Pettymys lapsen sukupuoleen ei helpota vaikka lapsi jo 2 v

Mä toivoin ekasta poikaa ja tyttö syntyi. Mä olin ehkä tunnin? jos sitäkään pettynyt. Sen jälkeen en olisi sitä vaihtanut mihinkään ja tuntui että niinhän sen mennä pitikin, tytön meille tulla :)



Poikiakin syntyi sitten kaksi tytön jälkeen.

Ja hoitaa myös paljon. Lasta rakastavat myös mummit ja kummit. Hänellä on paljon ihania ihmisiä elämässä. Lapsi on hyväntuulinen ja normaalisti kehittynyt ja osaa näyttää myös pahan mielensä. Itse rakastan myös lasta enemmän kuin mitään,mutta en osaa aidosti iloita hänen sukupuoleen liittyvistä jutuista. Tämä on ongelma ja siksi etsinkin apua. Aion aloittaa terapian uudelleen. Numero 7:n vastaukset olivat erittäin viisaita ja osuvia. Olen todennäköisesti halunnut pelastaa itseni huonon lapsuuteni vuoksi elämällä paremman lspsuuden uudrlleen. Tämä ei toki ole tervettä.



En mieti näitä asioita jatkuvasti vaan vietämme normaalia elämää. Käymme puistossa, tapaamne ystäviä jne. Aina välillä tunteet nousevat pintaan.

tee palvelus lapsellesi ja tee itse itsestäsi ilmoitus LS-ilmoitus...

et ole äiti etkä mikään, kun noin ajattelet.



huolestuttavaa!

ls voi todellakin tarjota tarvitsemianne tukitoimia!

Mitä jos yrittäisit tutustua siihen lapseen ihan oikeasti? Ihmisenä eikä jonkun sukupuolen edustajana. Kaikkea et voi elämässä saada. Tämä nyt oli sinun kohdallasi yksi niistä asioista.



Lapsi kasvaa, toivottavasti sinäkin kasvat ihmisenä. Sinulla on paljon menetettävää.

Uskon, että lapsesi voi hyvin ja on rakastettu jne. Se on vaan pääkoppa, josta tunteet tulevat, ne kielletytkin ja niille ei voi juuri mitään, ehkä terapia niihin auttaa, en tiedä. On käsittämätöntä miten jotkut kirjoitukseesi suhtatuu, mutta sitähän täältä AV-palstalla on aina odotettavissa, valitettavasti, mutta onneksi täältä löytyy fiksujakin kirjoittajia, eikä vain typeriä tuomitsijoita.



Itsellä samaa sukuupuolta olevia kolme kappaletta, ja pettymys oli kolmannen kohdalla melko kova, mutta tällä hetkellä hän on läheisin, mun pikkunen 'vauva', vaikka kohta jo kouluun lähteekin :-) Edelleen haikeuksia toiseenkin sukupuoleen silloin tällöin on.

asioista" sitten erityisesti iloita? Eikö se riitä että rakastaa lasta ja iloitsee HÄNESTÄ, hänen olemassaolostaan.



Lapsihan on aina kuitenkin oma persoonansa, ksilö, eikä mikään sukupuolensa edustaja.



En minkään iloitse mistään poikamaisista jutuista, en ole juurikaan kiinnostunut noista asioista, mutta ei kai mun tarttekaan. Riittää että oen heille äiti, ja rakastan heitä. Ja annan heidän olla poikia silla tavalla kun se heille kullekin on luontevaa. Leikkiköön niitä leikkejä mitä haluavat, ei mun tartte.

Jokainen meistä on ollut joskus, jollain tavalla, ollut pettymys vanhemmilleen. Jokaisella meistä on äitinä ja isänä inhimillisen keskeneräinen ihminen, jolla on ollut lapsensa suhteen enemmän tai vähemmän tietoisia toiveita. Jokainen meistä, vaikka olisikin vanhempiensa silmäterä, on herättänyt heissä myös vähemmän kauniita tunteita elämänsä varrella. Joko ilman omaa syytään tai sitten ihan syystä.



On älyllisesti epärehellistä hyökätä sen kimppuun, joka tunnustaa nämä pettymykset, ja huudella, että "kasva aikuiseksi". Ei ole olemassa sellaista tilaa, jossa ihminen olisi valmis ja täydellinen. Koko elämä on asioiden hyväksymistä ja oppimista, ja sitä ap juuri tekee myöntämällä tosiasiat. Minusta tuollainen rehellisyys on ihailtavaa. Juuri tuolta pohjalta se hyvä vanhemmuus lähtee.

Mene äkkiä uudestaan terapiaan, vielä on toivoa!

Terapeutti sanoi että pettymys on yleistä ja liittyy usein omiin huonoihin kokemuksiin toisesta sukupuolesta. Vakuutteli että menee pian ohi. Mutta ei ole mennyt vieläkään eli pitäisi varmaan aloittaa uudelleen.

Oletko miettinyt asiaa niin, että jos olisit saanutkin tytön, voisit olla tosi ahdistunut, sillä oma lapsuutesi muistuisi tytön kautta paljon paremmin mieleen? Ja jos et osaisikaan korjata asioita, niin ahdistuisit vielä enemmän? Sitten ehkä olisitkin toivonut poikaa, jonka kanssa voi ikään kuin aloittaa puhtaalta pöydältä ilman menneisyyden painolastia.



Etkö voi ajatella asiaa niin, että pojat on ihania, varsinkin pienet pojat? Poikien kanssa voit tehdä ihan samoja juttuja kuin tyttöjen. Voit ostaa pojalle kaikki leikkikeittiötarvikkeet, jopa vauvanukkeja ja niille vaatteita, nukenrattaat jne. Junaradoilla ja autoilla leikkii niin tytöt kuin pojatkin, samoin legoilla. Palloa voi potkia, maalata, piirtää, katsoa telkkaria jne.



Pienet pojat on suloisia. Musta on ainakin ihanaa seurata ja tajuta, kuinka raavaat miehetkin ovat joskus olleet tuollaisia pikkuisia sylissä pidettäviä ihania otuksia :) Ja sit niistä kasvaa lihaksikkaita ja niin "kovia".



Ja mieti sitten jos sulla olisikin se tyttö tullut. Oletko miettiny pidemmälle? Miten olisit käsitellyt tytön murrosikää, olistko ahdistunut itsekkin? Entä tytön kasvamista naiseksi? Osaisitko iloita hänen kauneudestaan vai olisitko kateellinen hänen vartalostaan, nuoruudestaan tms.? Lisäksi tytöt osaavat olla ärsyttäviä teinejä, poikien kanssa tulee hyvin juttuun murrosikäisenäkin. Lisäksi, kun pojat varttuvat aikuisiksi, mikäs sen ihanampaa, että äidillä on poika!! Joka tuo turvaa ja voi jutella tyttöystävistä yms.



Musta tuntuu, että menneisyytesi huomioon ottaen, voit olla iloinen siitä, että saitkin pojan, jonka kanssa ei ole mitään sun menneisyyden painolastia, vaan voit tehdä teille ihanan arjen!

Jotain tällaista yritin itsekin vastata ap:lle, mutten saanut ajatuksiani järkevästi lauseiksi. Sä kiteytit juuri sen, mitä halusin sanoa :)

Miksi äidin pettymys äitiyteen on näin iso tabu? Jokainen meistä on ollut joskus, jollain tavalla, ollut pettymys vanhemmilleen. Jokaisella meistä on äitinä ja isänä inhimillisen keskeneräinen ihminen, jolla on ollut lapsensa suhteen enemmän tai vähemmän tietoisia toiveita. Jokainen meistä, vaikka olisikin vanhempiensa silmäterä, on herättänyt heissä myös vähemmän kauniita tunteita elämänsä varrella. Joko ilman omaa syytään tai sitten ihan syystä. On älyllisesti epärehellistä hyökätä sen kimppuun, joka tunnustaa nämä pettymykset, ja huudella, että "kasva aikuiseksi". Ei ole olemassa sellaista tilaa, jossa ihminen olisi valmis ja täydellinen. Koko elämä on asioiden hyväksymistä ja oppimista, ja sitä ap juuri tekee myöntämällä tosiasiat. Minusta tuollainen rehellisyys on ihailtavaa. Juuri tuolta pohjalta se hyvä vanhemmuus lähtee.

sulla on varmasti käsittelemättömiä tunteita ja muistoja omasta lapsuudestasi, jotka sitten jotenkin vaikuttavat suhtautumiseesi toisen sukupuolen lapsiin. Terapia, jossa olet käynyt, on ilmeisesti ollut kovin lyhytaikaista. Kannattaisi mennä ihan kunnon terapiaan, jossa käydään pohjamutia myöten selvitystyötä siitä, miksi sinulla on näitä tuntemuksia. Luultavasti et siis itsekään tiedosta, mistä tuo tunne johtuu. Lapsesi takia mene terapiaan, samoin itsesi takia. Koet selvästi syyllisyyttä tunteistasi, sekään ei ole hyvä.

Läheltä seurasin kun pariskunta menetti ainoan lapsena ja uutta eivät pysty samaa... heille ei merkinnyt sukupuoli eikä tervesykään kunhan vaan olisivat saaneet pienen pitää.



Miten itsekäs voi ihminen ollakaan kun joku sukupuoli on noin tärkeä asia? Taidat tosiaan olla terapian tarpeessa, ei tuo ole enää tervettä.



Häpeä!

Sinun kannattaisi oikeasti hoitaa pääsi kuntoon, koska tuo ei vaan ole normaalia. Käsittele ihan aluksi menneisyytesi traumat jotta voit olla ehjä ihminen ja esikuva lapsellesi. Mitä opetat lapsellesi? Senkö että tyttöjä rakastetaan enemmän, vain koska olet tyttö vai onko pojan kohdalla nyt näin? Ihminen on kokonaisuus. Se onko tyttö vai poika ei ole "hän" vaan sydän, sielu, millainen ihminen hänestä tulee, riippumatta onko hän tyttö tai poika. Sinä myrkytät hänet ajan kanssa ellet hoida itseäsi kuntoon. Normaalilla äidillä syntyy rakkaus ja kiintymys lapseen, olkoon tyttö tai poika. Joskus toivoo että joku kokisi jotain "hirvittävämpää" kuin se onko tyttö tai poika, esim. lapsen sairaus. Silloin ehkä maailma aukeaisi uudella tavalla. Sinä ilmeisesti olet kokenut jotain ikäviä asioita menneisyydessä, mutta et ole niistä selvinnyt, koska jos olisit rakastaisit lastasi pyyteettömästi juuri siksi koska olet kokenut ikäviä asioita. Haluaisit suojella lastasi kaikelta siltä. Hoida pääsi kuntoon.

tai nuoruuden aikainen trauma tai häiriö joka liittyy tuohon sukupuoli-asiaan. Mutta koska se on liian tuskallista kohdata, uhraat lapsesi. Eli mene todellakin kunnon terapiaan selvittämään OMAA lapsuuttasi. Olet sen velkaa lapsellesi, hän voi tehdä vaikka itsemurhan isompana kun ei kelpaa sulle- älä luulekaan ettei hän vaistoa asiaa. Ja alapa soitella terapeutille HETI. Eikä mitään lässynlässyn-psykologia, vaan kunnon terapia joka laittaa sut tosiasioiden kanssa vastakkain. Syvimmin lapsi tarvitsee tunteen siitä että hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on. Ja kun et siihen pysty olet TODELLA HUONO äiti.

En siis luonnollisesti toivo että kenenkään lapsi sairastuu, mutta tuntuu että jotkut kaipaisivat jotain herätystä!!

En osannut aavistaakaan tunteitani ennen raskautta. Haluan lapselleni onnellisen lapsuuden ja hyvän äidin, mutta hävettää kun olen näin vajaavainen. :(

Olen ymmärtänyt että pettymys sukupuoleen on yleistä, mutta häviää vauvan synnyttyä. Siksi tunnenkin itseni vielä epäonnistuneemmaksi: minulla on terve lapsi ja takerrun tällaiseen.

Kun poikavarmistus tuli ultrassa. En ollut aiemmin tiedostanut, että toivoin tyttöä. Kuitenkin töideni puolesta tajusin nopeasti, että sukupuolella ei lopulta ole mitään merkitystä. Olen siis kehitysvammaisten kanssa paljon tekemisissä ja maailmassa on tosiaan paljon isompiakin juttuja kuin sukupuoli. Terve poika saatiin, ehkä seuraava on tyttö. Tai sitten poika. Tulee kumpi tulee, haluan olla hyvä äiti.



Tuon tason pettymyksen tunne ei ole enää normaali. Hakeudu uudelleen terapiaan ja yritä käsitellä asiaa. Mitä puolisosi ajattelee sukupuolesta?



Itseäni pelotti ajatuksena kaikki ne poikien maailmassa olevat riskit. Alkoholisteista, syrjäytyneistä, rikollisista jne. suurin osa on miehiä. Pojat pärjäävät tyttöjä huonommin koulussa ja heillä on enemmän käytöshäiriöitä. Sitten tajusin, että asiat eivät ole niin yksioikoisia.

Läheltä seurasin kun pariskunta menetti ainoan lapsena ja uutta eivät pysty samaa... heille ei merkinnyt sukupuoli eikä tervesykään kunhan vaan olisivat saaneet pienen pitää.

Miten itsekäs voi ihminen ollakaan kun joku sukupuoli on noin tärkeä asia? Taidat tosiaan olla terapian tarpeessa, ei tuo ole enää tervettä.

Häpeä!

heti, kun mahdollista. Lapsen vuoksi. Varaudu siihen, että terapiaan pitää sitoutua. Sinun siis pitää olla valmis kohtaamaan paljon negatiivista, kohtaamaan uudelleen niitä tunteita, jotka aiheuttavat tämänhetkisen tilanteesi. Mikäli aidosti rakastat lastasi ja haluat hänen parastaan, olet valmis käymään tämän kivisen tien. Ettei lapsesi myöhemmin tarvitse jatkaa samalla tiellä.

Kaikista niistä. Uskon miesten pelkäämisen johtuvan siitä ettei omaa miestäni lukuunottamatta minulla ole hyviä kokemuksia miehistä. Biologinen isäni ei minua halunnut koskaan tavatakaan. Äidin uusi miesystävä oli alkoholisti, joka nimitteli ja kiusasi minua. Miesystävän kaveri yritti kerran raiskata. Yläasteella minua kiusattiin koko kolme vuotta. Kiusaajina vain poikia. En voi sille mitään että poikamaisuudella on negatiivinen kaiku mielessäni.



Ei minulla äitiinikään ollut lämpimät välit. Äiti ei tukenut minua naiseudessani (ja nyt teen saman pienelle pojalleni?). Ei ostanut rintaliivejä, kuukautissiteitä, ei pienenä letittänyt tukkaa eikä tehnyt tyttöjen juttuja. Antoi mennä ja tulla - ei kiinnostanut missä olin. Hänkin alkoholisoiui miehensä myötä.



Aloitan varmaan terapian taas enemmän itseeni keskittyen. Neuvolapsykologin terapia oli lyhytkestoinen ja keskittyi enemmänkin minuun nyt ja tässä, äitinä.