Vapauttavaa tajuta, että minun, vl-naisen, ei ole pakko saada suurperhettä :)

Tämä on hyvä keskustelu. Rauhanyhdistyksellä tosin varoitellaan useinkin osallistumasta näihin anonyymeihin keskusteluihin netissä, mutta ajattelen, että se on sitä heidän puoleltaan vain sitä, että koetaan, että antamalla ääni naisille liikkeessä voi tulla esille asioita, jotka ovat sellaisia, että ihmisten hallitseminen vaikeutuu.



Itse on seitsenlapsisen perheen lapsi. Meitä oli siis lapsuuskodissani verraten vähän vl-perheeksi. Silti muistan, kuinka väsynyt äitini oli. Me lapset olemme syntyneet tasaisesti kahden vuoden välein ja perheessä oli siis vauva aika pitkän aikaa. Vanhin siskoni joutui kantamaan ison vastuun meistä pienimmistä ja on paljon puhunut siitä taakasta nyt aikuisena.



Koen kuitenkin, että kotini oli hyvä. Paraempaa en olisi voinut toivoa. Usein ajattelenkin, että äitini oli niin väsynyt monesti juuri sen takia, että hän halusi tehdä kaikkensa, että pystyi antamaan meille hyvät eväät elämään. Äiti oli esim. todella tarkka meidän koulunkäynnistämme ja valvoi läksyt ja kokeisiin luvut aina huolella. Kiitos siitä, me menestyimme hyvin ja saimme hyvät ammatit. Äiti myös kasvatti meistä tytöistä jossain määrin naisasianaisia. Hän opeti ajattelemaan omilla aivoilla, mutta niin, että hiljaisuudessa voi tehdä omia päätöksiä helpommin, esim. juuri ehkäisyn suhteen. Tämä voi kuulostaa karulta, mutta usein ajattelen, että äitini oli kaukaa viisas. Tässä yhteisössä vaatii niin järkyttävästi rohkeutta, että uskaltaisi ääneen puhua toimivansa joissain asioissa toisin kuin valtavirta.



Itsekin menin nuorena naimisiin. Saimme kolme lastamme vuoden välein heti naimisiin menon jälkeen. Sitten tuli toivoton väsymys, rahojen loppuminen ja opinnotkin olivat molemmilla kesken. Oli pakko tehdä valinta sen suhteen, että lisäänymmekö edelleen suunnittelematta ja pahimmassa tapauksessa joudumme hoitoon väsymyksen takia ja sosiaalitoimiston luukulle rahanpuutteen vuoksi vai lopetammeko lisääntymisen ja hoidamme väsyn pois alta ja sen jälkeen muut asiat elämässämme kuntoon.



Valitsimme jälkimmäisen. Nykyisin olen onnellinen. Kolme lastamme ovat jo reippaita koululaisia kaikki. Me saimme opinnot opiskeltua ja olemme molemmat töissä. Kaikki on hyvin. Aina toisinaan mietimme, että haluaisimmeko vielä iltatähden. Olemme nimittäin vielä siltä kannalta katsottuna nuoria, se olisi vielä mahdollista. Varsinaista ehkäisyä emme tällä hetkellä käytä, (emme ole käyttäneet enää moneen vuoteen) koska vauva voi tulla, jos on tullakseen. Kyselijöitä ei ole kauheasti ollut. Ehkä jossain välissä miehen suvun puolelta oli pientä painostusta ja ihmettelyä, kun meillä on niin pieni perhe, mutta loppui sekin aikanaan. Ihmiset nyt yleensäkään eivät varmaan toisten seksielämästä kehtaa kysellä loputtomiin, jos ei vastauksia tule.



Omat lapsemme olemme kasvattaneet ajattelemaan omilla aivoillaan, mutta niin, että joka paikassa ei kaikkea kannata sanoa ääneen, niin pääsee helpommalla. Eihän ihmisen noin yleensäkään tarvitse kaikkia uskonnollisia mielipiteitään ääneen kertoilla, jos ei halua. Varmasti tämä on yleistä monissakin uskonnollisissa yhteisöissä, että hiljaisuudessa on mahdollista toimia omaa omaatuntoaan kuunnellen ja tehdä aina tilanteeseen nähden järkeviä ratkaisuja.

Suurperheessä lapset kasvavat luonnostaan kantamaan vastuuta ja huolehtimaan toisistaan ja kodista. ne ovat taitoja joista on myöhemmin suuri hyöty!

on hyväksi kantaa niin suurta vastuuta? Eikö lapsen kuulu elää huoletonta lapsen elämää leikkeineen ym.? Miksi jo pienen lapsen kuuluu osata pyörittää suurperheen elämää, kun äiti ei jaksa ja on uupunut ja väsynyt.

Niinpä. Itsestäni tuntuu, että oma lapsuuteni loppui liian aikaisin. 11-vuotiaana hoidin sisaruksia niin paljon, että he kutsuivat minua usein äidiksi... Ja saattoivat rauhoittua paremmin minun sylissäni kuin äitimme sylissä.

Se on minusta oikeasti surullista, kun alan miettimään asiaa.

aika hassua, että meidän herätysliikkeessä on kannustettu naisia opiskelemaan ja nyt kun monilla perheenäideillä on se yliopistotutkinto, he haluavatkin pitää huolen omista oikeuksistaan. Tätä ei kuitenkaan hyväksytä, tai siltä ainakin tuntuu.

Uusimmassa päivämiehessä oli perhepeilissä juttua, jossa ison perheen äiti kertoi uupumuksestaan kuuden lapsen kanssa seitsemättä odottaessaan. Mulla kävi kovasti sääliksi. Minusta nainen kuulosti jopa masentuneelta mutta oli vain sitä mieltä että evankeliumi tuo voimat. Huh huh.

Tämä on hyvä keskustelu. Rauhanyhdistyksellä tosin varoitellaan useinkin osallistumasta näihin anonyymeihin keskusteluihin netissä, mutta ajattelen, että se on sitä heidän puoleltaan vain sitä, että koetaan, että antamalla ääni naisille liikkeessä voi tulla esille asioita, jotka ovat sellaisia, että ihmisten hallitseminen vaikeutuu.

Itse on seitsenlapsisen perheen lapsi. Meitä oli siis lapsuuskodissani verraten vähän vl-perheeksi. Silti muistan, kuinka väsynyt äitini oli. Me lapset olemme syntyneet tasaisesti kahden vuoden välein ja perheessä oli siis vauva aika pitkän aikaa. Vanhin siskoni joutui kantamaan ison vastuun meistä pienimmistä ja on paljon puhunut siitä taakasta nyt aikuisena.

Koen kuitenkin, että kotini oli hyvä. Paraempaa en olisi voinut toivoa. Usein ajattelenkin, että äitini oli niin väsynyt monesti juuri sen takia, että hän halusi tehdä kaikkensa, että pystyi antamaan meille hyvät eväät elämään. Äiti oli esim. todella tarkka meidän koulunkäynnistämme ja valvoi läksyt ja kokeisiin luvut aina huolella. Kiitos siitä, me menestyimme hyvin ja saimme hyvät ammatit. Äiti myös kasvatti meistä tytöistä jossain määrin naisasianaisia. Hän opeti ajattelemaan omilla aivoilla, mutta niin, että hiljaisuudessa voi tehdä omia päätöksiä helpommin, esim. juuri ehkäisyn suhteen. Tämä voi kuulostaa karulta, mutta usein ajattelen, että äitini oli kaukaa viisas. Tässä yhteisössä vaatii niin järkyttävästi rohkeutta, että uskaltaisi ääneen puhua toimivansa joissain asioissa toisin kuin valtavirta.

Itsekin menin nuorena naimisiin. Saimme kolme lastamme vuoden välein heti naimisiin menon jälkeen. Sitten tuli toivoton väsymys, rahojen loppuminen ja opinnotkin olivat molemmilla kesken. Oli pakko tehdä valinta sen suhteen, että lisäänymmekö edelleen suunnittelematta ja pahimmassa tapauksessa joudumme hoitoon väsymyksen takia ja sosiaalitoimiston luukulle rahanpuutteen vuoksi vai lopetammeko lisääntymisen ja hoidamme väsyn pois alta ja sen jälkeen muut asiat elämässämme kuntoon.

Valitsimme jälkimmäisen. Nykyisin olen onnellinen. Kolme lastamme ovat jo reippaita koululaisia kaikki. Me saimme opinnot opiskeltua ja olemme molemmat töissä. Kaikki on hyvin. Aina toisinaan mietimme, että haluaisimmeko vielä iltatähden. Olemme nimittäin vielä siltä kannalta katsottuna nuoria, se olisi vielä mahdollista. Varsinaista ehkäisyä emme tällä hetkellä käytä, (emme ole käyttäneet enää moneen vuoteen) koska vauva voi tulla, jos on tullakseen. Kyselijöitä ei ole kauheasti ollut. Ehkä jossain välissä miehen suvun puolelta oli pientä painostusta ja ihmettelyä, kun meillä on niin pieni perhe, mutta loppui sekin aikanaan. Ihmiset nyt yleensäkään eivät varmaan toisten seksielämästä kehtaa kysellä loputtomiin, jos ei vastauksia tule.

Omat lapsemme olemme kasvattaneet ajattelemaan omilla aivoillaan, mutta niin, että joka paikassa ei kaikkea kannata sanoa ääneen, niin pääsee helpommalla. Eihän ihmisen noin yleensäkään tarvitse kaikkia uskonnollisia mielipiteitään ääneen kertoilla, jos ei halua. Varmasti tämä on yleistä monissakin uskonnollisissa yhteisöissä, että hiljaisuudessa on mahdollista toimia omaa omaatuntoaan kuunnellen ja tehdä aina tilanteeseen nähden järkeviä ratkaisuja.

Nykyään haaveilen "enää" neljästä lapsesta, ennen halusin VÄHINTÄÄN 6. (Ja se tuntui pieneltä määrältä, kun on tottunut 10+ lapsisiin perheisiin suvussa ja lähipiirissä.) Miehelle riittäisi kolmekin.



Ihanaa, jokainen lapseni saa olla toivottu ja ylenpalttisen rakastettu ja huomioitu, toisin kuin itse sain lapsena.

Miten käytännössä toteutat tuon, ehkäisemällä?

Niin tietenkin. Mies tilasi netistä kortsuja ison pakkauksen (tulivat huomaamattomassa paketissa postin kautta), ei tarvitse punastellen ostaa kaupasta. ;)

Ehkä jossain vaiheessa hankin kierukan.

Oletko itse vl?

aiot sanoa utelijoille ja painostajille omissa piireissänne?

Päässyt sinuiksi sen asian kanssa.

Meillä on ehkäisty varmaan 6 v. Sen jälkeen on vielä yksi syntynyt. Enää en halua enkä jaksa. On jo liuta lapsia(5)

T:vl-äiti eteläsuomesta

vl-perheen ja olen ihemetellyt,kun heillä on "vain"4-5lasta. Mutta ilmeisesti siis yleisiminkin ajatellaan, että saa ehkäistä. Onko se virallisen linjan mukaista vai oma päätös? Kuulostaa kyllä järkeävältä.

aiot sanoa utelijoille ja painostajille omissa piireissänne?

En usko, että tullaan paljoa kyselemään. Mutta kyselijöille voisi sanoa, että ei se lasten saaminen niin itsestäänselvyys ole. (Niinkuin ei olekaan, itselläkin takana mm. kemiallinen raskaus ja keskenmeno jo nyt.)

vl-perheen ja olen ihmetellyt,kun heillä on "vain"4-5lasta. Mutta ilmeisesti siis yleisiminkin ajatellaan, että saa ehkäistä. Onko se virallisen linjan mukaista vai oma päätös? Kuulostaa kyllä järkeävältä.

Itse olen kotoisin perheestä, jossa on reilusti yli 10 lasta ja olen kärsinytkin siitä, vaikka on siinä tietysti joitain hyviäkin puolia ollut.

Mielestäni suurperheen ihanne on sinänsä hyvä, mutta ei se, että perheitä ja vanhempia (ja ennen kaikkia niitä olemassa olevia lapsia!) kuormitetaan sillä, että on pakko vain saada loputtomasti lapsia. Tilanne voi olla tosi paha varsinkin, jos pariskunta on mennyt nuorina naimisiin. Pahimmassa tapauksia perheessä on vauva yli 30 vuoden ajan!

Näiden kahden lapsen lapsuuspäivistä nauttii ihan eri tavalla sen jälkeen kun tajusi ettei niitä lapsia välttämättä tarvi tulla vuosi toisensa jälkeen. Tein päätöksen, että tästä lähtien meille syntyy vauvoja vain toivottuna ja odotettuna. Jokaisella lapsella on oikeus olla haluttu.

t. vl-äiti

Näiden kahden lapsen lapsuuspäivistä nauttii ihan eri tavalla sen jälkeen kun tajusi ettei niitä lapsia välttämättä tarvi tulla vuosi toisensa jälkeen. Tein päätöksen, että tästä lähtien meille syntyy vauvoja vain toivottuna ja odotettuna. Jokaisella lapsella on oikeus olla haluttu.

t. vl-äiti

Niinpä. :) On ihanaa, kun saa nauttia lasten vauva-ajasta pelkäämättä, että tulee heti putkeen uusi vauva.

Lapsena tuntui jo jotenkin oudolta se, että äiti ei koskaan iloinnut raskaudesta tai edes kertonut meille muille lapsille asiasta vasta kuin loppumetreillä, kun maha oli jo kasvanut. Nykyään en ihmettele. On varmasti vaikeaa olla jatkuvasti raskaana ja yrittää jaksaa vielä iloitakin siitä. :( Mutta jokainen lapsi ansaitsee olla toivottu. Kyllä lapsi sen aistii ja se väistämättä vaikuttaa vanhempien käytökseen lasta kohtaan, jos hän ei ole toivottu vaan ennemminkin pelkkä rasite.

Se vaan harmittaa, kun ois niin ihania nimiä keksittynä lapsille ja niitä kaikkia ei varmaan pääse käyttämään! ;D

Ei tarvi lasten nähdä sitä että äiti purskahtaa itkuun, kun raskaus tulee "taas" julki ja joku siitä onnittelee... Vähemmän voi tosiaan olla enemmän.

En ole lukenut kuin perus av-mamman mielipiteen lestadiolaisperheen lapsimäärän "kurjuudesta".

En ole lukenut kuin perus av-mamman mielipiteen lestadiolaisperheen lapsimäärän "kurjuudesta".

Positiivista oli tietysti se, että periaatteessa oli aina leikkikavereita. Lapset oppivat nopeasti erilaisia taitoja toisiltaan ja on tavallista, että lapset oppivat lukemaan ennen kouluikää, kun sisarus on mennyt kouluun. Kun oli koulussa, suunnilleen joka toisella luokalla oli oma sisarus ja vanhemmat sisarukset loivat osittain tiettyä "uskottavuutta" muiden silmissä. Toisaalta isosta perheestä saatettiin udella rumastikin ja jopa kiusata tai ivata asiaa.

Ikävää oli, kun liikuttiin jossain koko perheellä niin kaikki tuijotti. Me tosin tuijotettiin takaisin ja vitsailtiin asialla, koska se helpotti asian käsittelyä. Autossa oli aina enemmän lapsia kuin oli sallittua lain mukaan, ja meillä ei (siihen aikaan 80-90-luvulla) ollut melkein kellään turvaistuinta, paitsi sen hetkisellä vauvalla.

Joskus nolotti kun oli kauempana kotoa tai uusien ihmisten seurassa, ja tuli perheasiat puheeksi ja piti kertoa että mulla on XX sisarusta. Joskus reaktiot olivat avoimen kauhistelevia, ällistyneitä, joskus tietäväisiä joko avoimesti tai verhotusti "ai olet lestadiolaisperheestä". Opit vitsailemaan asialla, sanomaan esim. ennen sisarusten määrän kertomista, että "tätä voi olla sitten vaikea uskoa, mutta mulla on XX sisarusta". Jne.

Pienestä asti opetettiin, että jokaisen lapsen täytyy olla esimerkkinä nuoremmille ja opimme myös pienestä asti huolehtimaan toisistamme. Varsinkin tytöt, mutta myös pojat. Emme pitäneet sitä kovinkaan erikoisena, että joka päivä piti hoitaa sisaruksia, ruokkia heitä, hyssytellä vauvaa... Vanhemmat olivat kiireisiä ja meillä oli iso hoitovastuu. Joillekin sisaruksille (jos oli yli 10 vuoden ikäero) olen ollut kuin äiti. (Omien lasten kanssa oli sitten helppoa, kun osasi hoitaa kaikenikäisiä lapsia jo, tiesi ettei alle vuoden ikäiselle saa antaa suolaa ja kaikki muutkin niksit ja tiedot.)

Siinäpä ihan OIKEITA kokemuksia siitä millaista on olla suurperheestä.

Hyvä ketju!

Te lestadiolaiset tulette niin eri kulttuurista kuin me tavikset. Nykyäänhän on suorastaan rikos, jos jättää vauvan sisarusten hoitoon ja kuitenkin tiedämme, että suurperheissä se on arkea. En osaa edes kuvitella, millaista on olla äiti 10:lle lapselle ja sitten 45-vuotiaana tajuta olevansa taas raskaana. Kovin kovin rankkaa.



Olen oikeasti iloinen puolestasi, että olet tehnyt rohkean päätöksen. Mun silmiini ainoan järkevän -mun mielestä jokaisella naisella on oikeus omaan vartaloonsa riippumatta siitä mitä mies, äiti, pappi, uskonlahko tai mikä tahansa sanoo. Se on sinun vartalosi ja sinun oikeutesi on pitää siitä huolta ja päättää, mitä sillä tehdään.



Et varmasti ole päätöksesi kanssa yksin ja toivon, että tuo ehkäisykielto poistuu pian keskuudestanne. Mun mielestä se on naisia alistava (naisen pakko olla kotona kun koko ajan raskaana ja siten varmistetaan, että miehet korkeakouluttautuvat ja pääsevät johtotehtäviin).



Nauti pienistä lapsistasi. Niitä ei tarvitse olla yhtään enempää. Yksikin lapsi on suuri lahja :)

perheessä kasvanut. Meitä oli kuusi lasta, mutta kolme oli vain peräkkäin, muilla oli isojakin ikäeroja. Niin, isossa perheessä oli tietysti mukava kasvaa kun oli kavereita ja usein mökille mennessä ajattelin kuinka tylsää olisi jos olisi vain yksi veli kuten suurimmalla osalla kavereistani. Mutta miinuspuoli on se, ettei vanhemmilta saanut taloudellista apua omilleen mennessään oikeastaan ollenkaan. Tietenkään näin ei ole kaikissa isoissa perheissä ja meillä tuohon vaikutti jo perheemme rahatilanne.

Itse olin aina halunnut ison perheen, ehkä viisi lasta. Lapsia on nyt kaksi ja kyllä nämä riittää. Ainakin toistaiseksi. Olen vielä sen verran nuori, alle 30vuotta, että ehkä joskus vielä saamme iltatähden :)

Olen ajatellut, että näille lapsille haluan antaa paljon aikaa, yhdessä oloa, rakkautta ja myös materiaa; kauniita vaatteita, ulkomaanmatkoja yms.

Tätä en voisi suurelle lapsikatraalle tarjota.



Olen myös ajatellut, että jos lapsia olisi vaikka se kuusi aika peräkkäin vaikka 1,5-2vuoden välein niin voisi se parivuotias olemaan jo isompi kuin mihin oikeasti iänmukaiset taidot riittävät.



Nautitaan lapsistamme, olipa niitä sitten yksi tai yksitoista :)

Itselle ainakin on jäänyt vähän negatiiviset muistot lapsuudesta. Äiti oli aina huonolla tuulella, tuntuu että tosi vihainen. En tiiä johtuiko osittain siitä että oli "pakko" alistua.

Isästä voi johtua myös. Hän olis hirveän tiukka joka asiassa. Ei koskaan myöntänyt että olisi tehnyt virheitä. Hän oli aina oikeassa. Kotona ei voinut oikeen puhua mistään.

Isä oli täsmällinen ja tarkka raha-asioissa.

Ruokaa ja vaatetta oli(ei mitään muotivaatetta tietenkään koskaan)

Rahaakin sai aina kun oli kyseessä ry:lle meno tai muut kesäseurat. Muuten oli raha tiukassa.



Piiskaaminen on yksi josta mulle on jäänyt traumat.

Joka kerta jos et istunut penkissä hiljaa ja nätisti niin se oli varmasti risua seurojen jälkeen. Se oli yhtä pelkoa koko lapsuus.



Luulen että meidän tapauksessa johtuu nimenomaan siitä että lapsia oli liikaa ja liian tiuhaan. Vanhemmat yrittivät kauheella kurilla pitää homman hanskassa. Välittämättä seurauksista.



Olivat niin vahoillisia ja vanhanaikaisia. Kaikki piti tehdä oppien mukaan.

Mitään ei saatu harrastaa. Kaikki asiat piti ajatella uskon kannalta.

Usko seurasi joka paikkaan.

Nuoruus meni ja sain omia lapsia. Sen sen kummemmin kyseenalaistanut(naimisiinkin mentiin ennen lasten tuloa)



Muutaman lapsen jälkeen alkoi kauvautumaan esiin traumat ja koetut asiat joita jouduin kokemaan lapsuudessa.



Tunnistin omat voimavarani että minusta ei ole henkisesti eikä fyysisesti ison perheen äidiksi ja haluan myös omaa elämää naisena ja käydä kodinulkopuolella töissä.

Nyt meillä on 5 lasta ja luulen että enempää ei tule.

Olen nyt ollut 2 vuotta kodinulkopuolella ja nautin suunnattomasti vaikka toki välillä onkin rankkaa kun on niin paljon huolehdittavaa kotonakin.



Voitte varmaan arvata että kovin hyvät välit ei ole vanhempiin.

Käyvät meillä ehkä kerran jokatoinen vuosi kun "painostaa"



Meidän tyttö kysyi vasta että onko mummo ja tuta koskaan käynyt meillä?

Meinas itku tulla. Eivät paljoa jaksa välittää omista lapsista ja lapsenlapsista. Sen ymmärrän että ovat nyt vanhempia mutta tätä tämä on ollut aina. Tosin mun vanhempien sisarusten luona kävivät alkuun useammin. Jatkan kun tulee lisää mieleen. Meillä välimatkaa ehkä 50km

Itselle ainakin on jäänyt vähän negatiiviset muistot lapsuudesta. Äiti oli aina huonolla tuulella, tuntuu että tosi vihainen. En tiiä johtuiko osittain siitä että oli "pakko" alistua.

Isästä voi johtua myös. Hän olis hirveän tiukka joka asiassa. Ei koskaan myöntänyt että olisi tehnyt virheitä. Hän oli aina oikeassa. Kotona ei voinut oikeen puhua mistään.

Isä oli täsmällinen ja tarkka raha-asioissa.

Ruokaa ja vaatetta oli(ei mitään muotivaatetta tietenkään koskaan)

Rahaakin sai aina kun oli kyseessä ry:lle meno tai muut kesäseurat. Muuten oli raha tiukassa.

Piiskaaminen on yksi josta mulle on jäänyt traumat.

Joka kerta jos et istunut penkissä hiljaa ja nätisti niin se oli varmasti risua seurojen jälkeen. Se oli yhtä pelkoa koko lapsuus.

Luulen että meidän tapauksessa johtuu nimenomaan siitä että lapsia oli liikaa ja liian tiuhaan. Vanhemmat yrittivät kauheella kurilla pitää homman hanskassa. Välittämättä seurauksista.

Olivat niin vahoillisia ja vanhanaikaisia. Kaikki piti tehdä oppien mukaan.

Mitään ei saatu harrastaa. Kaikki asiat piti ajatella uskon kannalta.

Usko seurasi joka paikkaan.

Nuoruus meni ja sain omia lapsia. Sen sen kummemmin kyseenalaistanut(naimisiinkin mentiin ennen lasten tuloa)

Muutaman lapsen jälkeen alkoi kauvautumaan esiin traumat ja koetut asiat joita jouduin kokemaan lapsuudessa.

Tunnistin omat voimavarani että minusta ei ole henkisesti eikä fyysisesti ison perheen äidiksi ja haluan myös omaa elämää naisena ja käydä kodinulkopuolella töissä.

Nyt meillä on 5 lasta ja luulen että enempää ei tule.

Olen nyt ollut 2 vuotta kodinulkopuolella ja nautin suunnattomasti vaikka toki välillä onkin rankkaa kun on niin paljon huolehdittavaa kotonakin.

Voitte varmaan arvata että kovin hyvät välit ei ole vanhempiin.

Käyvät meillä ehkä kerran jokatoinen vuosi kun "painostaa"

Meidän tyttö kysyi vasta että onko mummo ja tuta koskaan käynyt meillä?

Meinas itku tulla. Eivät paljoa jaksa välittää omista lapsista ja lapsenlapsista. Sen ymmärrän että ovat nyt vanhempia mutta tätä tämä on ollut aina. Tosin mun vanhempien sisarusten luona kävivät alkuun useammin. Jatkan kun tulee lisää mieleen. Meillä välimatkaa ehkä 50km

Huh huh, karua että olette saaneet piiskaa jos ette ole jaksaneet istua seurapenkissä kiltisti. :( Meilläkin kyllä joskus piiskattiin mutta ei tuosta syystä. Tuossa asiassa vanhemmat olivat aika ymmärtäväisiä, kun eihän lapset jaksa istua paikallaan pitkään. Meitä kyllä usein lahjottiin karkilla, että oltaisiin kiltisti seuroissa. Saatiin karkkia sitten seurojen jälkeen. Joskus se oli jopa suurimpia motivaationlähteitä lähteä koko seuroihin :D

Meitäkin piiskattiin välillä ja siitä on jäänyt traumoja. :( Kaiken lisäksi täytyi aina pyytää anteeksi vanhempien piiskattua koivunoksalla ensin, mielestäni nöyryyttävä sääntö. Ja vanhemmat käyttivät fyysistä kuria nimenomaan silloin, kun olivat selvästi sairaan väsyneitä. Eli ns. "lihan käsivarrella", ei rakkaudella. En aio käyttää fyysistä kuritusta omiin lapsiini, koska pidän sitä väkivaltana.

Minullakin on aika huonot välit omiin vanhempiin ja se surettaa. :( Tuntuu että äiti ei ole koskaan aidosti rakastanut minua, tai ainakaan osannut osoittaa sitä pätkääkään. Aina vain moittimassa, arvostelemassa ja tuomitsemassa kaikkea, aviopuolison valinnasta lähtien. Ja epäilemässä uskoni tilaa. :( Yritä siinä sitten olla rennosti ja oma itsensä hänen kanssaan... niinpä. Mitään ei voi avoimesti kertoa, kun tuntuu että täytyy pusertua siihen äidin vl-uskovaismuottiin.

Onneksi kaikki lähipiirissä eivät ole samanlaisia, mutta yksi suurimmista syistä miksi en halua loputtomasti lapsia, on se että haluan että voin luoda ja säilyttää lämpimät ja läheiset välit lapsiini. Että he saisivat äidin, joka on aidosti läsnä ja välittää, ja osoittaa sen sanoin ja teoin.

Olen jo vuosia ihmetellyt, että miten ehkäisyasiassa voidaan olla niin ehdottomia kun sitä ei mitenkään voi löytää Raamatusta. Uskon, että ehkäisykin on Jumalan lahja ihmisille kuten muukin lääketiede. Ja jos ehkäisee esim. kondomilla, niin eihän siinä tapa mitään, kun mitään elämää ei ole vielä alkanutkaan. Mielestäni on kamalaa, miten moni perhe kärsii tämän ehkäisemättömyysnormin ja suoranaisen SÄÄNNÖN takia. Ja vain siksi että vanhemmat pelkäävät joutuvansa helvettiin jos ehkäisevät.

En voi uskoa, että Jeesus vaatisi ihmisiltä tällaista. Eikö kristinuskon ydinsanoma ole nimenomaan armossa? Ei jossain ehdottomissa ja raskauttavissa säännöissä, jotka rajoittavat elämää suuresti.