Lue keskustelun säännöt.
Elämäni on ollut yhtä epäonnistumista
10.05.2012 |
Kun valmistuin lukiosta olin varma, että elämällä on suuret suunnitelmat varalleni. Naiivisti uskoin, että pääsen teatterikorkeaan tai journalistikkaa lukemaan enismmäisellä kerralla. Että minusta tulee kuuluista ja rikas, että matkustelen paljon työn puolesta, kirjoitan, piirrän, maalaan ja ne. Olen äärimmäisen luova ihminen, joten olen aina tiennyt, että minulle ei sovi tavallinen suorittava työ, vaan haluan työn, missä saan käyttää luovuuttani. Minimi tavoitteeni oli päästä yliopistoon.
No yritin 5 vuotta yliopistoon ja ammattikorkeaan kaikilla mahdollisilla aineilla mitä osaan, enkä päässyt. Luin itseni hotellivirkailijaksi samalla ja hain alan vakituista työpaikkaa useita vuosia, mutta en vain saanut. Päädyin tekemään ravintola-alan keikkatyöitä, mikä oli suuri virhe. Alan työilmapiiri oli paskaa, joten vakituista tarjoilijan paikkaa en halunnut ja hotellivirkailijan töitä en edelleenkään löytänyt. Lopulta en kestänyt keikkatöiden tuomaa epävarmuutta ja jatkuvaa pomojen ja työkavereiden kiusaamista ja masennuin ja jäin pitkälle sairaslomalle ja aloitin mielialalääkkeet. Ennen mielialalääkkeiden aloitusta lopetin nukkumisen lähes kokonaan työhön liittyvän ahdistuksen takia (nukuin n. 2h yössä). Aina illalla itkin, kun työ ahdisti niin.
Lopulta mun poikaystävä jätti mut 5 vuoden suhteen jälkeen, koska se sano, että se haluaa olla jonkun tasapainoisemman kanssa.
Nyt opiskelen uutta alaa, mutta en tajua kuinka pääsen jatkamaan tästä eteenpäin. Työelämä pelottaa minua ja en jotenkin pääse irti tunteesta, että olen hukannut monta vuotta elämästä ja epäonnistunut kaikessa mitä halusin elämässä saavuttaa.
Kolme vuotta kului vaan nukkuessa ja töitä tehdessä tein 12-13h päiviä aina kun oli töitä. En harrastanut mitään, en bilettänyt, kun olin aina töissä jne. Nyt haluisin vaan dokata ja pitää hauskaa ja matkustella, mutta kummalista kyllä olen viime aikoina miettinyt haluanko lapsen vai en koko ajan. Hirveä ahdistus, kun oon 27-vuotias ja en tiedä haluanko lapsen vai en ja aika loppuu kesken ja mulla ei oo autoa, eikä omaa asuntoa, eikä vakityöpaikaa, enkä ole saavuttanut mitään ja parisuhdekkin kaatui. Miten tästä eteenpäin? Vinkkejä? Neuvoja? Kiitos, jos joku jaksoi lukea.
Kommentit (68)
lasi puoliksi tyhjä vai täynnä?
Mitataanko osaaminen tai lahjakkuus puhtaasti siltä pohjalta mitä pääsykoeraadissa istuva/koekysymyksiä sanoo?
Määrittelet itsesi ulkoisen kautta, that's the problem.
Ja avain siihen on otsikossa (ja itsetutkiskelussa).
Asioilla on tapana järjestyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
päästä yliopistoon ja vielä sieltä uloskin. Jospa tuo matematiikan hahmottamattomuus ilmenee joillakin muillakin alueilla, vaikka suhteellisuuden tajun puutteena ja siksi haikailet jotain, mihin sulla ei ole rahkeita.
Ikä ei ole mikään este sulla vielä vuosiin.
Kasvaa vuosien paino
meidät pian alleen musertaa
käy jalkoihin tyly asfaltti
unet ohuiksi kuluttaa
Jengi pelaa vaan aikaa
niil on liikaa mistä valita
ei kukaan huomaa
et kaikki on selvää
jos vain osaa katsoa
Anna tuulen puhdistaa
nostaa helmoja
heittää hiukset sekaisin
kevätmyrskyn kastella
mekko liimata kiinni vartaloos
niin olet kaunis
kaunis
ja maailma on sun
Nosta kasvot ylös sateeseen
katso lintujen lentoa
ne ei kylvä
ei ne satoa korjaa
mut niil on tarpeeks kaikkea
Kiivetään kukkulalle
sieltä näkee ohi kaupungin
niin sä muistat mistä tullut oot
ja minne palaat takaisin
Anna tuulen puhdistaa...
Joskus tuntuu että ajan pyörteet
kiskoo meidät mukanaan
avaa sylisi mulle
näin maailma saa ohi virrata
Sun aika on kukkaan puhjeta
kohti taivasta kurkottaa
juuret viimein kylmän kiven murtaa
jos ymmärtää odottaa
Olisipa kiva tietää, miten ap:lla menee nykyään. Jos menee.
Vierailija kirjoitti:
valmistumassa ekaan ammattiin :) Takana pari pahaa eroa jne.
Ehdit vielä vaikka mitä!
Miks näin pitkiä kappalejakoja??????
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet vielä hyvin nuori ap. Minä elin päälle nelikymppiseksi asti tuollaista sekavaa biletyselämää, jossa en tiennyt mitä haluaisin tehdä isona eikä oikein kiinnostanutkaan koko keskiluokan tylsä elämä. Uskoin myös että minusta pitäisi tulla joku kuuluisa kirjailija tms, että en voisi tehdä tyytyväisenä tavallista työtä, mutta ei mulla sitten lopulta ollut kuitenkaan intoa tai lahjoja kirjoittaa.
Keski-iän kriisissä vasta älysin, että olen ollut aikamoinen aikuisvauva, joka olen vain valittanut ja uhriutunut enkä ottanut vastuuta elämästäni. Olin elänyt käytännössä pitkitettyä teini-ikää 42-vuotiaaksi asti. Mutta juttu on, että sittenkään ei ollut liian myöhäistä, ja se tarkoittaa että sulle 27-vuotiaana ei TODELLAKAAN ole liian myöhäistä, ei vaikket heti löytäisi suuntaasi. Itse siis tosiaan opiskelin maisteriksi aloittaen opinnot 43-vuotiaana ja olen siitä asti ollut alan töissä. Muukin elämä on asettunut mukaviin uomiinsa, kun lopetin halveksimasta "tavisten rutiinielämää", ja opettelin vähän itsekuria ja tavoitehakuisuutta. Mutta en mä siihen olisi ollut 27-vuotiaana valmis, silloin nauroin kun vanhemmat yritti mulle sellaisia arvoja syöttää. Että hiton poroporvarit ja niiden materialistiset arvot ja tylsä elämä rattaana talouden koneistossa.
Et ole mitenkään epäonnistunut, eikä ne masennuksen aallotkaan ole välttämättä paha asia. Ne on enemmänkin muutos- tai kasvukipuja, merkki siitä että sinussa on tapahtumassa jotain joka ehkä tulee viemään sinua uuteen suuntaan elämässä. Ne on vähän tukalia vaiheita, kun tietää että haluaisi muutosta, mutta ei tiedä vielä mitä, mutta kyllä niihin selvyys löytyy. Joko itsekseen, tai tarvittaessa terapeutin kanssa jutellen. Jos terapiaan ei ole mahdollisuutta, jo ChatGPT:n kanssa juttelukin voi jonkin verran auttaa, koska se ei tekoälynä mene mukaan itsesääliin ja masentuneeseen kuvaan omista mahdollisuuksista, mutta ei toisaalta epärealistisiin intoiluihinkaan.
^ Kaunis viesti.
Ap toki on jo 39-vuotias, toivottavasti hän on löytänyt kipinän elämäänsä.
mulla ainakin on samanlaiset tuntemukset ja olen pian 30, mutta mun mielestä tässä iässä voi kuitenkin vielä muuttaa suuntaa jos haluaa. Siis jos vaikka on humanisti ja tajuaa että haluaakin olla lääkäri, niin sitten on aivan mahdollista vielä lukea lääkäriksi ilman että se olisi mitenkään järjetöntä. Jos siis vaihtoehdot ovat seuraavat 30-40 vuotta alalla jota vihaa tai sitten muutaman vuoden lisäkituutus ja ala jota rakastaa.
Miksi ap halusit nimenomaan näyttelijäksi tai journalistiksi? Ootko kiinnostunut tarinoiden kertomisesta, seuraatko mielenkiinnolla kaikkia maailman tapahtumia jne vai halusitko noihin ammatteihin, koska ne edusti vain jotain, esim. kuuluisuutta? Jos nyt olet löytänyt alan josta pidät niin se on todella hyvä, ei sillä ole väliä vaikka se olisi vaan "amis" koska tohtoreitakin on nykyään työttömänä vaikka kuinka paljon. Sellaisella alalla, josta pitää, on paljon helpompi menestyä.