Väitän, että monilta naisilta ei edes onnistuisi elää

En tarkoita tätä millään pahalla enkä vittuillen (ymmärrän että tilanteita on niiiin monenlaisia), mutta haluaisin kuitenkin kysyä, miten tilanne on teillä päätynyt tuollaiseksi? Tehän olette tämän perusteella lähes yksinhuoltajia.



Oletteko yrittäneet (kyllä varmaan) muuttaa tilannetta ja jos niin miten? Miksi muutos-/järjenpuhumisyrityksenne eivät ole toimineet? Ja miksi siedätte tuollaista?



Asia kiinnostaa sillä meille on nyt tulossa ensimmäinen muksu ja välillä hirvittää, miten paljon ehkä joudunkaan miestäni patistamaan ettei tilanne luisuisi tuohon... Tai no ei varmaan ihan noin pahaksi menisi missään olosuhteissa, mutta tiedän, että mies (miehet?) helposti luisuvat siihen "en tee jos ei pakoteta ja kyllähän se vaimo tuossa näyttää pärjäilevän, en tarjoa tai tule edes ajatelleeksi että tarvitsisi apua" -moodiin. Toistaiseksi olen ahkerasti "prepannut" miestä ymmärtämään että hänestä ei tule äidin apulaista vain kokoaikainen isä jolla on sama vastuu ja vain yhtä suuri oikeus lepoon ja omiin menoihin kuin minullakin. Toivottavasti toimii :)

jotka ovat tehneet useamman lapsen ihan umpipaskalle äijälle.



Tai yh:t jotka olette tehneet lapsia samalla tavalla paskalla miehelle. Älkää lortot lisääntykö kenen tahansa kanssa.



Ja yh elämä ei todellakaan ole mitään tähtitiedettä, vaan olosuhteiden pakko monelle, ja siitä kyllä selviää. Olen itsekin elellyt puoli vuotta yksin lasten kanssa, ja oikein mainiosti siinä arki rullaili.

neljän lapsen kanssa (mies otti ja lähti). Tottakai se on rankkaa, vauva huutaa yöt ja herätyksistä vastaa ihan yksin, töihin on slti mentävä, lapset vietävä hoitoon ja haettava sieltä jaja. Silti koen, että mieluummin olin yh, kuin ex:n kanssa naimisissa. Kukaan ei ainakaan sotkenut mun kalenteria, rahoja helpompi kontrolloida, eipä tarvinnut koko ajan tapella toisen aikuisen kanssa jne.



Nyt uudelleen naimisissa, ja voin vain sanoa, että selviän paljon helpommalla nyt kuin edellisessä liitossani tai yh:nä. Niin se on miehestä kiinni, mutta rakkaus on sokea.

Mies katsoi ainoastaan sen aikaa heitä, kun pari kertaa viikossa kävin saunassa. Päivittäin suihkuun otin muksut mukaan aamupesulle.

Silloin olin katkera, mutta nyt ymmärrän miksi mies ei tehnyt mitään. Kuoli leukemiaan vuosi sitten ja uskon että panttasi tietoa sairaudesta aika pitkään. Katsoi että minä pärjään lasten kanssa varmasti. Lapset vielä pieniä, mutta isästä puhutaan paljon, "enkelinä"

En tarkoita tätä millään pahalla enkä vittuillen (ymmärrän että tilanteita on niiiin monenlaisia), mutta haluaisin kuitenkin kysyä, miten tilanne on teillä päätynyt tuollaiseksi? Tehän olette tämän perusteella lähes yksinhuoltajia.

Oletteko yrittäneet (kyllä varmaan) muuttaa tilannetta ja jos niin miten? Miksi muutos-/järjenpuhumisyrityksenne eivät ole toimineet? Ja miksi siedätte tuollaista?

Asia kiinnostaa sillä meille on nyt tulossa ensimmäinen muksu ja välillä hirvittää, miten paljon ehkä joudunkaan miestäni patistamaan ettei tilanne luisuisi tuohon... Tai no ei varmaan ihan noin pahaksi menisi missään olosuhteissa, mutta tiedän, että mies (miehet?) helposti luisuvat siihen "en tee jos ei pakoteta ja kyllähän se vaimo tuossa näyttää pärjäilevän, en tarjoa tai tule edes ajatelleeksi että tarvitsisi apua" -moodiin. Toistaiseksi olen ahkerasti "prepannut" miestä ymmärtämään että hänestä ei tule äidin apulaista vain kokoaikainen isä jolla on sama vastuu ja vain yhtä suuri oikeus lepoon ja omiin menoihin kuin minullakin. Toivottavasti toimii :)

Eli tilanne ei enää ole tuo.

Miten tilanne tuli tuollaiseksi? Ei tutustuttu tarpeeksi kauaa varmaan. Mutta kaikista ihmisistä ei kaikki puolet paljastu etukäteen. Suhteen alkuvaihe vielä menee hyvin, mut usein lastentulo "perinteistää" avioliiton.

kyllä onnistuisi! Ihminen on aika venyvä olento ja pystyy kyllä sopeutumaan monenlaisiin asioihin.



Jos kuvittelen tilannetta ilman miestäni, niin joo, olisi varmaan rankempaa, mutta olisin kyllä hankkinut vertaitukea ja seuraa vaikka muista yh:ista, varsinkin jos olisin totaaliyh.



Ystäväpiirissä eronneilla kyllä tuntuu elämä helpottuneen eron myötä. Ja sanotaan, että "jos haluatte vapaa-aikaa, erotkaa".



Mies toki osallistuu, mutta se on hyvässä ja pahassa. Kotona joutuu tekemään kompromisseja eri kasvatusnäkemysten kanssa. Kotitöitä on paljon enemmän. Mua viehättäisi yh:n elämässä se, että kaikesta saisi päättää itse, rahoista, kotitöistä, matkoista ja tehdä just niinkuin itseä huvittaa, mennä minne haluaisi jne.



Mutta oon tyytyväinen näin. Itse muuten ajattelin, etten millään jaksaisi edes yhtä heräilevää vauvaa. Huomaan kuitenkin olevani hengissä (noh, jotenkuten ;)) kahden heräilevän vauvan jälkeen vaikka olen samalla hoitanut ja saattohoitanut yksin asuvia vanhempiani. Että kyllä ihminen jaksaa vaikka mitä, jos on pakko.

Yritettiin parisuhdeterapiaa kolme vuotta mutta tilanne ei muuttunut. Tai välillä ehkä hiukan mutta lopuksi oli tilanne pahempi kuin koskaan ennen. En kai jaksanut enää tapella. Kristillinen vakaumus toi oman osansa. Mutta lopulta koin asumuseron myös vakaumukseni mukaiseksi ratkaisuksi.



Miksi puheyritykset eivät toimineet? Miehellä ei ollut niihin mielenkiintoa, enkä oikeastaan osaa vastata itsekkäiden miesten puolesta, miksi he toimivat kuten toimivat. En tiedä, en ymmärrä, kun en itse tekisi samoin, heiltä pitäisi kysyä itseltään, mutta yleensä he eivät vastaa tuollaisiin.

avioliitossa yksinhuoltajana oltuani nämä kolme virallista yh-vuotta ovat olleet helppouden aikaa.

on elämä paljon helpompaa nyt eron jälkeen. Lapset ovat 2, 5, 8 ja 9- vuotiaat. Ovat isällään joka toinen vl eli saan ihan omaa aikaa silloin, mitä ei ennen ollut koskaan. Päiväkotiin viemiset aamulla ovat haastavinta, mutta sekin sujuu jo ihan kivasti. Elämä on ihanaa, en valita yhtään..

Miksi puheyritykset eivät toimineet? Miehellä ei ollut niihin mielenkiintoa, enkä oikeastaan osaa vastata itsekkäiden miesten puolesta, miksi he toimivat kuten toimivat. En tiedä, en ymmärrä, kun en itse tekisi samoin, heiltä pitäisi kysyä itseltään, mutta yleensä he eivät vastaa tuollaisiin.

Tai vastaavat mutta vastaus on ihan käsittämätön, herättää vaan lisäkysymyksiä ja niihin ei vastata, tai nekin vastaukset ovat käsittämättömiä, lopulta mies hermostuu ja lopettaa keskustelun.

Tämä on ollut itselleni niin outoa, kun taustalla omassa suvussani on vain tasa-arvoisia, keskustelevia, vaimolleen mukavia miehiä.

Vastasin jo muuta eli en oo uus vastaaja mutta...



yksin ON helpompaa kuin itsekkään miehen kanssa, kun ei enää tartte odottaa että toinen tekisi jotain, eikä tarvi tuntea itseään alistetuksi ja nöyryytetyksi arvottomaksi kotiorjaksi. Tietää että mies joutuu hommiin sitten kun lapset ovat hänellä. Tältä osin tietty on eri asia, jos on olemassa mies, jolle edes joskus lapset menevät. Mutta silti ainakin omalla kohallani otsikko pitäisi paikkansa, vaikka olisin täysin yh. Vaikka ei oo isovanhempia lähellä eikä rahaa lastenhoitajiin yleensä. Itse asiassa lasten kasvatus on minusta helpointa, jos lapset on koko ajan mulla.



Mutta riidat masentavat kauheasti,ja miehen henkinen väkivalta, se masentaa/rasittaa paljon enemmän kuin kotityöt tai sotku.

yksinhuoltajat saavat päähänsä, että jos toisella äidillä on lasten isä saman katon alla asumassa, se vähentää äidin työtaakkaa jotenkin???

Ihan haahukuvitelmaa, sanon minä. Mulla on lasten isä, aviomieheni samassa talossa, onnellisia ollaan.

Silti joka aamu minä herätän lapset (3v/5v), syötän heille aamupalat, valitsen vaatteet, puen vaatteet, myös ulkovaatteet ja kengät ja vien lapset hoitoon.

iltapäivällä 8,5h hoitopäivän jälkeen haen lapset. Joka ikinen päivä. Mies ei koskaan hae.

Sitten yleensä lasten kanssa noin 2-3 kertaa viikossa kauppaan. Minä ostan meille joka kuukausi ruokaa noin 500-600 eurolla, mies ehkä 50 eurolla.

Jos lapsille ostettava vaatteita tai kenkiä ja polkupyörä, minä ostan ja valitsen.

Se avioäidin ero yksinhuoltajaan tulee korkeintaan siinä, että illalla ja vkl isä on leikkimässä niitten lasten kanssa ja saattaa kesällä istua läppärin kanssa ulkona, kun lapset leikkii. Talvella ei lähde lasten kanssa koskaan ulos.

Isästä on ehjässä perheessä apua iltaisin, joskus voi jopa laittaa ruokaa, mutta kyllä mulla ehjän perheen äitinä on vähintään 85% niistä hommista mitä yksinhuoltajallakin. Enemmänkin tavallaan, koska useasti ajattelen, että jos olisin yh, ei tarvisi joka ilta laittaa lämmintä ruokaa. Kun on mies, on laitettava. Lapset ei niin sitä vaadi.

Sinulla on lasten isä, jonka kanssa voit tarvittaessa keskustella huolistasi, kysyä, jakaa murheita ja iloa, eikä taloudellinen taakka ei ole yksin sinun harteillasi (asuminen sähkölaskuineen jne). Eli kyllä minä sinun kanssasi vaihtaisin heittämällä paikkaa ;). Itselläni on kaksi pientä lasta ja olen ns. totaali-yh. En valita, raskasta toki on. Mutta, itse taas uskon että moni, joka sanoo ettei ikinä selviäisi yh-elämästä, siihen kyllä pakotettuna pystyy. Olen itse noin joskus ajatellut ja luulin maailman kaatuvan, kun jäin yksin. Monissa naisissa herää se leijona-emo henkiin hädän hetkellä ja se kuulkaa antaa voimia ihan käsittämättömiin asioihin :). Lastensa vuoksi sitä venyy vaikka mihin.

Pakon edessä sitä venyy vaikka mihin.



Mun isä oli kahden pienen lapsen yh kaksi vuotta, kun mun äitini kuoli. Mä olin reilusti alle kouluikäinen silloin.

Joku tuttu tai sukulainen kävi välillä laittamassa ruokaa ja siivoamassa ja vahtimassa meitä lapsia, koska yksinhuoltajuuden lisäksi isän piti hoitaa leipä pöytään eli jatkaa yksityisyrittäjän työtään.



Ihan hyvin selvittiin.

multa ei ainakaan onnistuisi olla yh

nostan hattua KAIKILLE yksinhuoltajille!!!!

Ja voimia teille

Olet varmaan tehnyt ihan oikean ratkaisun, joka ei ainakaan minun mielestäni ole ristiriidassa kristillisten arvojen kanssa. Tsemppiä!



t. se kyselijä

Olisi varmasti rankkaa, enkä varmaan jaksaisi, mutta pakon edessä ihminen kai sopeutuu. Oma elämäni onneksi on tällä hetkellä niin erilaista, että en edes osaa kuvitella millaista olisi, jos olisi juostava elannon perässä, vietävä lapset aamulla aikaisin hoitoon, ja illalla väsyneenä vielä kokattava terveellinen ateria pöytään. Jos jäisin yksinhuoltajaksi niin varmasti masentuisin ainakin aluksi.



Kaikki kunnia niille äidille ja myös isille, jotka yksin kasvattavat lapsensa.

Mielestäni ihmisen ei kuitenkaan kuulukaan yrittää selvitä yksin vaan yhdessä muiden kanssa. Kiire ei tarvitse myöskään olla.

Yleensä asioista selviää kun on pakko. Ja yleensä aina tuntuu että enemmästä ei selviä kuin siitä mitä sillä hetkellä joutuu tekemään. Ihminen sisuuntuu vasta kun on pakko.



Kuulin jutun eräästä naisesta, jolle sodan aikana jäi viisi alle kouluikäistä lasta ja navetta, kun mies kuoli sodassa. Stressi ja kiire oli kuulemma niin kova, että sormista irtosi kynnet. Muisteli kuulemma sitä miten kipeältä lehmien karvat tuntuivat sormen päissä joista kynnet olivat irronneet, mutta navettaan oli pakko mennä ja lehmät hoitaa ja lapset siinä sivussa. Selvisi kuulemma kuitenkin.



Ihminen selviää aika paljosta jos on pakko. Silloin kun on helppoa, on aikaa miettiä että miltä mikäkin asia tuntuu, sitten kun oikeasti mennään, niin ei siinä mitään mietitä tai marista. Ei ole sellaiseen aikaa.



Olen tämän huomannut ihan omassakin elämässä. Kun on ollut yhtä aikaa opiskelut, työ ja lapsi, niin ei siinä mitään mietitä että onko kivaa vai ei. Aivot pistetään tavallaan narikkaan ja joka päivä tehdään ne asiat mitkä on pakko tehdä ja kyllä se onnistuu. Sitten kun tulee loma tai muuten hengähdystauko, huomaa vasta että on aika väsynyt. Ja kun aikataulu muuttuu esim. äitiyslomalla pitkäksi aikaa löysemmäksi, huomaan että siirtelen tekemisiä ja saan paljon vähemmän aikaan ja marisen siitäkin vähästä mitä joudun tekemään. Loppu ajan analysoin elämääni ja keksin päästäni ongelmia joita ei todellisuudessa edes ole esim. parisuhteessa. Vissiin aika tyypillistä.