Lue keskustelun säännöt.
Elämäni on ollut yhtä epäonnistumista
10.05.2012 |
Kun valmistuin lukiosta olin varma, että elämällä on suuret suunnitelmat varalleni. Naiivisti uskoin, että pääsen teatterikorkeaan tai journalistikkaa lukemaan enismmäisellä kerralla. Että minusta tulee kuuluista ja rikas, että matkustelen paljon työn puolesta, kirjoitan, piirrän, maalaan ja ne. Olen äärimmäisen luova ihminen, joten olen aina tiennyt, että minulle ei sovi tavallinen suorittava työ, vaan haluan työn, missä saan käyttää luovuuttani. Minimi tavoitteeni oli päästä yliopistoon.
No yritin 5 vuotta yliopistoon ja ammattikorkeaan kaikilla mahdollisilla aineilla mitä osaan, enkä päässyt. Luin itseni hotellivirkailijaksi samalla ja hain alan vakituista työpaikkaa useita vuosia, mutta en vain saanut. Päädyin tekemään ravintola-alan keikkatyöitä, mikä oli suuri virhe. Alan työilmapiiri oli paskaa, joten vakituista tarjoilijan paikkaa en halunnut ja hotellivirkailijan töitä en edelleenkään löytänyt. Lopulta en kestänyt keikkatöiden tuomaa epävarmuutta ja jatkuvaa pomojen ja työkavereiden kiusaamista ja masennuin ja jäin pitkälle sairaslomalle ja aloitin mielialalääkkeet. Ennen mielialalääkkeiden aloitusta lopetin nukkumisen lähes kokonaan työhön liittyvän ahdistuksen takia (nukuin n. 2h yössä). Aina illalla itkin, kun työ ahdisti niin.
Lopulta mun poikaystävä jätti mut 5 vuoden suhteen jälkeen, koska se sano, että se haluaa olla jonkun tasapainoisemman kanssa.
Nyt opiskelen uutta alaa, mutta en tajua kuinka pääsen jatkamaan tästä eteenpäin. Työelämä pelottaa minua ja en jotenkin pääse irti tunteesta, että olen hukannut monta vuotta elämästä ja epäonnistunut kaikessa mitä halusin elämässä saavuttaa.
Kolme vuotta kului vaan nukkuessa ja töitä tehdessä tein 12-13h päiviä aina kun oli töitä. En harrastanut mitään, en bilettänyt, kun olin aina töissä jne. Nyt haluisin vaan dokata ja pitää hauskaa ja matkustella, mutta kummalista kyllä olen viime aikoina miettinyt haluanko lapsen vai en koko ajan. Hirveä ahdistus, kun oon 27-vuotias ja en tiedä haluanko lapsen vai en ja aika loppuu kesken ja mulla ei oo autoa, eikä omaa asuntoa, eikä vakityöpaikaa, enkä ole saavuttanut mitään ja parisuhdekkin kaatui. Miten tästä eteenpäin? Vinkkejä? Neuvoja? Kiitos, jos joku jaksoi lukea.
Kommentit (68)
Elämään pitääkin asennoitua toisin. Ei kannata kauheasti pingottaa, ei siitä mitään kiitosta keneltäkään ikinä saa. Elää vain päivän kerrallaan ja parhaansa yrittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä hyvää elämässäsi on juuri tänään, juuri nyt?
Mä väännän vuosia sitten aloittamaani gradua nyt loppuun. Kyllä kaduttaa, etten tehnyt aikoinaan.
Mutta mikäs tässä kirjoitellessa omaan tahtiin, kissa istuu ikkunalla, kahvi tippuu, laitan taustamusaa soimaan... ehkä pidän taukojumpan ja laitan tanssiksi!
mutta elämä on oikeasti sellaista ettei sillä ole tapana mennä aivan käsikirjoitusten mukaan.
Onko ihmisen elämä pelkästään opiskelua ja työntekoa?
Sekö sinusta tekee ihmisen kun olet opiskellut ja saanut unelma-ammattisi?
Olen varma että sinulla on elämässäsi muutakin joten neuvon keskittymään niihin aioihin.
Ehdit vielä opiskella. Ehdit vielä tekemään töitä.
Ehdit tekemään paljon muutakin, kun lakkaat märehtimästä "epäonnistumisiasi". Ehdit elää :)
Käytä vahvuuksiasi! Ole luova ja tee elämästäsi elämisen arvoista. Et ole epäonnistunut vaikkei sinusta ainakaan vielä tullut sellaista kuin olisit halunnut. Aina voi muuttaa elämän kulkua...
Olla onnellinen siitä mitä on ja mennä sen voimin eteenpäin.
sitä ennen olin jotenkin saamaton, masentunut, onneton tms, en oikein osaa sanoa.
valmistuin yliopistosta 34 vuotiaana, sain alani töitä, sain lapsen ja perheen. Nyt olen 45 ja elämäni on todella hyvää. Sitä se ei tosiaankaan aina ollut.
Mikään ei sinun kohdallasikaan ole myöhäistä, ehdit vielä elää tahtomaasi hyvää elämää, ja ehkä unelmasi eivät enää ihan ylimitoitettuja ole.
Suosittelen alkoholin käytön lopettamista ainakin joksikin aikaa (tarpeeksi pitäksi, esim. 1 vuosi), koska esim. minulla se vaikutti todella voimakkaasti psyykseeseen (eli masensi, vaikka toki silloin kuin join, kaikki oli kivaa ja oli hyvä fiilis, mutta jälkikäteen masensi monta päivää). Masennuslääkkeistä ja terapiasta voi myös olla hyötyä, jos siltä tuntuu, mutta parasta minulle ainakin oli se, kun oppi elämään ilman alkoholin tuomaa teko-hauskuutta ja oppi nauttimaan elämästä ja sen tarjoamista pienistä asioista ihan eri tavalla kuin ennen (ennen oli hauskaa vain silloin, kun sai alkoholia). En ole alkoholisti, juon silloin tällöin lasillisen, mutta hyvin harvoin, koska en saa siitä enää mitään iloa, on mukavampaa olla ilman alkoholia.
Mukavia neuvoja täällä (en ole ap).
Kai tämä suorituskeskeinen kulttuuri vaikuttaa. Uusiin ihmisiin tutustumista yrittäessä (voisi auttaa masennukseen) ensimmäinen kysymys on, mitä teet työksesi. Ja jos on työtön tai muuten epävarma, ihmiset vaivaantuvat. Selkeää pitäsi olla. Eli tylsää :DDD
Ja alkoholin käytön lopettaminen kuulostaa hyvältä. Olen itse hakenut siitäkin hetkellistä ratkaisua, että alkaa elämään "nuoruutta". Liekö mustavalkoista ajattelua, että kun en onnistunut täydellisesti, laitoin kaiken läskiksi.
Mutta mitä muita tapoja on juhlia tätä elämää? Tuskin ryyppäämistä kukaan oikeasti haluaa. Voiko se olla jokin muu ilo, jota lähtisi seuraamaan.. Käyttää vaikka viikonloput ja krapula-aamut johonkin ihanaan... käy tanssimassa, hieronnassa, vaikka kylpylälomalla sillä rahalla mikä menisi typeryyksiin. Hemmottelua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuka tässä elämässä on onnistunut täydellisesti?
time that i've enjoyed wasting is not wasted time.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Murehdit ihan liian montaa asiaa kerralla.
Keskity nyt ensiksi omaan hyvään oloosi. Suorita opinnot loppuun ja mieti mitä sitten, jos töitä ei löydy. Opiskele lisää, hae ulkomaille töihin, hanki oppisopimuspaikka, ala yrittäjäksi...
Lopeta itsesi vähättely ..."vain amiksessa"...mielestäni opiskelu on aina arvokasta oli koulu mikä tahansa ja varsinki jos kokee itse alan mielekkääksi.
Vaikka päätyisitkin tekemään töitä mistä et pidä, niin päätä, että kyseeessä on väliaikaisratkaisu ja esim. jouluna et ole siellä enää töissä. Älä jämähdä johonkin mistä et pidä.
Hanki työn vastapainoksi jokin harrastus, josta pidät ja mikä auttaa sinua jaksamaan töissä.
Uskon, että kun olet saanut nämä palikat kasaan omassa päässäsi, niin muutkin asiat alkavat pikkuhiljaa järjestyä. Älä yritä ahmia kaikkea kerralla, äläkä missään nimessä murehdi menneitä, sillä voit vaikuttaa ainoastaan tulevaisuuteesi.
Tsemppiä! :)
ap:n kaltaisia voimakkaita epäonnistumisen tunteita on monella masentuneella. Riippumatta siitä, että mikä masentuneen 'todellinen' tilanne on. Suosittelen, että ap pyrkii hoitamaan masennuksen mahd. hyvään jamaan. Voiko ap kuitenkin olla, että masennuksesi on kuitenkin enemmän syy 'epäonnistumisiisi' kuin seuraus? T:Useamman vakavan depression sairastanut
tuollaisia kausia on varmaan useimmilla ihmisillä aikuistumisen ja 40 ikävuoden välillä, ja ne ovat ihan terveellisiäkin. Niistä moni saa sen sisäisen paineen millä saa repäitsyä ja tehtyä muutoksia elämäänsä.
Mulla on ollut pari sellaitsa kautta ja molemmat ovat olleet lopulta kivuliaisuudestaan huolimatta hyvin hedelmällisiä. Ensimmäisen seurauksena lähdin opiskelemaan alaa jota en ikinä ennen uskonut itselleni edes mahdolliseksi, toisen seurauksena lähes nelikymppisenä ymmärsin että minä sittenkin haluan perheeen ja lapsia, ja nyt minulla on nekin :) Ilman kriisejä olisin vain lillunut puolityydyttävässä tilanteessa jaksamatta muuttaa mitään - vasta ahdistus pakotti muutokseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun katsoo toisten elämää vierestä, se näyttää vain pitkältä riviltä onnistumisia ja unelman täyttymistä.
Minä en ole ikinä tiennyt mitä haluan tai mihin minusta olisin. Toimin minimipalkkaisena, olen yh, työni on tylsää ja olen alisuorittajana.
Elämä tuntuu väliaikaiselta, vaikka rakennankin tätä uutta kotiani nyt sillä ajatuksella että se on pysyvää. Tässä ja nyt, siltä se näyttää, mutta jossain on levoton olo, haluaisin jotain muuta, ja välilä harmittaa etten tehnyt joskus aikoinaan sitä tai tätä ratkaisua.
en edes yrittänyt, itseluottamus petti: en pääse kuitenkaan, en pärjää, en osaa kuitenkaan jne. ja sitten jäin tavalliseen, vaikka jossain kohti kuvittelen että minusta olisikin enempään.en halua nimeä neonvaloihin, mutta jotain muuta..
Luultavasti vielä pyrin opiskelemaan, en tiedä.
Toisaalta arkeni on hyvää ja tavallista ja siitä pitää olla kiitollinen, koska pientä maanpäällistä helvettiäkin on tullut koettua, lamaannuttavaan ahdistukseen asti.
Ja hei, olen 48 vuotias !!!
Onko kaikki vaihtoehdot mietitty?
Joskus voi olla yllättäväkin juttu, mistä tulee se oma juttu... Onko heitä tällä palstalla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, minullakin on nyt tuollainen vaihe meneillään. Huonommuuden tunnettani korostaa se, että miehelläni on aina mennyt työssä hyvin, hänellä on uraputki ja ylennyksiä satelee. Minä näytän huonolta ja siivellä eläjältä, vaikka yritän kaikkeni.
Pitääköhän vaihtaa köyhempään, olisimme tasa-arvoisia.
MInulle psykologi yritti valaa uskoa ja toivoa tulevaisuuteen, mutta se ei lohduta tämän hetken tilanteessa. Tai mitä mua auttaa haaveilla, että joskus olisi mahdollista tehdä sitäjasitä, kun tämän hetken tilanne on surkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voitko alkaa freelance-toimittajaksi, jos kirjoittaminen kiinnostaa?
Oletko aina saanut vanhemmiltasi kaiken, vai miksi olet naiivisti uskonut, että saavutat kaikki haluamasi. Ja tuo lapsen hankinta juttu...siinäkin voi olla niin, että vaikka kuinka haluaa, niin ei biologista lasta saa, pitää antaa itselle muita mahdolisuuksia, katsoa avarammin. Jos ei saa lasta biologisesti, niin adoptoimalla, olemalla kasvattivanhempi jne. Vai tarviiko kaikkien edes kasvattaa lasta. Yleensä elämä potkii, mutta pitää löytää ne ilon aiheet...
koulu/opiskelumaailmassa meissä nähdään liikaakin mahdollisuuksia. Kuviksen opettaja näkee tulevan taiteilijan, musiikinopettaja seuraavan Mozartin. Pankki sanoo "ota meiltä opintolainaa" jne. Todellisuus sitten vaan lämäyttää päin naamaa, etenkin ns. luovilla/taide-aloilla.
Tunnistan sinusta aika paljon itseäni, vaikka olen 10v vanhempi.
Lapsen takia et tarvitse OMAA asuntoa etkä kaiketi autoakaan (ei meilläkään ole, kiva vuokrakämppä ja julkiset toimii), mutta se työ... no, se vaikuttaa mm. äitiyspäivärahaan. Ja aina on hyvä, että tietää mihin palata. Että toimeentulo on turvattu.
Olin ikäisesi kun esikoiseni syntyi (ja olin myös tietoisesti sinkku, by the way) enkä edes miettinyt parisuhdetta. En vaan halunnut lykätä mahdollista lasta pidemmälle, ja hyvä niin. Huonosti olisi käynyt...
Mutta älä ala ainakaan kallistella kuppia enempäänsä... Huono ennuste. Kroppa ei tule kestämään.
Tosiaan... Olen sua 10v vanhempi. Ja opiskelen toista ammattia. Ensimmäinen oli taidealalla. Sitten risteilin laivoilla (siis töissä) ja tein keikkatöitä. Terveys pakotti uudelle alalle.
Sä et AP ole vielä menettänyt yhtään mitään. Lapsenhan voi tehdä (jos haluaa) aivan hyvin nelikymppisenäkin. Ja sulla on opiskelupaikka, koulutusta ja työhistoriaa. Kaikki ei aina mene "niinku Strömsössä" mutta silti... Asioilla on tapana järjestyä.
Toivotan Sinulle mitä parhainta jatkoa...! :)
Kumpi on enemmän "hukkaan" heitettyä: biletys ja ryyppäys vai mikä tahansa muu elämänkokemus? Voit päättää, kumpaa nyt hankit.
Hei, minullakin on nyt tuollainen vaihe meneillään. Huonommuuden tunnettani korostaa se, että miehelläni on aina mennyt työssä hyvin, hänellä on uraputki ja ylennyksiä satelee. Minä näytän huonolta ja siivellä eläjältä, vaikka yritän kaikkeni.
Pitääköhän vaihtaa köyhempään, olisimme tasa-arvoisia.
Siis en ole tosissani vielä miestä vaihtamassa, mutta tuo, että meilläkin miehellä uran suhteen asiat ovat onnistuneet aina niin nappiin. Koulussa oli ihan yliopiston loppuvaihetta lukuunottamatta alisuoriutuja ja meni siitä mistä aita matalin. Teki sitten loistavan lopputyön ja on verkottautunut ja todellinen uraohjus. Mä en puolestani loistavasti sujuneiden opintojen jälkeen ole oikein edes päässyt alani töihin, ja valmistumisesta on jo viitisen vuotta.
En jaksa aina edes iloita toisen puolesta, kun tuntuu epäreilulta, etten mä pääse tekemään oman alani hommia. Ja tuntuu, ettei toinen edes tajua, kuinka rankkaa tämä mulle on henkisesti. Vaikka eihän se miehen menestys minulta ole poissa ja kateus vie kalatkin vedestä ja blaablaa...
En jaksa aina edes iloita toisen puolesta, kun tuntuu epäreilulta, etten mä pääse tekemään oman alani hommia. Ja tuntuu, ettei toinen edes tajua, kuinka rankkaa tämä mulle on henkisesti. Vaikka eihän se miehen menestys minulta ole poissa ja kateus vie kalatkin vedestä ja blaablaa...
Mulla ei tunnu edes epäreilulta. Alan uskoa että menestys ei kuulu minulle.
En ole ap, mutta tunnistan samanlaista ajattelua, ikä 29.
Olen huomannut masennuksen tulevan sykleittäin. Luulin sen jo selättäneeni, mutta viime viikkoina on taas ollut synkempää koska en onnistu saamaan työtä ja muutkin yritelmät näyttävät kaatuvan. Alkaa häpeä itsestä, alkaa vetäytyminen ihmissuhteista, joka vie syvemmälle omiin ajatuksiin ja ehtii katumaan menneitä.
Tuntuu, että ylös päästäkseni tarvitsisin työn. Jotta kehtaisin taas mennä ihmisten ilmoille ja sitä kautta piristyisin.