Minkälaista on olla oikeasti hyvässä avioliitossa?

että montako lasta teillä onnellisessa liitossa eläjillä sitten on??

suoja myös perheen lapsille. Meillä tapellaan ja sovitaan, nauretaan ja pelleillään, ihan tavallista elämää muutenkin vietetään parin lapsen kanssa. En haluaisi ketään muuta, vaikka toinen ärsyttää välillä todella paljon.

Olen itsekin miettinyt, että miksi liitto on meillä tähän asti kestänyt, kun niin monella tutullamme epäonnistunut jo moneenkin kertaan.



Hyvää tuuria ja arjen sietokykyä? Yhteisiä kiinnostuksen kohteita? Ja vielä kerran pelkkää tuuria? En todella tiedä. Enkä suinkaan ajattele, että olemme tästä eteenpäinkin aina yhdessä. Mistä sen tietää, mitä tilanteita elämä tuo eteen? Ikää jo sen verran, että tietää, että vannomatta paras. Ja onnella hehkuttaminen se vasta typerää on nykymaailmassa.

Yhdessä 11 vuotta. En osaa oikei muuta sanoa miksi toimii kuin se että me vaan ollaan jotenkin sielunkumppanit, aina ymmärtäneet toisiamme ilman sanojakin jollain hyvin syvällä tasolla. Olemme samalla parhaat ystävykset ja veli ja sisar ja rakastavaiset, siltä tuntuu.

Miten se arjessa näkyy? Se on jotenkin melkein kuin olisi yksin siinä mielessä että toisen läsnäolo ei yhtään ahdista eikä vie tilaa henkisesti (mua aina ennen tätä miestä alkoi äkkiä ahdistaa yhdessä asuminen ja luulinkin että olen niin erakko etten siihen ikinä pysty). Voimme olla puhumattakin pitkiä aikoja ja silloinkin tuntuu lämmin tunne siitä että se toinen on olemassa. Voimme myös puhua ihan mistä vaan, olipa kyse tunteista, työasioista tai vaikka maailmanpolitiikasta.

Kunnioitamme toisiamme syvästi ihmisinä ja haluamme jotenkin "palvella" toisiamme, tuottaa toisillemme hyvää oloa. Eikä tämä ole mistään pelkästä seksuaalisuudesta ja vetävyydestä kiinni, meille ensisijaista on henkinen puoli siinä miksi toisiamme rakastamme.

Sillä erotuksella, että emme ole naimisissa (avoliitossa 9 vuotta). Lisäksi suhteemme alku oli todella vaikea. Vähitellen onneksi opimme luottamaan toisiimme ja rakastamaan toisiamme. Kyllä: rakastaminen on taito, ei pelkästään tunne. Meillä siihen vaadittiin muutaman self help -kirjan lukemista, paljon keskustelua, paljon yritystä ja erehdystä ja paljon aikaa.

On ihanaa kun kotona asuu joku toinen ihminen, josta ei ole itselle mitään häiriötä tai haittaa (kuten useimmista ihmisistä minulle on), vaan jolta saa tarvitessaan tukea, kannustusta, apua, neuvoja ja seuraa. Myös silloin kun emme juttele vaan teemme omia juttujamme, on mukavaa kun toinen puuhastelee omiaan jossakin lähistöllä. Juuri sellainen jännittävän lämmin tunne siitä tulee.

Toivoisin samanlaista onnea aivan kaikille ihmisille. Samalla kannustaisin huonosti toimivissa liitoissa eläviä näkemään aidosti vaivaa suhteensa eteen. Joskus vasta suuri vaivannäkö tuo sen toivotun palkinnon - ja usein jos ei ole valmis tekemään toisen puolesta yhtään mitään, niin hyvää liittoa ei saa edes kumppania vaihtamalla. Silloin vika löytyy todennäköisemmin itsestä.

Ap:lle voimia eroprosessiin. Yllä sanottu ei ole tarkoitettu moralisoinniksi. Joskus ero on kuitenkin paras vaihtoehto.

kaikille vastauksista. Ne tukevat päätöstäni erota.





ap, joka on yrittänyt kaikkensa jo monta vuotta. Tuloksetta.

Tällainen on meidän hyvä liittomme:



- Keskustelemme paljon ja kaikesta! Muistoista, tulevasta, tästä hetkestä. Lapsista, kasvatuksesta, työelämästä. Unelmistamme, luovista projekteistamme, murheistamme, huolistamme.



- Mikä tahansa tilanne, mikä tahansa tunnetila - siihen voi luottaa, että toiselta saa tukea.



- Jopa silloin kun riidellään, kumpikin muistaa kunnioittaa toista ja suhtautua luottamuksella sekä avoimesti siihen, mitä toinen sanoo. Osataan myös myöntää olleemme väärässä ja pyytää anteeksi.



- Saa olla oma itsensä. Me ei olla aina iloisia, aika usein kyllästyneitä. Mutta jos on yhdessä tylsää, se ei ole niin paha :)



- On yhteisiä kiinnostuksen kohteita sekä ihan omia. Toisten erityiskiinnostuksen kohteista ei ole pakko kiinnostua, kunhan hyväksyy, että ne vie joskus aikaa :)



- Omia ja yhteisiä kavereita ja menoja myös. Aika saman verran kaivataan sosiaalista elämää.



- Kulttuurieron takia usein meillä on erilaiset näkökulmat moniin asioihin. Rikastuttaa omaa maailmankuvaa, kun niistä keskustellaan.



- Viimeisinä, muttei vähäisimpänä: huumori ja seksi pelaa :)

Kumpikin saa olla olla sellainen kuin on, kiloineen ja karvoineen, toista ei arvostella ilkeästi eikä kohdella huonosti tai alentuvasti.



Meillä nauretaan paljon. Onneksi mies ja lapset ovat huumorintajuisia.



Sairas saa paijausta ja hemmottelua. Ongelmissa ja epävarmuuksissa toista tuetaan ja rohkaistaan. Tästä olen miehelleni erityisen kiitollinen, kun hän jaksoi tukea minua yt:ttein jälkeisten potkujen masennuksessa ja sitten, kun välillä epäilin, opinko uudessa työpaikassa hommiani. Myöskään vuosien takaisessa työttömyysajassani mies ei kertaakaan mollannut minua, vaikka rahallisesti olikin tiukkaa.



En hauku miestäni (enkä lapsianikaan) muille. Yksi työkaveri tekee niin ja se on kamalaa kuultavaa.



Yhdessä olemme olleet 30 vuotta, mutta ei se elo ole aina tällaista ollut. Lasten ollessa pieniä meinasin pari kertaa heittää hanskat tiskiin, kun en enää jaksanut miehen alkoholinhuuruista poikamieselämää. Mies ei halunnut erota ja jaksoi aikansa skarpata. Nyt ei enää ole samanlaista, kai se ikääntyminen rauhoittaa.



Yhteisiä harrastuksia meillä ei ole. Elämä muuttuu aika lailla lähivuosina, kun nuorinkin lapsista lähtee pois kotoa.

- kuunnellaan ja ollaan läsnä, minäkin ne samat hauskat jutut uudelleen ja uudelleen, vaikka osaisin kertoa ne itsekin.

- keskustellaan, oikeasti.

- rakastellaan usein ja tuntuu, että se on vaan kerta kerralta ihanampaa..

- riidellään harvoin (vaikkakaan se ei oo mikään hyvän parisuhteen mittari, meillä vaan ajatukset menee niin useasti ihan yksiin.. eikä tykätä riidellä)

- saa olla yksin ja vaiti, jos ei huvita olla toisen seurassa ja puhua..

- jaetaan vastuu kodista ja lapsista

- annetaan toisen virheitä ja puutteita anteeksi pyytämättäkin

- osoitetaan myös muille ihmisille, että oma kumppani on parasta maailmassa

- hellyys on joka päiväistä, vaikka seksi ei olekaan

17 vuotta joista pari avo ja loput avioliitossa. Lapsia kuusi.



Ollaan onnellisia. Mies hellii, haluaa, kehuu seksikkääksi, kauniiksi, maailman haluttavimmaksi jne. Hän silittää, heiroo jalkojani, ottaa syliin, pussaa ja osoittaa arvostusta. Nauretaan paljon yhdessä, lenkkeillään, retkeillään koko perheellä, ilataisin katsotaan miehen kans elokuvia kun lapset nukkuu tai on huoneissaan, rakastellaan, luetaan vierekkäin kirjoja. Nukhadetaan lusikka-asentoon ja aamulla halataan ekaks toisia ennen kuin lähdetään töihin.

Olemme olleet yhdessä 23 vuotta, josta naimisissa 13 vuotta.



Toimii siksi, että huomioimme toinen toisemme. Liitossa on kaksi ihmistä, ei vain minä,minä, minä. Olemme myös toisaalta täysin erilaisia, eikös se mene niin, että erilaiset täydentävät toisiaan.

että montako lasta teillä onnellisessa liitossa eläjillä sitten on??

Se tunne kun tietää että oma rakas on siinä, saa rakastaa sitä ja tietää että se rakastaa mua. Ollaan aina iloisia kun nähdään työpäivän jälkeen, oikein odottaa aina että toinen tulee kotiin ja saadaan jutella.

Rakas on niin ihana, hauska ja kiinnostava, ja sen kanssa on hyvä olla. Me nauretaan paljon ja jutellaan kaikesta, paljon. Muistellaan menneitä ja suunnitellaan tulevaa, puuhaillaan ja lepäillään yhdessä. Ajattelen aina miten saan sille kivan olon ja teen juttuja että sen ei tarvitsisi, ja se tekee samaa mulle. Kumpikin yrittää parhaansa että toinen olisi onnellinen.

Me ollaan oltu 15 vuotta yhdessä ja ollaan varmasti koko loppuelämämme. Me sovitaan ja kuulutaan niin yhteen, ei ole kivaa ilman toista. Läheisriippuvaisia ei olla, menoja on molemmilla yksinäänkin, mutta sitä kivempi on aina tulla kotiin ja pohtia ja pyöritellä kaikkea tapahtunutta yhdessä rakkaan kanssa.

Varmuus, luottamus, yhteiset arvot ja toisen kunnioitus. AINA tietää että on olkapää vaikka mitä kävisi. Nyt yhdessä 11 vuotta ja vaikka on pienet lapset, tuntuu "tuoreelta". Seksiä ei ole ollut puoleen vuoteen kiireisen elämän takia mutta kun parisuhde on vakaalla kalliolla niin sillä ei ole merkitystä. Tiedämme että aika koittaa taas, hyvä suhde kestää tälläisen helposti. Olen onnekas, tiedän, ja toivon kaikille samaa.

olenko realistinen jos kuvittelen voivani saada onnellisen suhteen ja rakkauden ihmisen kanssa jota voin arvostaa ja rakastaa ja joka tekee samaa minulle.

Olen myös eroamassa! Tuo mies on ihan kiva. Hyväsydäminen, rakastaisi minua ja tekisi kaikkensa että olisin onnellinen. Mutta! Monien syiden vuoksi olemme riidelleen ja sanoneet toisillemme liian pahoja asioita, joita en ehkä koskaan unohda. Hän ei ole älykäs tai luova, eikä omista samanlaista elämänkatsomusta kanssani. Välillä epäröin, mutta jossain sisimmässäni uskon, että voin löytää sen Sielunkumppanin. Sen joka on juurikin nokkela ja mielikuvituksellinen, silti luotettava ja viisas, romanttinen.. Sellainen jonka kanssa meillä voisi olla oma maailma, jossa me aina ymmärrämme toisiamme, emmekä tarvitse muita :)

Olen kuullut että sellaista voisi olla. Minäkin tahdon!

anteeksi antaminen kannattaa opetella

joskus erilleen meneminen on hyvä asia, joskus vasta sitten tajuaa mitä menettää

mutta olen kyllä samaa mieltä että oma henkinen kasvu on avain toisen hyväksymiseen....

Olemme olleet yhdessä 11 vuotta, joista naimisissa kuusi. Avioliittomme on todella onnellinen; en itse asiassa olisi koskaan uskonut löytäväni avioliitosta tällaista onnea, sillä lapsuudessa saamani parisuhteen mallit olivat jotain ihan muuta. Millaista meillä sitten on?



Rakastamme toisiamme hyvin paljon, ja olemme myös toistemme ystäviä. Kunnioitamme ja arvostamme toisiamme. Mies on minun rakkain ja tärkein ihmiseni maailmassa, se henkilö, jolta voin odottaa saavani tukea tilanteessa kuin tilanteessa. On tärkeää tietää, että toinen on minun puolellani, tapahtuipa mitä tahansa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisimme aina samaa mieltä kaikista asioista. Hyvään suhteeseen kuuluu mielestäni myös terve mielipiteen ilmaisu ja kompromissien teko. Elämän vastoinkäymisissä on kuitenkin tärkeää saada toiselta tukea.



Emme puhu toisistamme pahaa tai arvostele toisiamme muiden kuullen. Keskinäinen kunnioitus näkyy myös ulospäin - tuntuu tosi pahalta katsella pareja, jotka nälvivät ja vähättelevät toisiaan! En koskaan haluaisi nolata miestäni muiden silmissä.



Meillä on paljon hellyyttä ja läheisyyttä. Viimeksi tänään vietimme töiden jälkeen muutaman tunnin ihan vain lähekkäin vuoteessa jutellen, halaillen, rakastellen, toisiamme hyvänä pitäen. Seksi ei ole suhteessamme vallankäytön väline mihinkään suuntaan. Haluamme toisiamme, mutta kumpikin ymmärtää myös antaa tilaa. Ei tulisi mieleenkään kieltäytyä seksistä kiusantekomielessä. Tämä puoli suhteessamme toimii jotenkin hirveän helposti ja vaivattomasti.



Meillä on yhteisiä kiinnostuksenkohteita, mutta myös omia harrastuksia. Suhtaudumme positiivisesti toistemme ystäviin ja olemme myös pariskuntana sosiaalisesti aktiivisia. Teemme yhdessä asioita: matkustamme, käymme erilaisissa kulttuuritapahtumissa ja näyttelyissä, liikumme jne. Otamme suunnitelmissamme aina toisen huomioon.



Olemme hyvin sitoutuneet toisiimme ja yhteiseen arkeen. Olemme tietoisia siitä, mitä toisen elämässä on meneillään ja päivitämme "kuulumisia" usein. Joskus pidämme jopa leikkimielisiä "kokouksia", jolloin istumme alas suunnittelemaan elämää pidemmälle. Jos elämä on kiireistä, saatamme muutenkin merkitä yhteistä aikaa kalenteriin.



Sitten yksi suuri onnellisen avioliiton kulmakivi: jaamme kotityöt. Kummallakaan ei ole sellainen olo, että joutuu kantamaan arjesta enemmän vastuuta kuin toinen. Olemme molemmat aikuisia, itsenäiseen toimintaan kykeneviä ihmisiä, joten kummankaan ei tarvitse holhota toista. Silti voimme tehdä toisillemme myös perinteisiä palveluksia: minä saatan silittää miehen paidan ilman marttyyrinelkeitä, huoltaahan mieskin itsestään selvästi molempien polkupyörät. Kun arjen pyörittäminen on oikeasti yhteinen juttu, kummallakaan ei ole tarvetta syyllistää toista.



Riidelläkin osaamme, mutta yleensä pystymme melko pian selvittämään, mistä oikeasti kiikastaa. Yleensä se syy ei oikeasti ole toisessa, vaan siinä, että on itse väsynyt tai pahoittanut mielensä jostain aiemmin tapahtuneesta. Onnellisessakaan avioliitossa jokainen päivä ei tietenkään ole täydellinen. Eikä meidän elämämme muutenkaan ole täydellistä; suurin yhteinen kriisimme on tahaton lapsettomuus, lapsettomuushoidot ja näihin asioihin liittyvät pettymykset. Voin kuitenkin sanoa, että kun liitto on nämä asiat kestänyt onnellisena, se on todella kestänyt paljon!



Yksi tärkeimmistä asioista on varmaan se, että tiedostamme, miten onnellisia olemme ja ilmaisemme sen toisillemme sekä sanoin että teoin. Suuren onnen kääntöpuolena on kuitenkin menettämisen pelko; näinkään pitkässä suhteessa en ota asioita itsestään selvyytenä. Tiedän, etteivät kaikki saa kokea tällaista suhdetta elämässään - mutta jokaiselle sen soisin.

ketju sai minut itkemään ja muistamaan, millaista on (tai olisi) elää parisuhteessa, jossa arvostetaan ja rakastetaan.

Olen iloinen teidän puolestanne, jotka olette tuollaisessa rakkauden ja arvostuksen täyteisessä liitossa. Jokaisella pitäisi olla oikeus tuollaiseen onneen.

ketju sai minut itkemään ja muistamaan, millaista on (tai olisi) elää parisuhteessa, jossa arvostetaan ja rakastetaan.

Olen iloinen teidän puolestanne, jotka olette tuollaisessa rakkauden ja arvostuksen täyteisessä liitossa. Jokaisella pitäisi olla oikeus tuollaiseen onneen.

Kirjoitat ikäänkuin sinun ei olisi enää koskaan mahdollista saavuttaa onnellista suhdetta. Miksi näin? Terveisin yksi ketjussa kirjoittaneista onnellisista.

No en jaksa mitään liirum laarumia kirjoitella. Ollaan oltu nuoresta asti yhdessä ja arvostan suhteessamme varsinkin sitä että olen saanut etsiä ja toteuttaa itseäni, sekä kasvaa henkisesti ja käydä kriisini läpi tässä avioliiton aikana tietäen että toinen ymmärtää ja tukee.



Meillä on pari lasta ja hyvä henki koko perheessä, lapset ei ole koskaan edes kuullet meidän tappelevan, edellinen riita missä piti ääntä käyttää taisikin olla pari vuotta ennen esikoisen syntymää eli n. 6 vuotta sitten.



En osaa hehkuttaa, mutta se tunne kun voi vaan olla, on maailman parasta.

ainakin on huoletonta ja hauskaa. Avointa ja vilpitöntä. Näin lyhyesti sanottuna.



Nyt 18 vuotta yhdessä.

luki hesarissa, että pysyvässä ja hyvässä suhteessa molemmat osapuolet usein omaavat samanlaiset näkemykset mitä tulee

- uskonnollisuuteen

- sukupuolirooleihin

- irtosuhteisiin



ja joitain muitakin. Pätee ainakin meidän liittoon.

Ja ikävä on kova jos toinen on työreissussa. Ennen oltiin selät vastakkain että pääsi kuhertelemaan työpäivän aikanakin, nyt ei välttämättä nähdä, ellei käydä syömässä yhdessä. Ollaan niin eri puolilla taloa.



Yhdessä 15v, naimisissa 11v. Ja kolme ihanaa yhteistä lasta. Meillä on niin mahtava perhe!