Miten päästä eroon ammattiauttajista? Vaikea elämänvaihe on ohi.

Kyllä on resursseja tuhlattavaksi ja sitten taas ei ole tarvetta johonkin. Olen tässä seurannut matkaa turvakodista avioeroon läheltä. En ole vakuuttunut sosiaalitoimen ammattiosaamisesta tai kuuntelukyvystä tippaakaan. Jollain paikkakunnalla voi toimia vaan tällä josta on näkemystä ei. Kyllä aikuisella, täysjärkisellä ihmisellä on oikeus yksityisyyten siinä vaiheessa kun siltä tuntuu. Apu on saavuttanut tavoitteensa ja sitten sen voi lopettaa. Jos tukitoimet ovat tuota luokkaa mitä kyseisellä henkilöllä on niin kohta tulee kriisi siitä kun taas tulevat.

kauan parempi tilanne on kestänyt? Kun vauva on vasta parikuinen, ilmeisesti joitain kuukausia?



Kuvaamisen kotonasi voit toki kieltää, ja muutenkin kannattaa kertoa viranomaisille omista ajatuksistasi. Oletko kysynyt työntekijöiltä miksi asiakkuutta yhä jatketaan? Jotkut perusteethan siihen varmasti on. Vähän liikaa työtä perheen eteen on joka tapauksessa parempi kuin vähän liian vähän, ts tarkoituksena todennäköisesti varmistaa ettei tule takapakkia. Pikkuvauva-aika saattaa kuitenkin olla aika rankkaakin, kuten varmasti itsekin tiedät.

Toi on just tota! Siis haaskataan aikaa turhaan tapaukseen jossa kaikki jo hyvin.

Siinähän se on kun ne ei usko. Ei kannata hakea

apua ls:sta. Jos ei nyt ihan pakko ole.



Mulle tyrkytettiin vuorovaikutuskurssia kun sain vauvan, en mennyt!

Ja kun nimenomaan minä osasin vuorovaikutuksen ja panostin vauvaani ihan täysillä.

Mutta- ne oli tod.näköisesti lukeneet mun papereita kun olen nuorempana valittanut masennusta tk:ssa.

Mutta mulla ei ollut synnytyksen jälkeistä masennusta, ei.

Ja se ahdisti kun tuputetaan väkisin apua ja kytätään. "Ai, lapsi voi hyvin"-tyyliin.

KAKSI kuukautta. Sitä ennen kärsit - mistä, masennuksesta? - ja nyt julistaudut varmuudella parantuneeksi, täysin toiseksi ihmiseksi.



Älä nyt sentään. Masennuksesta paraneminen on pitä prosessi, ja vaikka varmaan oletkin siinä hyvässä vauhdissa, on ihan sinun ja lapsesi hyväksi tuo, että vointianne seurataan.



Lastensuojelussa on paha resurssipula, asiakkaita on paljon enemmän kuin kyetään kunnolla hoitamaan. Ihan varmasti sinua ei arvovallan tai palkkapussin takia hyysätä, kyllä niillä työntekijöillä töitä riittää ilman sinuakin.



Joten sinuna nyt vain kestäisin tuon ja kysyisin palautetta videoista. Että mitä he niistä löytävät parannettavaa - ja yrittäisin ottaa palautteen vakavasti vastaan.



Mielen sairauksien olennainen piirre on se, että ne kehittyvät ja paranevat vähitellen ja potilaalla itsellään voi olla heikko sairaudentunne (eli ei miellä itseään sairaaksi).



Tsemppiä ja pitkää pinnaa toivotan siis.

jos tunnet taas tarvetta ja kiität vuolaasti saamastasi tuesta. Toisaalta pari kk on lyhyt aika että tosiaan voi olla, että jos vaan kestät kesään ja yrität harventaa käyntejä, niin eivät leimaa hankalaksi

eri kuin objektiivinen havainto. Ota apu vastaan. Kyllä ammattilaiset osaavat arvioida milloin et enää tukea tarvitse, pikkusen luottamusta auttavaan tahoon, jooko? Ei terveyden- ja sosiaalihuollon organisaatiossa ole resursseja hukattavaksi asti, olet varmasti vielä tuen tarpeessa. Voisiko olla niin, että kun pahimman yli olet selviytynyt, olo alkaa tuntua siedettävälle ja ihan pärjäävälle. Usein käy helposti niin, että ilman tukitoimia vointi voisi lähteä kääntymään huonompaan päin.

mutta velkarahalla tätäkin showta pyöritetään.

Kun "organisaatio" (siis te sosiaalialan työntekijät) on päättänyt että tätä ja tätä ja tätäkin pitää hoitaa, videoita, keskusteluttaa, voimauttaa niin rahaahan menee =) Resurssien tuhlaus on tietysti asia erikseen, mutta kyllä jossain tuhlataan kun ei edes syömämenoista selvitä verotuloin... Kestävällä pohjalla tämä hoiva ja huolitalous? jaa-a

. Koen etten tarvitse enää ls:n apuja. Olen yrittänyt selittää että tilanne on muuttunut, ja että olen todella kiitollinen heille avusta ja tuesta. Mutta he ovat sitä mieltä että olisi hyvä vielä katsoa tilannetta. He käyvä kaksi kertaa viikossa kotonani, videokuvaavat minua ja vauvaa, ja hoitamalla hoitavat meitä, puhuvat lässyttäen ja kommentoivat arkeani (joka ei ole sen kummempaa kuin muissakaan lapsiperheissä). Koen enää kiusaantumista ja ahdistuneisuutta. Raskausajan ahdistus puskee pintaan, vaikka haluaisin unohtaa sen ajan. En pääse heistä eroon mitenkään, koska he eivät usko että voin hyvin. Tulossa on kaikenmaailmaailman psykologin ja lääkäreiden tapaamisia isoissa ryhmissä pitkälle kesään asti. Miten ihmeessä pääsen auttajista eroon?

että tämä loppui nyt tähän. Et mene tapaamisiin, et avaa ovea jos yrittävät tulla kotiisi kuvaamaan. En minä suostuisi tuommoiseen ikinä. Et ole missään pakkohoidossa, ei sinun ole pakko suostua tuollaiseen yksityiselämääsi tunkeiluun!