kivaa vuosienkin jälkeen. Yhdessäolo on toki melko arkista, mutta siinä on paljon halauksia, suukkoja ja kaikenlaista pientä toisen huomiointia, kuten tuodaan aamukahvi sänkyyn tai ostetaan toisen lempparijuttuja kaupasta yllärinä. Toinen on se, kelle ensimmäisenä haluaa asioista kertoa ja kenen kanssa yhdessä ensisijaisesti haluaa asioita kokea. Esimerkiksi minua ei niin huvita hankkia jotain kallista elämystä, kuten hieno illallinen tai matka, ellei se ole yhdessä mieheni kanssa. Muuten toki teemme juttuja myös erikseen ja toisen luo aina hiukan kaipaa vaikkapa työmatkoilla, vaikka tavallaan erillään olo piristääkin.

Kunnioitetaan toisiamme silleen, ettei koskaan olla törkeitä toisiamme kohtaan. Kuten ei kiroilla, huudeta toisillemme, saati nimitellä tms.

Pitkästä liitosta eronneena ja nyt viisi vuotta uudessa eläneenä, itsellä kaksi lasta samoin kuin uudella miehellä, kaikki jo täysi-ikäisiä: Kyllä onnellisen liiton perusta on omissa nahkoissaan viihtyvät ihmiset jotka tarpeeksi samanlaisia arvoiltaan ja tavoiltaan ja kykenevät arvostamaan toista ilman hirveitä vaateita. Osa ketjun eroa suunnittelevista kirjoittajista haikaili sielunkumppanin perään, elämää jossa romantiikkaa ja onnea. Ihan hyvä niin, mutta ensiksi kyllä kannattaa tutustua kunnolla siihen läheisimpään sieluun, pohtia miten voi ja mitä itse voi tehdä sitä omaa hyvinvointia parantaakseen. Hyväksyä se epätäydellisyys itsessä, sen jälkeen se on helpompaa hyväksyä myös kumppanissa. Tajuta mitä oikeasti on vailla ettei ohjaudu vaan omien lapsuudessa opittujen koukkujen ja lukkojen viemänä. Tajuta, että itse on vastuussa omasta onnellisuudesta, ei sitä voi kenenkään toisen velvollisuudeksi delegoida.

Nuo kun itse tajusin ja kävin läpi löysin vierelle hyvän miehen jonka kanssa molemmilla on hyvä olo. Kumpikin tyytyväinen toiseen, nautitaan toisistamme, nauretaan yhdessä, suljetaan silmät armollisesti toisen puutteille, annetaan kiukustua arjen hankauksissa ja odotetaan kärsivällisesti kiukun laantumista. Annetaan kummankin tehdä uraa, kulkea ulkomailla, tehdä pitkiä päiviä mutta etsitään innolla yhdessä mahdollisuuksia löytää yhteistä aikaa, lepohetkiä, uusia kokemuksia. Hyväksytään toisen erilaiset kiinnostuksenkohteet, matkat ja tekemiset ilman kumppania muiden ystävien kanssa. Odotetaan jo eläkepäiviä, yhdessä rauhoittumista, matkustamista, puuhaamista.

Moro! Olen 30v. mies ja olen ollut 8 vuotta naimisissa. Lapsia viisi.

Olen saanut ihanan vaimon itselleni.  Naisen, jonka kanssa on helppo elää. Ei todellakaan kiukuttele pikkuasioista ja jos kiukutteleekin välillä niin ei ole pitkävihainen. Kunhan vain tiedän mikä asia kengässä puristaa niin ongelma ratkeaa nopeasti. Siis peruspositiivinen ja sopivasti pessimisti. Mutta itse asiaan:

Ensimmäiset kaksi vuotta naimisissa oli ylivoimaisesti vaikeinta aikaa. Siksi varmasti monet eroaa silloin, eivät kuitenkaan tiedä miten ihania yhteisiä päiviä olisi vielä jos tuon ajan ponnistelisivat samaa latua. Suhde hioutui meillä sen pari vuotta. Nyt tiedetään toistemme tarpeet ja osaamme toimia sen mukaan. Kunnioitus molemmin puolin on tärkeää. Tiedän että vaimoni kunnioittaa minua koska joka päivä kun tulen töistä niin ruoka on valmiina. Se oikeastaan aika pitkälle riittää merkiksi kunnioituksesta. Vaimolle toki täytyy antaa töistä tullessa pieni hali ja puristus peppuun. Tämä on tärkeä juttu vaimolle. Se oikeastaan aika itkälle riittää merkiksi rakkaudesta. Onnellinen avioliitto on aika pienistä asioista kiinni. On tietty tärkeä, että kotona viihdytään eikä kaipailla erityisemmin mihinkään.

Nuorin lapsemme on 4kk, meidän ihana silmäterä ja ilopilleri. Antaa mielettömästi voimaa vaikkakin välillä osaa myös valvottaa yöllä. Muutkin lapsemme toki tuovat sisältöä elämään.  Ja yks juttu mikä tuli mieleen että lapset ei oikeasti tarvi paljoa. Vain ruokaa, puhtaat vaatteet, rakastavat vanhemmat, makkaranpaisto tms. retki sillon tällöin. Älkää hyvät ihmiset roudatko lapsia jokaiseen tapahtumaan ja harrastukseen mitä on tarjolla. Se väsyttää sekä lapsen että vanhemmat. Yleensäkin elämän tiukka aikatauluttaminen vetää pääkopan kireelle. Ja se että meilläkin täytyy olla sitä ja tätä ja tuota koska muillakin on sitä ja tätä ja tuota. 

Tämmöstä tällä kertaa.. Tiivistetysti siis vinkkinä naisille miten olla hyvä vaimo: Huolehdi että ruoka on valmiina kun ukko tulee töistä. Sen ei tarvi olla tosiaan mitään gurmeeta. Kaurapuuro tai saarioisten valmisruokakin kelpaa jos meinaa kiirettä pukata.  Nälkäsenä mies ei voi olla oma itsensä koska pinna on kireenä kun tuntuu että energia loppuu ja kaikki loppuu. Ja toiseksi, olkaa tyytyväisiä siitä mitä olette saaneet älkääkä haikailko jatkuvasti mitään uutta krääsää. Toki unelmia pitää olla mutta kaikki aikanaan. Sit vielä kirsikkana kakun päälle. Olkaa avoimia, sanokaa miehellenne jos hän alkaa muistuttamaan enemmän possua kuin miestä.

Luen haikeana.

Olen eronnut. Mun ex.mies oli kova puhumaan rakkaudesta. Ei se vaan siltä tuntunut. Se ei välittänyt pitää yhteyttä kun oli matkoilla. Ei viitsinyt soittaa. Ei sillä kuulemma ollut ikävä. Vuosien väännön jälkeen se "oppi" pitämään yhteyttä mun mieliksi.

Se ei myöskään tullut mun puolelle ja tueksi, jos mua kohdeltiin väärin.

Kun olin sairaalassa, se pyysi että soitan sitten, kun voi tulla hakemaan. Ei todellakaan ollut vieressä kun toivuin leikkauksien jälkeen. Ei todellakaan odottanut käytävässä huolissaan miten kaikki menee. Ei, pelaili tietokonepeliä tai teki töitä.

Sen määritelmä rakkaudesta oli, että se on sitä, että rakastaa toista siitä huolimatta millainen tämä on. Silti jos siitä riippuisi, oltaisiin yhä naimisissa.

Mä tein jätin sen lopulta. Se oikeastaan teki yhdessäolon aikana kaiken sen, millä rakkaus tapetaan nälkään. Sit sitä harmitti ja yllätti, kun seksi joka oli meillä mahtavaa aluksi ei enää haluttanut mua.

Kaiken muun vielä ymmärrän, mutta en sitä, että jos ei rakasta, niin mitä järkeä on esittää ja valehdella sitä vuositolkulla? Mitä ideaa on kohdella toista siten, että toinen kylmenee? Jos ja kun ei välitä sen toisen ilosta, niin luulisi tyhmänkin tajuavan, että itselle tulee ankeat kotiolot jos osoittaa välinpitämättömyyttä ja on toistuvasti epäluotettava (esimerkiksi). Ja hän piti itseään älykkäänä.

Vierailija kirjoitti:

liitto on näköjään alusta asti ollut väärä valinta.

Voihan paska.

ap

Mä niin muistan kun mulle valkeni tuo sama. Kun lopulta ymmärsin, että en mä valita tyhjästä ja vaadi liikoja. Päinvastoin, en vaatinut tarpeeksi, en arvostanut itseäni kylliksi. Kun ymmärsin, että moni muu olisi lähtenyt tiehensä jo aikapäiviä.

Parisuhde on toimiva ja hyvä silloin, kun sen eteen ei tarvitse tehdä töitä, vaikka sellaista ohjetta joka tuutista tuputetaankin, vaan se toimii omalla painollaan kahden rakastavan ja toisiaan kunnioittavan ihmisen ollessa yhdessä.

Minusta meillä on oikeasti hyvä avioliitto, olllut jo 36 vuotta. Rakkautta riittää edelleenkin. Monet pitävät kummallisena sitä, ettemme koskaan riitele. Ei ole koskaan, ei ikinä, ollut tarvetta riidellä, voimme silti olla eri mieltä asioista ja keskustella niistä. Ikinä meillä ei ole huudettu tai haukuttu toista.

Kolme lasta olemme saaneet aikaiseksi ja nyt jo aikuiseksi. Käsittääkseni heilläkin on ollut onnellinen ja tasapainoinen lapsuus eikä koskaan ole tarvinnut kuunnella äidin ja isän riitelyä. Meille pitämässään juhlapuheessaan totesivatkin, että me olemme asettaneet heille rajan korkealle puolison valinnassa omalla esimerkillämme.

Meillä on yhteinen rakas harrastus, molemmat tykkäämme matkustella (yhdessä ja erikseen), pidämme samoista asioista ja meillä on sama arvomaailma. Minä olen miehelleni vaimo, rakastajatar, ystävä ja hänen lastensa äiti. Mies on minulle aviomies, rakastaja, ystävä ja lasteni isä.

Siinä kai ne tärkeimmät peruspilarit ovat.

Jonkun mielestä varmaan tasaisen tylsää, mutta me haemme vaihtelun elämäämme ihan toisenlaisista asioista kuin huutamisesta ja riitelemisestä. Ja kun ei ole ollut tarvetta mitenkään puhdistaa ilmaa, niin mitäs sitä turhia riitelemään. Tylsää meillä ei ole koskaan, päinvastoin viihdymme hyvin yhdessä ja meillä on mukavaa.

Minun periaatteeni on, että pikkuasioista ei kannata hermostua ja kun tarkemmin ajattelee, ovat kaikki asiat pikkuasioita... Tiedän kyllä, että joku saa hepulin jo roskapussin viemisestä, jos mies on unohtanut vuorollaan viedä. Paljon helpompaa silloin tarttua siihen itse ja tuumata, että pikkujuttu, äkkiähän minä itse tämän ulos heivaan.

Minkälaista on olla oikeasti hyvässä avioliitossa?

- tunnet että olet jollekin tärkeä, tunnet että sinua rakastetaan sellaisena kuin olet, tunnet että sinusta pidetään huolta vaikka terveys pettää, tunnet että selviätte yhdessä vaikeimmankin ajan yli, tunnet että olet tasa-arvoisessa asemassa puolisoosi nähden, raha-asiat hoidetaan oikeudenmukaisesti...

- Perusarki koostuu pienistä onnen hippusista esim. kun vaimo tulee ruokakaupasta, haen ruokakassit autosta ja puran ne kaappeihin sillävälin kun hän syöttää vauvan. Sitten juodaan yhdessä kaljupääkaffit ja katsellaan kuin ensilumi sataa maahan. Otan 15min päikkärit, vaimokin halutessaan. Vaihdetaan kuulumisia. Ei nalkuteta turhista. Tehdään vuorollaan kotitöitä. Pian onkin ilta ja ajoissa painuttava peiton alle. Hellä yöpusu poskelle, joskus hierontaa. Nukutaan ja samalla siirretään väsymys seuraavaan iltaan.

Näitä juttuja kun lukee niin herää kysymys, miksiköhän me ollaan mieheni kanssa yhdessä.