Lue keskustelun säännöt.
Muistatko halasivakto OMAT vanhempasi sinua?
01.03.2014 |
Siis oliko teillä tapana halata laåsia, siis oliko vanhemmillasi tapana halata sinua ja sisruksiasi?
Meillä ei halailtu.
En muista yhtäkään halausta, pikemminkin aina käännyttiin pois kun halusin syliin.
Omia lapsiani halaan nykyään jatkuvasti, en halua että he kokevat samanlaista ulkopuolisuutta kuin minä.
Kommentit (85)
Olen vuonna 1970 mies. Yhtään halausta en muista. En muista myöskään, että olisin onnistunut missään eli olisi kehuttu. Kaikki meni negaation kautta. Eli sanottiin että minun pitäisi olla kuin Brittimonarkki Charles, olisi pitänyt harrastaa enemmän liikuntaa, olisi pitänyt olla koulussa parempi, olisi pitänyt olla yhtä ahkera kuin yksi lähiseudun poika. Niin, varmaan vaimoni on minuun tyytyväisempi kuin Diana Charlesiin, juoksin Cooperissa 3100m, vedin 34 leukaa ja nostin penkistä 135kg, kirjoitin pari ällää ja sain yliopistotutkinnon ja olen akateemista tutkimusta tehnyt pitkän uran. Olenko ollut ahkera? Lähiseudun poika oli oikonut hommissaan josta häntä kehuttiin, jäi sosiaalipummiksi ja itkee nykyään kun ei ole omaa elämää vaan asuu 55-vuotiaana äitinsä nurkissa. Omasta mielestäni olisin ansainnut edes sen, ”että eipä paskemmin toimittu” -kommentin, ehkä joskus jotain muutakin.
Asialle ei voi enää mitään ja varmasti yhtä huonosti meni monella muulla. Onko tällä vaikutusta? Kun naiset alkoi lähestyä minua, alkuun oli tosi vaikeaa. Katsoin, eikö selkäni takana ole musta aukko jonne voisin hypätä piiloon. Kamalinta oli jos joku uskalsi koskea tai suukottaa. Jotta tilanteista selviäisi, tuli tarve päteä. Päteminen tarkoitti, että yliopistolla halusin olla paras, töissä halusin olla paras jne. Tein paljon töitä sen eteen jotta ansaitsisin edes yhden pienen kehun. Pahinta on edelleen se, että vaikka menestyy niin osa kateellisista lyttää menestymisen jollain tavalla: se onkin jonkun muun ansiota, olen menestynyt joten muiden pitäisi saada palkinto jotta kaikilla olisi hyvä mieli, valtaa pitäisi antaa sellaiselle jota kaikki kannattaa (minua ei kai kannata kaikki koska teen liikaa töitä ja olen uhka ”laiskanpulskeille” urakehityksen osalta?).
Olen päätynyt siihen, että hoidan hommani hyvin. En hae esihenkilövastuuta, koska kateelliset kampittaisi entistä enemmän. En halua palkankorotusta, kukaan ei voi valittaa että minulla olisi epäreilusti heitä parempi palkka (ja silti joku valittaa näin, vaikka hänellä on parempi palkka). En halua mitään ansiomerkkiä tms. Todennäköisesti en tule koskaan omiin eläkejuhliin, kyllä minä voi luopua yhdestä kakkupalasta koska olen joutunut luopumaan paljon suuremmastakin. Elämä lähti heti aluksi väärille urille, ja nyt pusketaan loppuun ilmettäkään väräyttämättä nielemällä koko roska.
On sentään vaimo ja useita lapsia. Kaiken olen tehnyt heidän vuoksensa ja heistä tulee aivan varmasti erilaisia. Saavat haleja ja kannustusta. Yhdellä on jo lapsia, hänen elämänsä tuntuu tasapainoiselta ja kivalta. Ehkä lopulta onnistuin jossain ja ehkä pappi arkun äärellä kehuu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei koskaan. Niinpä en paljon viitsi käydä vuodeosastolla katsomassa. Joku syy on vanhusten yksinäisyyteen. Voi löytyä sieltä lapsuudesta
Eivät halanneet. Ei se kai ollut tapana niinkään silloin 70-luvulla ja tuskin heitäkään oli lapsena halattu. Itse kasvoin vähitellen "halaus kulttuuriin" kun se alkoi tulla Suomeen joskus 90-luvulla. Vähitellen opin halaamaan kavereita ja sitten muita tuttuja.
Lopulta toin sen tavan myös vanhemmilleni eli aloin halata heitä kun menin sinne käymään. Aluksi olivat selvästi vähän hämmentyneitä mutta huomasin että aika pian he alkoivat tykätä siitä. Nyt halataan aina kun nähdään.
Omia lapsiani olen sitten halaillut paljon.
Maailma on muuttunut tältä osin paremmaksi paikaksi elää. Tämä hyvä ei kosketa kaikkia mutta laajempaa osaa lapsista/nuorista kuin mitä 60/70/80-luvuilla.
Keskusteluketjusta näkee, että osalle on jäänyt selviä traumoja. Eniten traumatisoituneet tuskin ovat enää kirjoittamassa täällä kokemuksistaan/traumoistaan. Asiaa on saatettu tutkia ja jollain voi olla näistä traumoista laajempaa ja syvällisempää tietoa. Mutta pidän jokaista yksittäistä kokemusta arvokkaana tietona. En voi muuttaa kenenkään historiaa tai kokemuksia. En myöskään auttaa kaikkia eteenpäin elämässä. Jokainen on joutunut itse käymään oman sotansa, osa on ehkä löytänyt tukea puolisosta tai jostain muusta ihmisestä.
Toivotan tsemppiä kaikille! Itse en puhu asiasta yhdellekään tutulle, enkä myöskään terapeutille. Puskin läpi harmaan kiven ja selvisin siitä. Olin lopulta onnekas vaikka tukeuduin vain itseeni?
No ei todellakaan halattu. Menin porukoitten sänkyyn yöllä ukkosta karkuun niin sain isältä remmistä. Aina mulle sanottu, että turpa kiinni, kun aikuiset juttelee. No, empä sitten puhu vielä tänä päivänäkään ja sepäs sitten taas aiheuttaa ihmetystä..