Elämäni on ollut yhtä epäonnistumista

Mä täytän loppuvuodesta 40 vuotta, eikä mulla ole "mitään". Ei omistusasuntoa, ei vakituista työpaikkaa, helvetisti vaan opintolainaa ja velkaa autosta. Eikä koskaan mikään mene hyvin, aina on jompi kumpi työttömänä. Parisuhdekin on ihan pystyynkuollut. Olen lihava ja ruma. Ja ilmeisesti vielä tyhmäkin, kun en saa muutettua noita asioita.



On mulla sentään teini-ikäinen lapsi ja mies. Ja se on aika paljon se. Mut olis myös kiva, jos vois joskus elää ilman, että joutuis aina murehtimaan huomisesta.

Mulle vaan työ on kaikista tärkeintä elämässä. Että löytäisi työn josta pitää ja ennen kaikkea hyvän työyhteisön.

Eikä minulla ole vielä ammattia, vaikka olen kolmikymppinen. Vielä.

14

Mutta suosittelen miettimään sitä, voisiko aloittaja harkita muuttamista toiselle paikkakunnalle, jossa ammattikorkeakouluun ei ole niin suurta hakijamäärää. Kannattaa pohtia. Koulutus on kuitenkin todella tärkeä asia. Tai ainakin mulle on. Tsemppiä!

[/quote]

Yliopistossa minua kiinnostaisi vain journalistiikka tai espanjan kielitiede ja niihin olen hakenut monta kertaa kaikkialle sinne, missä niitä voi opiskella. Mutta kyllä nyt pidän jo itseäni liian vanhana opiskelemaan, olen tähän nykyiseen alaan melko tyytyväinen.



Ainoa ongelma on, että mietin koko ajan menneisyyttä ja itken itseni uneen ja mietin, että tekisin mitä tahansa, että saisin nuo vuodet takaisin, jotka tuhlasin tohon paskaan ravintola-alaan. Jotenkin toi menneisyys vaivaa niin paljon, että tuntuu että elämäni on jo eletty ja parhaat vuodet takana päin. Miten voin unohtaa ton menneisyyden ja lakata miettimästä, että pilasin kaiken ja katsoa tulevaisuuteen?



Haluan elää kuin 20 vee, vaikka olen jo paljon vanhempi. Ja nyt kun on löytänyt tuon alan, josta pitää, niin työelämä pelottaa, kun mulla on vaa negatiivisia kokemuksia työelämästä. Ja tietysti toi selvityminen pelottaa, varsinkin kun nukun pelkästään noilla mielialalläkkeillä ja niitäkin pitäisi kohta lopetella. No life is hard tai jotain?

Sori en osannu lainata oikein, en oo koskaan kirjoittanut näille palstoille aikaisemmin.

Hae opiskelemaan jollekin tylsälle alalle, jolla on töitä. Ei kaikille ole mahdollista päästä "kivalle" alalle. Se on harhaa. Mun isänikin oli alalla, josta ei ollenkaan tykännyt, mutta pääsi sillä alalla huipulle. Ei se häntä mitenkään masentanut. Sen sijaan nyt eläkepäivinään hän ehtii harrastaa sitä, mistä tykkää: taiteita.

Kun osaisikin asennoitua noin! Mä vaan sairastun, kun olen onneton töissä.

Alalla, jolle nyt valmistun on n. 350 työtöntä ja noin 60 vapaata työpaikkaa vuositasolla. Antaisin, mitä vaan kun saisin tän alan työn muutama viikko valmistumiseen ja töistä ei oo tietoa. Jos en saa näitä töitä ja joudun tekeen taas puhelinmyyntiä tai rafla-alan hommia, se on sitten varmaan siinä. Pää ei kestä ja musta tulee taas yksi nuori joka jää työkyvyttömyyseläkkeelle.

Mutta suosittelen miettimään sitä, voisiko aloittaja harkita muuttamista toiselle paikkakunnalle, jossa ammattikorkeakouluun ei ole niin suurta hakijamäärää. Kannattaa pohtia. Koulutus on kuitenkin todella tärkeä asia. Tai ainakin mulle on. Tsemppiä!

Yliopistossa minua kiinnostaisi vain journalistiikka tai espanjan kielitiede ja niihin olen hakenut monta kertaa kaikkialle sinne, missä niitä voi opiskella. Mutta kyllä nyt pidän jo itseäni liian vanhana opiskelemaan, olen tähän nykyiseen alaan melko tyytyväinen.

Ainoa ongelma on, että mietin koko ajan menneisyyttä ja itken itseni uneen ja mietin, että tekisin mitä tahansa, että saisin nuo vuodet takaisin, jotka tuhlasin tohon paskaan ravintola-alaan. Jotenkin toi menneisyys vaivaa niin paljon, että tuntuu että elämäni on jo eletty ja parhaat vuodet takana päin. Miten voin unohtaa ton menneisyyden ja lakata miettimästä, että pilasin kaiken ja katsoa tulevaisuuteen?

Haluan elää kuin 20 vee, vaikka olen jo paljon vanhempi. Ja nyt kun on löytänyt tuon alan, josta pitää, niin työelämä pelottaa, kun mulla on vaa negatiivisia kokemuksia työelämästä. Ja tietysti toi selvityminen pelottaa, varsinkin kun nukun pelkästään noilla mielialalläkkeillä ja niitäkin pitäisi kohta lopetella. No life is hard tai jotain?

Herranen aika, et ole liian vanha opiskelemaan. Älä edes lähde tuolle tielle, noin ajattelu on aivan typerää. Opiskella voi koko ikänsä, tiedänpä tapauksen jossa eläkkeelle jäänyt lääkäri lähti opiskelemaan huvin vuoksi uutta alaa. En ymmärrä, miksi joku oliis liian vanha sivistämään ja kouluttamaan itseään.

No elä sitten hetken aikaa kuin 20v! Ota kesästä ilo irti, ota takaisin ne vuoden mitkä olet mielestäsi menettänyt. Ja unohda se ravintola-ala. So what? Opitpahan jotakin. Jos olet löytänyt alan, josta pidät, pidät varmasti sen tarjoamista työmahdollisuuksista. Ei kaikki työpaikat ole huonoja!

Mielialalääkkeisiin ja niiden lopettamiseen en osaa kommentoida, ei ole kokemusta.

Nyt kerää nainen itsesi ja nouse elämäsi ohjaksiin!

pätkätyön aiheuttamaa stressiä. Mitä luulet näyttelijäntyön olevan? Harva pääsee Meryl Streepin asemaan, monille se on jatkuvaa epävarmuutta ja töistä taistelua.

Kaikilla meillä on menneisyydessä asioita, jotka tekisi toisin tai jättäisi kokonaan tekemättä, jos nyt saisi valita. Mun on myös ollut aina vaikea irrottautua niistä ja katsoa eteenpäin, mutta pakkohan se on. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta siinä on se hyvä puoli, että se on mennyttä. Sä olet oikeasti tosi nuori vielä. Ei mitään hätää. :)

Sanoit että et kestä pätkätyön aiheuttamaa stressiä. Mitä luulet näyttelijäntyön olevan? Harva pääsee Meryl Streepin asemaan, monille se on jatkuvaa epävarmuutta ja töistä taistelua.

Sanoit että et kestä pätkätyön aiheuttamaa stressiä. Mitä luulet näyttelijäntyön olevan? Harva pääsee Meryl Streepin asemaan, monille se on jatkuvaa epävarmuutta ja töistä taistelua.

Eihän aloittaja haikaillut näyttelijäksi.

Kun valmistuin lukiosta olin varma, että elämällä on suuret suunnitelmat varalleni. Naiivisti uskoin, että pääsen teatterikorkeaan tai journalistikkaa lukemaan enismmäisellä kerralla. Että minusta tulee kuuluista ja rikas, että matkustelen paljon työn puolesta, kirjoitan, piirrän, maalaan ja ne. Olen äärimmäisen luova ihminen, joten olen aina tiennyt, että minulle ei sovi tavallinen suorittava työ, vaan haluan työn, missä saan käyttää luovuuttani. Minimi tavoitteeni oli päästä yliopistoon

opintoja suorittamalla voit saada täyden tutkinto-oikeuden yliopistoon? Puhutaan ns. avoimen yliopiston väylästä.



Jos tosissasi haluat opiskelemana, unohda höpöt ajatukset "vanhasta iästä".



t. 38-vuotiaana alaa vaihtava äiti (korkeakouluopiskelija)

Olet todella nuori, älä valita, kosk kaikki on

edessä vielä.

Lapset, mies, ties mitä.

Toista se on mulla, tietäisit minkälaista on kun

kaikki pielessä, en viitsi edes kertoa.

Yhtä helvettiä.

Ymmärrän ap:n epäonnistumisen tunnetta ja ahdinkoa.



Ymmärrän senkin, että neuvojat ovat löytäneet jonkun ratkaisun.



Mutta miten elää sietämättömässä välitilassa ajelehtien eri vaihtoehtojen välillä ja maalaillen kauhukuvia?



T. yksi välitilassa ajelehtija, joka eilen uskoi että kaikki järjestyy vielä, tänään ois tehny mieli kuolla

Kun valmistuin lukiosta olin varma, että elämällä on suuret suunnitelmat varalleni. Naiivisti uskoin, että pääsen teatterikorkeaan tai journalistikkaa lukemaan enismmäisellä kerralla. Että minusta tulee kuuluista ja rikas, että matkustelen paljon työn puolesta, kirjoitan, piirrän, maalaan ja ne. Olen äärimmäisen luova ihminen, joten olen aina tiennyt, että minulle ei sovi tavallinen suorittava työ, vaan haluan työn, missä saan käyttää luovuuttani. Minimi tavoitteeni oli päästä yliopistoon.

No yritin 5 vuotta yliopistoon ja ammattikorkeaan kaikilla mahdollisilla aineilla mitä osaan, enkä päässyt. Luin itseni hotellivirkailijaksi samalla ja hain alan vakituista työpaikkaa useita vuosia, mutta en vain saanut. Päädyin tekemään ravintola-alan keikkatyöitä, mikä oli suuri virhe. Alan työilmapiiri oli paskaa, joten vakituista tarjoilijan paikkaa en halunnut ja hotellivirkailijan töitä en edelleenkään löytänyt. Lopulta en kestänyt keikkatöiden tuomaa epävarmuutta ja jatkuvaa pomojen ja työkavereiden kiusaamista ja masennuin ja jäin pitkälle sairaslomalle ja aloitin mielialalääkkeet. Ennen mielialalääkkeiden aloitusta lopetin nukkumisen lähes kokonaan työhön liittyvän ahdistuksen takia (nukuin n. 2h yössä). Aina illalla itkin, kun työ ahdisti niin.

Lopulta mun poikaystävä jätti mut 5 vuoden suhteen jälkeen, koska se sano, että se haluaa olla jonkun tasapainoisemman kanssa.

Nyt opiskelen uutta alaa, mutta en tajua kuinka pääsen jatkamaan tästä eteenpäin. Työelämä pelottaa minua ja en jotenkin pääse irti tunteesta, että olen hukannut monta vuotta elämästä ja epäonnistunut kaikessa mitä halusin elämässä saavuttaa.

Kolme vuotta kului vaan nukkuessa ja töitä tehdessä tein 12-13h päiviä aina kun oli töitä. En harrastanut mitään, en bilettänyt, kun olin aina töissä jne. Nyt haluisin vaan dokata ja pitää hauskaa ja matkustella, mutta kummalista kyllä olen viime aikoina miettinyt haluanko lapsen vai en koko ajan. Hirveä ahdistus, kun oon 27-vuotias ja en tiedä haluanko lapsen vai en ja aika loppuu kesken ja mulla ei oo autoa, eikä omaa asuntoa, eikä vakityöpaikaa, enkä ole saavuttanut mitään ja parisuhdekkin kaatui. Miten tästä eteenpäin? Vinkkejä? Neuvoja? Kiitos, jos joku jaksoi lukea.

Sanoisin, että sinulla on vain masennus tällä hetkellä. Sen lisäksi olet tippunut kovaa ja korkealta, koska luulosi on olleet alunperin suuret ja koska et olekkaan onnistunut, nyt olet sen vuoksi maassa.

Pysähdy hetkeksi miettimään, mitä oikeasti lähdet tekemään jatkossa, älä vain säntäile sinne sun tänne! Älä tee asioita, jotka saa olon huonoksi. Työttömyyskin on parempi, kuin huono työpaikka, jossa on paha olla! Hae vaikka työharjoittelupaikkaa haluamaltasi alalta/uudelta alalta mikä kiinnostaa.

Mieti omia voimavarojasi ja taitojasi. Älä mieti mitä et osaa vaan sitä mitä osaat.

Kyllä ihminen löytää oman paikkansa jos osaa istua hetkeksi miettimään mitä seuraavaksi tekee. Niin ja ei kannata edes alkaa miettimään, että mitä mä teen mun loppuelämällä vaan miettiä mitä teet nyt ja mihin voimavarat tällä hetkellä riittää.

Itselläni on kokemuksia huonosta työympäristöstä. Tiedän mitä se voi tehdä. Tällä hetkellä olen paikassa jossa on ihanat työkaverit. Ei saa luovuttaa. Vaikka se ei aina olekaan helppoa, myönnän sen.

Tsemppiä!

Ymmärrän ap:n epäonnistumisen tunnetta ja ahdinkoa.

Ymmärrän senkin, että neuvojat ovat löytäneet jonkun ratkaisun.

Mutta miten elää sietämättömässä välitilassa ajelehtien eri vaihtoehtojen välillä ja maalaillen kauhukuvia?

T. yksi välitilassa ajelehtija, joka eilen uskoi että kaikki järjestyy vielä, tänään ois tehny mieli kuolla

Hävettääkin niin, en kehtaa pitää yhteyttä kavereihin ja selittää että taas olen työtön...

MIksi se onkin niin, että työstä pitää puhua uusien ja vanhojen tuttujen kanssa...

ap:n kaltaisia voimakkaita epäonnistumisen tunteita on monella masentuneella. Riippumatta siitä, että mikä masentuneen 'todellinen' tilanne on. Suosittelen, että ap pyrkii hoitamaan masennuksen mahd. hyvään jamaan. Voiko ap kuitenkin olla, että masennuksesi on kuitenkin enemmän syy 'epäonnistumisiisi' kuin seuraus? T:Useamman vakavan depression sairastanut

Voitko alkaa freelance-toimittajaksi, jos kirjoittaminen kiinnostaa?

Heh! Tuskimpa! Tosin voisin ehkä tarjota juttujani joihinkin lehtiin. Aikoinaan kirjoitin tonne Pirkkaa-lehden nuorten raatiin ja silloin kirjoituksiani julkaistiinkin suht paljon lehdessä. Koulun lehteä tomitin myös aikoinaan.

-ap

mutta kerronpas ajatuksen herättämät mietteeni kuitenkin.



Olen täsmälleen samanikäinen kun ap, mutta elämäni on ollut hyvin erilaista: Valmistuin juuri yliopistosta, sain ennen valmistumista koulutusta vastaavaa työtä, olen omistanut jo vuosia asunnon, minkä on mahdollistanut miehen ansioiden lisäksi opintojen aikainen työskentelyni. Minulla on onnellinen avioliitto ja reilu parivuotias lapsi.



MUTTA, silti tunnen usein samoja tunteita kuin sinä! Miksen ollut kunnianhimoisempi? Miksen koskaan ottanut koulua vakavasti? Eikö minusta pitänyt tulla poliitikko? Tai lääkäri huonopalkkaisen humanistin sijasta (tämä vituttaa oikeasti :D)? Oliko koulutukseni haaskausta? Miksen valmistunut nopeampaa? Miksi pidin sen yhden välivuoden? Miksen ole vieläkään saanut raskauskiloja pois (ja tämä vituttaa melkein yhtä paljon...)? Miksen ole aktiivisempi vapaa-ajalla? Miksen ole parempi äiti?



Ja ei, en ole masentunut eikä minulla ole huono itsetunto. Onko tämä sitten jotenkin kriittinen ikä, missä iskee tuo "kaikki mitä olisin voinut tehdä ja olla, mutten tehnyt enkä ole"-vaihe? Varhainen kolmenkympin kriisi? Aikuistumistuskaa?

kaikki mahdollisuudet on sinulle vielä auki, ja pitkään. Älä sitä ajan loppumista ainakaan pelkää. Äläkä murehdi "menetettyä" aikaa, koska murehtimisella et saa enää asialle mitään tehtyä, sen sijaan sillä pilaat nykyhetkenkin ja hukkaat siten lisää aikaa.



Itse olen 38 v ja minulla ei ole "mitään". Ei miestä, ei lapsia, ei omistusasuntoa ja tympeä työ. Silti olen mielestäni ihan onnellinen ihminen! Työkin menettelee kun ottaa siihen semmoisen asenteen että ei työn nyt hauskaa tarvi ollakaan, ja kyllä tät' 8 tuntia päivässä kestää. Vapaa-ajalla olen onnellinen ihan pelkästä olemassaolemisesta. En koe että minun tarvitsisi saavuttaa mitään ulkoisia asioita, minulle riittää se onnentunne hetkessä.



Ei se tosin aina ole näin auvoista ollut, jossain vaiheessa oli kovakin kriisi kun tajusin että olen jo niin vanha etten enää ehdi perhettä saada vaikka haluaisin jne. Mutta en jäänyt ajatuksissani tilannetta murehtimaan ja vatvomaan vaan keskityin elämään siinä tilanteessa mikä se on.