Katri Manninen Iltasanomissa: Olin jättää perheeni

Ketä kiinnostaa

Aiempia täällä olleita Kutri-ketjuja luettuani eipä tuokaan tieto yllätä.

Helmikuun Me Naiset-lehdessä oli juttu Katri Mannisesta ja sen perusteella voidaan todeta, että muija on epätasapainoinen ongelmakimppu. Puistatti lukea sen vuodatusta ja mietinkin, että kuka on niin vahva mies, että tuon seurassa täysipäisenä pysyy.

Se ihminen on vielä enemmän sekaisin kuin tuksu ikinä. Häntä ei pitäisi päästää julkisuuteen ollenkaan. 

Uupumuksesta/depressiosta oli. Ihan hyvä juttu joskin todenperäisyydestä en olisi niin varma.

En mielelläni hauku ketään näin netin välityksellä, mutta valehtelisin jos väittäisin, että sain tasapainoisen kuvan K. M. Me Naisten jutusta. Mieleen tuli, että siinä on jotakin käynyt lapsuudessa tai nuoruudessa, että noin vaativa itseään kohtaan kasvaa nainen vinoon. Kuulosti Katrin arki todella rajoittuneelta, kontroloidulta ja kaikki pyörii itsehillinnän, mielitekojen, itsesäätelyn, urheilun, syömisen, kalori- ja liikuntalaskimien ympärillä. Ei ollenkaan sellainen rento fiilis, ihan hirveä itsekontrolli ja kyttäys päällä koko ajan. Vaikutti sellaiselta henkisesti bulimikolta. Säälitti. Onko se tyydyttämätön kunnianhimo, halua olla itseään kauniimpi/hoikempi/seksikkäämi jne. joka ajaa tuollaiseen suohon itsensä kanssa? Miksi ei vain voi hyväksyä itseään sellaisena kuin on? Miksi pitää tavoitella hoikempaa/kauniimpaa/menestyneempää/seksikkäämpää koko ajan? Onni karkaa tuollailsilta ihmisiltä, tyytyväisyys lähtee lähtökohtien ja oman elämän hyväksymisestä nyt sellaisenaan kuin se on, eikä sitten kun...

Voiko juttua lukea netissä? Minkä päivän iltis? En usko että on oikeasti ollut jättämässä lapsiaan tai miestään, on vaan tyyliltään ikuinen omissa tuntemuksissaan piehtaroiva draamaqueen ja lehdistö tarttuu siihen. Todennäköisesti julkisuuskuvaansa tasaisempi ja mukavampi mamma IRL.

Minusta Manninen vaikuttaa ihmiseltä, jolla on aina ollut se käsitys, että hänen pitää olla tässä elämässä jotain erikoista, hänen on pakko onnistua ja pyrkiä korkeammalle kuin muut. Olen nähnyt samanlaista vääristynyttä ajattelua monien hyvin menestyneiden lasten kohdalla, tavallaan ajatellaan että on itsestäänselvyys että itsestä pitäisi "tulla jotakin" koska on aina elänyt siinä maailmassa. Sellainen tasainen, tavallinen elämä on merkki epäonnistumisesta. On jotenkin paradoksaalista, että näillä ihmisillä voi samaan aikaan olla hyvä itsetunto, ja kuitenkin samaan aikaan vakaa käsitys siitä, että pelkkänä omana itsenään, pelkkänä taviksena, he eivät olisi mitään.

Heips, palasin pitkästä aikaa tänne vauva.fi:hin tämän ketjun ansiosta: http://www.vauva.fi/keskustelu/3943074/ketju/tapaus_katri_manninen/sivu/1#comment26035211 (siellä on linkki siihen IS:n haastikseen)

Uteliaisuuksissani etsin omaa nimeäni ja päädyin tähän ketjuun. 

Ehdotan että tuota IS:n juttua mieluummin luette tämän: http://kutri.net/blog/2014/03/mita-tehda-jos-tekee-mieli-vahingoittaa-lastaan-tai-itseaan/

Istun täällä keittiönpöydän ääressä ja mietin että mitäköhän näihin kommentteihin pitäisi vastata, jos yhtään mitään.

Mitä te tekisitte jos lukisitte itsestänne vastaavantasoista analyysia?

Niin, mitä ilmeisimmin antamani haastattelut jne. luovat ainakin osalle ihmisistä kuvan epätasapainoisesta ongelmakimpusta, joka on pahempi kuin Tuksu ja joka luulee että sen pitää olla jotain erikoista.

Jos olen oikeasti tuollainen ihminen, niin silloin elämäni olisi aika säälittävää jopa minun silmiini.

Haastatteluissa on aina se syvä ongelma, että niihin poimitaan vain pieni osa ihmisen elämää -- ja usein se osa, joka on jotenkin "erilainen" tai "räväkkä" tai "dramaattinen" tai muuten tavallisesta poikkeava.

Markkinatutkimusten ja psykologisten kokeiden perusteella kun näyttää siltä että tarinat todella tavallisesta arjesta eivät myy lehtiä.

Tuossa toisessa ketjussa kerroin miten Ilta-Sanomien "kohujuttu"-syntyi. En ollut missään vaiheessa OIKEASTI jättämässä miestäni saati tappamassa lasta tai itseäni -- ne olivat VAIN AJATUKSIA. Ja vieläpä ahdistuneessa stressitilassa mieleen juolahtaneita todella paskoja ajatuksia, jotka voi jättää omaan arvoonsa. Se oli (tai ainakin piti olla) koko jutun pointti. 

Jos olisitte olleet vierestä seuraamassa mitä tuolloin kaksi vuotta sitten tapahtui -- ja ennen kaikkea mitä on tapahtunut viimeisen kahden vuoden aikana -- tylsistyisitte kuoliaaksi.

Me Naisten juttuun menin koska yksityiselämästäni tuttu toimituksessa työskentelevä henkilö suurinpiirtein rukoili minua antamaan laihdutusjutun vähän erilaisista tavoistani laihduttaa pois raskauskiloja (eli ruokien kuvaaminen, fitbit-ranneke jne.).

Sivuillani oli myynnissä laihdutuspaketti, joten ajattelin että ehkä juttu voisi edistää sen myyntiä ja samalla voisin ehkä herätellä jonkun lukijan lopettamaan kitudieetit ja rakastamaan itseään sellaisena kuin on.

Ymmärrän että jutusta voi tulla kontrollifriikkivaikutelma, mutta kuten usein sanon -- ei sillä ole niinkään väliä mitä teet kuin mistä mielentilasta käsin sen teet. Minä satun tykkäämään vanhana nörttinä teknisistä laitteista ja wannabe-tiedenaisena mittaamisesta ja tilastoimisesta. Saan siitä lapsenomaista iloa.

Me Naisten haastattelu tehtiin viime vuoden puolella, jolloin suunnittelin päiväni, kirjasin ylös ja kuvasin tekemiseni ja syömiseni ihan jo siksikin, että vauvan kanssa valvominen oli vienyt lähes täysin muistini. Nyt lapsi nukkuu taas unikoulun ansiosta täysiä öitä ja muistini on parantunut niin, että pysyn kartalla tekemisistäni ilman niin perusteellista kirjaamista.

Yksi asia mikä itseäni usein ihmetyttää sellaisten ihmisten jutuissa, jotka eivät ole julkisuuden kanssa tekemisissä on oletus, että joku ihminen "tuputtaa" tai "työntää" itseään julkisuuteen. Siis ikään kuin me julkisuudessa lausuntoja antavat soittelisimme iltapäivälehtiin ja naistenlehtiin jne.

Satun tuntemaan useita julkisuudessa olevia ihmisiä ja ainakaan minun tuttuni eivät lehtiin soittele. Kyllä ne ovat toimittajat, jotka meille soittelevat ja yrittävät saada meitä haastatteluihin kertomalla miten tärkeää olisi puhua asiasta tai antamalla ymmärtää että jos emme anna lausuntoa, juttu tehdään muun infon perusteella.

Homma näyttää menevän niin, että jos olet syystä tai toisesta parissa isommassa jutussa, kohta sinua pyydetään ihan joka paikkaan puhumaan.

Ihmismielelle on ominaista se, että se muistaa paremmin asiat, joita se on nähnyt viime aikoina. Kun toimittajat miettivät ketä kannattaisi haastatella tai pyytää radio-ohjelmaan tai televisio-ohjelmaan vieraaksi, heille tulee todennäköisimmin mieleen ihminen, josta he ovat kuulleet viime aikoina.

Ilmeisesti Me Naisten juttu palautti minut taas media-alalla työskentelevien mieleen, koska puhelin on taas soinut kiihtyvällä tahdilla. Olen lähtenyt mukaan juttuihin, joiden kautta olen voinut puhua tästä edustamastani kolmen prinsiipin ajattelusta.

Paitsi että taustalla on ajatus että joku voi ehkä saada tästä apua ns. henkisiin ongelmiinsa, niin myös toive, että tämä poikisi uusia työtilaisuuksia jne. 

Mitä tulee tavalliseen elämään, niin olen yrittänyt pariinkin otteeseen elämässäni tehdä sihteerintöitä ja esim. haaveillut mainoskuvaaja-agentin urasta Jenkeissä asuessani. Valitettavasti ilmeisesti AD(H)D-aivoisena tarkkuutta, täsmällisyyttä ja säännöllisyyttä vaativat työt eivät oikein luonnistu minulta.

Tähän ikään mennessä on käynyt selväksi, että olen parhaimmillani kirjoittajana ja valmentajana, joihin kumpaankin minulla on koulutus.

Vaikka ammattini eivät ole ns. oikeita töitä, niin muu arkeni on erittäin tavallista ja tasaista: lasten ruokkimista, nukuttamista ja ulkoiluttamista, esikoisen tarhaan roudaamista, kotiduuneja, kaupassakäyntiä, puolison kanssa Solsidanin katsomista, kavereiden kanssa juoruamista, sukulaisissa käyntejä, lauantaisin saunomista.

Harmi vain, ettei niistä ole oikein aihetta lehtijuttuun.

No, mikäli yhtään tunnen ihmismieltä, niin todennäköisyys siihen, että joku teistä minua idioottina draamakuningattarena pitävistä muuttaa mielipidettään on aika pieni. 

Siitä huolimatta kaikkea hyvää ihan kaikille teille!

T. Katri Manninen

Ei vissiin olis kannattanut Googlailla nimeään.

Katri on hyvä tyyppi!

Hyvä Katri Manninen, kiitos infopaketista. Julkisuuden henkilönä varmaan ymmärrät, että ihmiset, jotka eivät ole sinua koskaan nähneet eivätkä tavanneet, muodostavat mielukuvan toisesta ihmisestä sen perusteella mitä sinusta lukevat/kuulevat. Iltasanomien juttu mielestäni antoi sinusta todella kontrollifriikin kuvan, emmekä me lukijat voi tietää/ymmärtää, että jutun idea on jokin laidutusrannekeinfopaketti, jota tarkoituksesi oli ilmeisesti sivutuotteena jutulle myydä? Itse en todellakaan ole mikään pahantahtoinen ihminen, mutta valitettavasti IS:n juttu, ei antanut sinusta relevanttia kuvaa, jos kerran olet kovinkin rento ja mielihyvähakuinen ihminen. Ymmärrät varmaankin, että painetulla sanalla on arvoa, hyvässä ja pahassa. Suosittelen, että luetutat itselläsi kaikki toimitukselliset jutut, jos haluat antaa itsestäsi monipuolisemman kuvan kuin em jutussa annettiin ymmärtää. Ei ole lukijan tehtävä arvuutella, mikä tieto pitää paikkaansa ja mikä ei, mitä lukee, tai että tämä juttu kertoo 10% elämästäsi. Emme lukijoina voi tietää taustalla olevia asioita, jos niissä ei jutussa viitata. Ymmärtänet tämän ammattilaisena. Jos kirjoitat lastenkirjoja, profiloidut lastenkirjailijana, ja siitä on vaikea pyristellä pois, uskottavaksi aikuisten viihdekirjailijaksi, varsinkin jos olet onnistunut ensinmainitussa. Näin se maailma vain pyörii. Joten korjausliikkeenä suosittelen reportaasia kotiäidin rentoutushetkistä ja -tavoista.

Ps jos avaudut parisuhde ongelmistasi lehteen, ajattelevat kaikki, että sinulla on ongelmia parisuhteessasi, joten jos et halua leimautua, pidä suu supussa.

Hyvää jatkoa, ja kaikkea hyvää, toivottavasti otat haasteen vastaan!

Saako suhun Katri yhteyttä jotenkin muutoin kuin tänne palstalle, blogi sulla on (en oo vielä käynyt)...sillain että muut ei näe mitä kirjotan. Ois asiaa kirjottamisesta (ammatti) ja ehkä muustakin. 

T. Inkku

Heh, juu, numero 13. Kyllä tämä tiedetään ja kyllä mä kaikki lehtijutut luen etukäteen. Tosin esimerkiksi Ilta-Sanomien jutun yhteydessä en tiennyt ennen kuin lehdestä jutun lukiessani, että siinä oli joku psykologi kommentoimassa.

Olen jo ajat sitten todennut etten osaa kuvitella millä kaikilla tavoin muut juttuni lukevat.

Toisaalta olen joskus törmännyt tapaukseen, jossa netissä minua erityisen paljon haukkunut henkilö paljastui ex-mieheni wanna-be-tyttöystäväksi, joten aina ei voi tietää mikä kenenkin todellinen suhde minuun. (Ex-mies paljasti asian minulle.)

Esim. juuri nyt juolahti mieleen että toisessa ketjussa joku valitti kuinka olen tilittänyt elämästäni jo 1990-luvulta julkisuudessa, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa. Kunnolla tulin julkisuuteen vasta 2003 Kutri kuntoon -juttujen kautta ja silloinkin puhuin vain laihdutuksesta. Exästä erosin jo tuolloin. Kuka tietää vaikka ko. henkilö olisi ollut samainen exäni fani? ;-)

Tai sitten ei. Eikä sillä nyt ole mitään väliä. En voi kokea/tuntea kenenkään muun ajattelua ellen ajattele mitä joku ehkä ajattelee minusta. Kuten nro 11 sanoi, ei olisi kannattanut googlata nimeään vauva.fi:stä, hahhah! :-D Ehkäpä otan tästäkin opikseni.

Otan haasteen vastaan heti kun joku lehti haluaa kirjoittaa jutun siitä miten äiti rentoutuu halailemalla lapsiaan, käymällä lauantai-iltaisin yksin saunassa tai pitkässä suihkussa lasten mentyä nukkumaan, ihan vain juttelemalla niitä näitä lasten isän kanssa arkirutiinien keskellä tai katsomalla DVD:ltä pari jaksoa Solsidania lasten isän kanssa. :-)

Miten musta tuntuu ettei tällaista juttua tulla hetkeen pyytämään? 

Hyvää kevättä kaikille!

T. Katri

Joo Inkku, mun sivuilla on kaikki yhteystiedot. T. Katri

[quote author="Vierailija" time="08.03.2014 klo 00:51"]

Joo Inkku, mun sivuilla on kaikki yhteystiedot. T. Katri

[/quote]

Ok, mä kirjottelen lähipäivinä < jos/kun kerkeen, mutta nyt nukkumaan.

Joo, ei av-palsta ole missään kuplassa. Katri Manninen voi lukea täältä itseään käsitteleviä juttuja, mikä kannattaisi tavallisen palstamamman muistaa. Mutta Katri Mannisen puolestaan kannattaisi muistaa kommenteissa lisää asioistaan kertoessaan, että tällä palstalla roikkuu todistetusti myös toimittajia. Esimerkiksi Seiskan viimeisin juttu Teemu Selänteen tyttären kuvista oli selvästi napattu täältä, joissain muissa lehdissä on AV myös mainittu ihan jutun lähteenä. 

Minäkin googlasin Katri Mannisen, kun olin avauksen lukenut. Mulla ei meinaan ollut hajuakaan, kuka kyseinen tyyppi on, luulin joksikin hiihtäjäksi.

Tällä palstalla ei ole kovinkaan paljon tekemistä todellisuuden kanssa. Tähänkin kirjoitukseen saatan itsekin vastata "heivittuurpo"-tyylisesti ja käynnistää sivujen mittaisen juupaseipäsavautumisepätodellisuuden.

Joten Katri, vedä teflonit niskaan ja lue näitä juttuja ihan sillä sellaisella rennolla silmällä. Todellisuus on tuolla ulkona, mutta ei täällä sisällä. Se että seiskan toimittajat ottaa täältä juttuja on jotain aivan ylimaallisen hauskaa. Heidän toinen vaihtoehtonsa tosin on katsastella Hilton Perezin blogia ja kääntää itselleen juttuja googlekääntäjän avulla. Mutta kaipa heidänkin on ansaittava, ja parempi niin kuin että olisivat työttömiä pikavippaajia.

Jaahas, seuraava Katri Mannisen iltapäivälehtien otsikkoihin vievä juttu onkin sitten jo paketissa: "Katri Manninen nettivainon kohteena!!!" Ja jutussa sitten toistetaan nämä täällä livautetut ex-miehen wannabe-tyttöystäväjutut.