Lapsi tulossa - miten tukea miestä, jolla on narsistisia taipumuksia?

näkee itsepetokseni läpi

Sinä tarvitset siis jonkun näkemään itsepetoksesi läpi. Olisi ollut kallisarvoista nähdä sen läpi ennen kuin hankkiuduit raskaaksi. Miehelläsi on oma lehmä ojassa, joten yllättäen hän ei ole paljastanut sinulle kaikkein suurinta itsepetostasi, vaikka olisi senkin läpi nähnyt.

Toivottavasti juttu tosiaan on proosaa.

En mistään sen kummallisemmasta asiasta puhunut. Itse haluan tietää, missä asioissa itselläni on taipumusta itsepetokseen, koska vain sillä tavalla voi kasvaa ihmisenä. Mieheni on tästä syystä minulle hyvä kumppani.

Jos viittaat tuolla "suurimmalla itsepetoksella" narsistin kanssa elämiseen, niin muista että mieheni ei ole narsisti. Vaan henkilö, jolla on narsistisia taipumuksia. Diagnoosiin asti yltävät narsistit ovat vielä ihan omaa luokkaansa - tiedän, koska olen lukenut asiasta paljon ja tehnyt testejä jne.

Tiedän senkin, että tuskin pystyn näin lähellä elävänä ihmisenä täysin objektiivisesti arvioimaan mieheni tilaa, mutta kuten muutama tarkkanäköinen kirjoittaja jo huomasikin, minulla on taipumusta vetää arvostelu ja kritiikki hieman "överiksi". Todennäköisesti tulen siis arvioineeksi ihmisen narsismia pahemmaksi kuin se todellisuudessa on. Joten jos edes omasta mielestäni mieheni ei täytä kriteerejä, on hyvin todennäköistä että hän ei oikeastikaan niitä täytä.

ap

pelasta lapsesi narsistilta! Minun äitini on narsisti ja alkoholismi tuli kuvioihin mukaan kun olin noin 13v. Lapsuuttani kuvasi sekä ruumiillinen että fyysinen väkivalta vaikka olen aina ollut erittäin hiljainen ja arka ja myötäilevä lapsi. Luonnollisesti - äiti on aina haukkunut minua huoraksi, saatanan vätykseksi, huonoksi, ynnykäksi, huonommaksi kuin kukaan muu tuttu tai kaveri. Olen aina tehnyt kaiken väärin; jos ostin punaisen puseron hän totesi vittumaisella äänellä "hö, miks et ostanut sinistä, se olis nätimpi" eli mitä vain tein aina se olisi pitänyt tehdä toisin päin. Osti mulle lapsena (ilmeisesti tahallaan) poikien vaatteita vaikka olisin tykännyt pinkistä ja olla "prinsessa". Pakotti minut harrastamaan harrastusta, jossa en ole yhtään lahjakas yli 10 vuotta uhkailemalla. Itkien menin joka kerta harrastukseen. Jopa lapseni ovat kuulemma väärää sukupuolta ja nuorin olisi kuulemma pitänyt nimetä hänen kuolleen koiransa mukaan (en nimennyt). On yrittänyt jopa lapsiani manipuloida. Itsetuntoni on kaiken tämän seurauksena äärimmäisen huono. Olen todella hyvässä asemassa työelämässä, ikää yli 30v ja päällisin puolin menestynyt ihminen. Mutta todella hauras ja minulla on jonkin sortin paniikkihäiriön taipumusta ja pakonomainen tarve miellyttää toisia. Lisäksi en ole koskaan tyytyväinen siihen mitä teen vaan aina pitäisi parantaa. Olen siis narsistin uhri. Pelasta lapsesi tältä. Nykyään en ole äitini kanssa missään tekemisissä. Eikä ole lapsenikaan. Isäni ja äitini ovat edelleen naimisissa, mutta äiti uhkailee vähän väliä itsemurhalla isääni, jos haluaa kiristää jotenkin. Isäni on liian kiltti lähteäkseen suhteesta pois. Isäni kanssa olen tekemisissä ja hän on oikein kultainen, toivon vain että lähtisi pois avioliitosta.

Äitisi ei kuulosta narsistilta, vaan muuten persoonallisuushäiriöiseltä, sillä nyt ei ole merkitystä, "hullu mikä hullu", joka tapauksessa.

On tämä ollut varsinainen keskustelu. Moni kirjoittaja täyttää narsistisia piirteitä - syyttelyhän on narsistinen ominaisuus.



Minusta on hienoa, että sinä, ap, olet saanut nostettua tiedostamattoman tietoisuuteesi. Kunpa itse olisin aikoinani pystynyt samaan.



Ei ole helppoa ylläpitää omaa omanarvontuntoa ja uskoa itseensä, jos joutuu kerta toisensa jälkeen kyseenalaistetuksi. Muista, että älä hylkää itseäsi, äläkä ala elämään miehesi elämää. Jätä miehelle se vastuu, joka hänelle kuuluu, älä sinä kanna sitä.

Toki voi olla muutenkin hullu siihen päälle.

Muutamaan riviin ei mahdu koko elämäntarina täällä palstalla. Mutt jos käy läpi narsistin määritelmää ja tyypillisiä piirteitä niin ne kaikki potenssiin 10 sopivat kyseiseen ihmiseen.

pelasta lapsesi narsistilta! Minun äitini on narsisti ja alkoholismi tuli kuvioihin mukaan kun olin noin 13v. Lapsuuttani kuvasi sekä ruumiillinen että fyysinen väkivalta vaikka olen aina ollut erittäin hiljainen ja arka ja myötäilevä lapsi. Luonnollisesti - äiti on aina haukkunut minua huoraksi, saatanan vätykseksi, huonoksi, ynnykäksi, huonommaksi kuin kukaan muu tuttu tai kaveri. Olen aina tehnyt kaiken väärin; jos ostin punaisen puseron hän totesi vittumaisella äänellä "hö, miks et ostanut sinistä, se olis nätimpi" eli mitä vain tein aina se olisi pitänyt tehdä toisin päin. Osti mulle lapsena (ilmeisesti tahallaan) poikien vaatteita vaikka olisin tykännyt pinkistä ja olla "prinsessa". Pakotti minut harrastamaan harrastusta, jossa en ole yhtään lahjakas yli 10 vuotta uhkailemalla. Itkien menin joka kerta harrastukseen. Jopa lapseni ovat kuulemma väärää sukupuolta ja nuorin olisi kuulemma pitänyt nimetä hänen kuolleen koiransa mukaan (en nimennyt). On yrittänyt jopa lapsiani manipuloida. Itsetuntoni on kaiken tämän seurauksena äärimmäisen huono. Olen todella hyvässä asemassa työelämässä, ikää yli 30v ja päällisin puolin menestynyt ihminen. Mutta todella hauras ja minulla on jonkin sortin paniikkihäiriön taipumusta ja pakonomainen tarve miellyttää toisia. Lisäksi en ole koskaan tyytyväinen siihen mitä teen vaan aina pitäisi parantaa. Olen siis narsistin uhri. Pelasta lapsesi tältä. Nykyään en ole äitini kanssa missään tekemisissä. Eikä ole lapsenikaan. Isäni ja äitini ovat edelleen naimisissa, mutta äiti uhkailee vähän väliä itsemurhalla isääni, jos haluaa kiristää jotenkin. Isäni on liian kiltti lähteäkseen suhteesta pois. Isäni kanssa olen tekemisissä ja hän on oikein kultainen, toivon vain että lähtisi pois avioliitosta.

Äitisi ei kuulosta narsistilta, vaan muuten persoonallisuushäiriöiseltä, sillä nyt ei ole merkitystä, "hullu mikä hullu", joka tapauksessa.

Mieheni ei missään tapauksessa ole noin sairas. Hänen isoäitinsä käytös on vaikuttanut mieheni äitiin kyllä kielteisesti, mutta tämä on onnistunut kuitenkin olemaan vajoamatta ihan samanlaiseen käytökseen omien lastensa kohtelussa. Täydellinen äiti hän ei ole ollut (eikä miehensäkään täydellinen isä, hänelläkin on omat haasteensa), ja mies on toki lapsuudessaan vaurioitunut - se on selvää. Mutta vauriot eivät ole tuota luokkaa mitä itse kuvailet.



Olen tietenkin huolissani siitä, että jos mies ei osaa kannustaa minua, niin miten hän osaisi kannustaa ja rohkaista lapsiamme. Mutta hänellä on vielä aika opetella. Myös työelämän puolella häneen kohdistuu samanlaisia odotuksia, joten hänellä on motivaatiota opetella tätä asiaa. Pahimmasta, siis siitä haukkumisesta ja arvostelusta, hän on jo aika hyvin päässyt eroon. Jos hän lapsiamme kohtelisi kerrankin noin huonosti kuin äitisi sinua, en painaisi asiaa villaisella. Ja jos käytös vielä jatkuisi samanlaisena, en jäisi sitä katselemaan ja lapsiani sellaiselle altistamaan.



Olen itse näissä asioissa hyvin tarkka ja varmaan ylivaativakin, joten lapsillani ei tule olemaan hätää. Syy miksi tänne kirjoitan on se, että yritän saada mahdollisimman hyvät välineet sen varmistamiseen, että moinen ongelmakierre (joka johtaisi lopulta eroon) ei koskaan edes pääsisi alkamaan.



Olen pahoillani, että itse olet joutunut elämään lapsuutesi tuollaisen äidin armoilla. On varmasti hyvä, että et ole enää hänen kanssaan tekemisissä. Toivon sinulle kovasti voimaa kasvattaa nyt aikuisena itsellesi niin terve omanarvontunto kuin suinkin mahdollista.



ap

kirjoituksestasi on hmmmmm... outo! ELävätkö ihmiset tällaisissa suhteissa, joissa se ylianalysoivat puolisoaan ja omia tuntemuksiaan, tekevät diagnooseja, miettivät hypoteettisesti jos mies lasten synnyttyä käyttäytyy tavalla a, minä sitten teen liikkeen b, jotta lopputulos x olisi lapsille mahd. vähän traumatisoiva

??????



olet sairastunut keittiöpsykologiaan ap, toivon että kasvat itsesi yli ja alat nähdä ihmiset , ennen kaikkea oman puolisosi, taas ihmisinä. Aikakauslehdet ja media on täynnä tätä hömppää joka sekoittaa monen epäitsenäisen ihmisen pään.

Tuosta tukemisesta tuli mieleen minun entinen avioliittoni. Minun exäni ei koskaan tukenut minua. En muista yhtään tilannetta, jossa minä olisin tarvinnut tukea ja olisin sitä saanut häneltä.



Kun lapset olivat pieniä, oli mies äärimmäisen hellä ja tukeva. Ihanneisä. Mutta kun lapset kasvoivat, niin sitten hänen tukensa loppui lapsia kohtaan. Tai ei se loppunut ole, mutta vähentynyt se on vuosien varrella. Nyt lapset ovat yli 10-vuotiaita, niin mies on aika vaativa. Alle kouluikäisenä tätä vaativuutta ei näkynyt.

jos miehesi on boheemi aamuntorkku, hän voi olla sitä myös lapsen kanssa ja sillä ei ole mitään tekemistä minkään narsistisen taipumuksen kanssa. SIinähän köllöttelee boheemisti vauvan kanssa. Ja jollei ole kokkitaipumuksia, niin Prismassa on pilttihylly...

kirjoititko tosissasi?????

Kiitos edelleen kaikille erinomaisia vastauksia kirjoittaneille. Sain tästä keskustelusta jo käteen ainakin seuraavaa:



1. Lapsen syntymä voi muodostaa riskin suhteelle, jonka toinen osapuoli on taipuvainen narsismiin, jos/kun tämä kokee menettävänsä puolison kaiken huomion, eikä osaa käsitellä asiaa rakentavasti. Tämän aion ehdottomasti huomioida ainakin keskustelemalla asiasta miehen kanssa, jotta hänkin tiedostaa tämän riskin ja osaa kuulostella omia tuntemuksiaan. Voisimme myös miettiä, miten ongelmatilanteessa toimitaan (vaatii lisäpohdintaa).



2. Turvaverkko. Aion varmistaa, että parhaat ystäväni, samoin kuin mahdollisesti miehen parhaat ystävät, tietävät tästä suhteeseemme liittyvästä pohdinnastani. Kyllä he yksittäisistä asioista jo tietävätkin, mutta eivät varmaankaan ole mielessään yhdistäneet näitä kokonaisuudeksi. Kerron siis jokaiselle, että lapsen syntymään voi meidän tapauksessamme liittyä tällainen riski, ja sovin miten toimitaan jos ystävät havaitsevat omituista käytöstä (pitää vielä pohtia, mitkä olisivat niitä konkreettisia merkkejä, joista ystävät tietävät että nyt täytyy toimia).



3. Omien, toisinaan kohtuuttomien, vaatimusten löysääminen. Miehelleni kova vaatimustaso on erityisen haitallista, koska hän on kokenut sellaista myös lapsuudenkodissaan. Hän joskus huomauttelee minulle asiasta, ja olenkin pyrkinyt löysäämään. Täytyy muistaa edelleen pitää mölyt mahassa silloin, kun kyseessä ei ole oikeasti ehdottoman tärkeä asia.



Nyt poistun joksikin aikaa muihin puuhiin; palaan myöhemmin katsomaan miten keskustelu on edennyt.



ap

lapsen synnyttä teillä ei enää välttämättä ole aikaa ja voimavaroja "kasvaa ihmisenä" ja jatkuvasti vatvoa siihen liittyviä asioita. Arjen ja ajatukset täyttävät ihan muut asiat. Tai vaikka sinulla olisikin, edelleen jakasamista tällaiseen, niin miehellä ei välttämättä olekaan. Lapsen syntyessä parisuhde muuttuu, ja ensimmäiset vuodet vanhemmat voivat olla henkisesti aika taantuneita koska arjen ja rutiinien pyöritys vie kaikki voimat. Varsinkin jos lapsi on yhtään vaativampi tapaus.



terv. aivonsa nollannut

miesystävän exän elämää- eli naisnarsistin. Kun heille syntyi lapsi,kaikki muuttui. Sitä ennekin oli ollut kuulemma merkkejä narsismista, suunnatonta mustasukkaisuutta ja kontrolloinnin tarvetta, kaiken piti aina olla erityisen spesiaalia, matkat, juhlta jne. ja nainen oli arvatenkin omasta mielestään spesiaali, menestynyt, kaunis jne. No, sitten syntyy lapsi, ja nainen käpertyi omaan maailmaan lapsen kanssa- isä ei ollut tarpeeksi hyvä hoitamaan lasta. Suhdetta kesti noin 4 - vuotta, sitten se päättyi ja ero-prosessi on ollut yhtä hel....ä. Arvatenkin huoltajuustaistot menivät oikeuteen, ja nyt on tilanne se, että tuo ex ei voi kestää miehen uutta elämää yhtään, vaikka hänellä on uusi kumppani. Sama pyöritys on alkanut siellä päässä ja meidän kiusaaminen jatkuu täyttä häkää. Eli "ihanaa" on ollut saada tutustua narsistiseen persoonallisuushäiriöön ihan näin aitiopaikalta.

oma isäni oli aito sadistinen väkivaltanarsisti. Ei ollut sitä alkuun mutta lapsen (minun) syntymä pahensi sen väkivalta-asteelle. Ei kestänyt lapsen itkua ja vaativuutta, ja alkoi väkivalta minua kohtaan jo vauvana (ravisteli, löi, painoi tyynyä naamalle, heitti sänkyyn jne).



Isäni vihasi minua siksi että vein äidin huomiota, ja on rääkännyt minua koko ikäni. Väkivalta oli vain yksi juonne, pahempaa oli nälviminen, haukkuminen, alistaminen ja jatkuva ivaaminen ja arvostelu. Kaikille lapsen jutuille joita innolla selitin, hän vain nauroi ivallisesti ja sanoi että "typerää, oletpa lapsellinen ja tyhmä". Tappoi kaiken ilon lapsen elämästä.



Väkivalta ja uhkailu oli hänelle ihaninta mitä tiesi ja sai lapsen pahoinpitelystä selvästi kicksejä. Äiti ei uskaltanut auttaa tai tulla väliin vaan meni ulos aina kun kuuli että isä hakkaa lapsia. Lapsi itkee ja parkuu hätää ja kipua, äiti vain käänsi selkänsä. Oli jo itse niin alistettu.



Meno oli aika hurjaa, isä kuristi kurkusta, veti pitkin lattiaa tukasta, tuli ruhjeita. Neuvolassa äiti valehteli aina että lapsi kaatui tai tippui tai jotain muuta. Kukaan ei puuttunut, kukaan ei uskonut. Isäni oli muille mitä herttaisin ja rakastavin koska osaa vetää lempeän ihmisen roolia.



Luonnevikainen sadisti nöyryytti minua sen 19v jonka asuin kotona. Lukion jälkeen muutin pois ja yhteyttä en pidä! Vihaan isääni ja halveksin äitiäni, en ole äitinikään kanssa tekemisissä koska äitini haluaa seistä isäni rinnalla - ja kiistää kaiken tapahtuneen. Äitini on nähnyt satoja tai tuhansia pahoinpitelyjä ihan vierestä, ja väittää kirkkain silmin että yhtäkään ei ole ikinä tapahtunut. Olen vain hullu ja keksin kaiken. SIsaruksilla on ihan sama kohtalo ja samat muistot, eli en ole voinut keksiä todellakaan omasta päästäni!



Emme siis ole väleissä, ja vanhempani menettivät ainoat lapsenlapsensa samalla. En laske lapsiani sekunniksikaan samaan huoneeseen isäni kanssa, en edes valvotusi. Sen verran julma ja hullu isäni on.



Joten AP; mieti tarkkaan haluatko että lapsesi on vielä aikuisenakin elämässäsi mukana. Jos annat narsistin rääkätä lastasi, voit olla varma että lapsesi tekee saman kuin minä: katkaisee välit heti kun voi. Siinähän sitten vietät kaksin narsistin kanssa koko vanhuutesi, ilman lastasi ja mahdollisia lapsenlapsia.



Vauvan syntymä on narsistille järkytys, ja narsisti KOSTAA sen kaiken huomion menetyksen sille viattomalle lapselle. Ole siis ihan hiton tarkkana asian kanssa. Narsku toimii niin salakavalasti että kohta epäilet itse itseäsi, "luulenko nyt vaan liian pahaa", "ei se tarkoittanut sitä", "ei tässä mikään ole epätervettä tai epänormaalia".



Ihan 100% varmuudella voin sanoa ja vannoa että lapsesi tulee kärsimään. SInunkin pitää se myöntää. On vain sinusta kiinni MITEN paljon se lapsesi tulee kärsimään. Miten paljon annat narsistin siis lastasi rääkätä.



Muista myös että narsisti on ovela, isänikin aina läimäytteli ja uhkaili äidin ollessa muualla, eli narsisti esitti äidille rakastavaa isää, ja heti kun äiti kääntää selkänsä, tulee kuiskaamaan lapsen korvaan että "ensi yönä minä sitten tapan sinut, ettäs tiedät". Lapsi elää sitten koko ajan itku kurkussa pelossa ja kauhussa.



Oma lapsuuteni oli 19 vuoden helvetti, jossa kuljin koko ajan pelossa, kauhussa ja stressihormonit koholla, ylivalppaana ja varuillaan, koko ajan maha kipeänä pelosta. Aikuisena tämä on jättänyt jälkensä hermostoon ja minulla on jatkuva ylivireystila päällä ja koko ajan pelkään että joku hyökkää. Tiedän siis toki järjen tasolla että näin ei ole, mutta elimistö on koko ajan valmiustilassa siihen että kohta joku hyökkää ja aloittaa pahoinpitelyn. Vaikuttaa stressihormoneihin, ruoansulatukseen, aineenvaihduntaan, sydänoireisiin ja yleiseen vireystilaan. Puhumattkaan ongelmista ihmissuhteissa.



Haluaisin niin kovasti toivottaa teille onnea ja hyvää, mutta en vaan voi. En, koska tiedän mitä narsisti voi lapselle tehdä. Toivon että ymmärtäisit juosta pakoon nyt heti kun vielä voit. Et kuitenkaan vielä ymmärrä mitä tuleman pitää, joten siksi toivon sinulle kasapäin voimia ja rohkeutta. Voimia puolustaa lastasi, rohkeutta tehdä ratkaisuja ja valintoja siinä vaiheessa kun ne tehtävä on. Mieti hetki tätä kirjoitustani, ja kuvittele minun tilelle tuleva lapsesi. Haluatko että sinun lapsesi kirjoittaa 30 vuoden päästä tällaisen saman jutun jonnekin nettipalstalle, omia vanhempiaan halveksuen ja vihaten?



Voimia sinulle rakas ystävä.

epäilen, onko ap:n mies varsinaisesti narsistinen. Ongelmainen hän voi kyllä olla. Eksäni nimittäin ei oppinut mitään suhteemme aikana. Ainoa, mikä muuttui, oli minun suhtautumiseni häneen, lähinnä se olin minä, joka opin tulemaan toimeen hänen kanssaan, jaksoin kyllä puolustaa omia oikeuksiani.



Mutta siis oikea narsistinen henkilö on näkemykseni mukaan kyvytön henkiseen kasvuun. Hänen asenteitaan ei voi muuttaa, hän voi tietysti muuttaa käytöstään jonkin verran (esim. minun eksäni ei olisi päästänyt minua käymään baarissa ollenkaan, vastustuksen jälkeen päästi, joutui siis taipumaan mutta kävi ilmi, ettei hän voinut sitä minulle suoda vaan lähinnä se laukaisi kaikenlaiset mustasukkaisuusraivokohtaukset).



Jos siis olisin ap, miettisin, mitä oikeasti pitäisin osoituksena henkisestä kasvusta ja mikä on vain toiselta osapuolelta käytöksen muutosta, koska haluaa vielä olla suhteessa ja kokee, että voi sen verran antaa periksi käytöksen tasolla.

meistä osa täällä sinulle vastanneista on ehkä ammattilaisia, mutta eihän tämä parhaimmillaan ole kuin vertaistukea. On tärkeää, että pystyt analysoimaan, mitä on meneillään, koska silloin kun kuviot vääristyvät, niin toisenkin on vaikea saada selvää kuka on kohtuuton, hullu, vaativa ja lapsellinen.





Sanoisin vielä pari huomiota.



Olisko syytä harkita myös asperger-tyyppisyyttä? Siihenhän voi yhdistyä vaikka mitä muita ongelmia, mutta voisi tuo empatiavaikeus liittyä siihenkin.



Voitko puhua miehen kanssa hänen ongelmistaan? Sillä sitten kun sinulla tulee niitä ongelmia, niin on tosi tärkeää tietää, voiko niistä puhua, mitä mies sanoo narisismiepäilyistäsi, se on yksi avainkysymys.





Lisäksi vielä persoonallisuushäiriöstä:



Se ei ole taipumus, jolle ihminen tietyissä olosuhteisas altistuu enemmän. Kyse on persoonan rakenteissa olevasta hauraudesta, epävakaudesta ja kulmikkuudesta (haavoittuvuus, joustamattomuus, ailahtelevuus) tavalla, joka aiheuttaa kärsimystä ja haittaa henkilölle itselleen ja läheiselle. Narsistisesti häiriintynyt voi kätkeä ongelmansa, pitää naamiona tervettä mieltä (Hannu Mäkelän vähän soopainen, mutta hyvää tarkoittava kirja).

Haluaisin niin kovasti toivottaa teille onnea ja hyvää, mutta en vaan voi.

Kiitos kuitenkin, että kerroit tilanteestasi.

Ymmärrän, että taustasi vuoksi et varmaankaan huomaa, ettei mieheni ole yksi yhteen sinun isäsi kanssa, enkä minä yksi yhteen äitisi kanssa. En tule missään tapauksessa sallimaan vastaavaa kohtelua omille lapsilleni. Homma loppuu ihan viimeistään ensimmäiseen lyöntiin - todennäköisesti jo paljon sitä ennen, jos tällaista rataa elämämme alkaa mennä.

Tarinastasi tulee elävästi mieleen mieheni äidin vanhemmat. Fyysinen väkivalta ei ole ollut noin kamalaa kuin sinulla, mutta sitä henkistä lajia oli kyllä, ja mieheni äiti kärsii siitä edelleen. Heidän tapauksessaan äiti rakasti anoppini siskoa ja vihasi anoppiani, syystä jota ei varmaan koskaan saada selville. Anoppini isä puolestaan selittelee nyt jo edesmenneen vaimonsa käytöstä parhain päin ja väittää myöskin, että anoppini on vain kuvitellut että häntä kohdeltiin huonosti. Joskus isä tosin myös piti anoppini puolia, joten ihan yksin hän ei lapsuudessaankaan jäänyt, toisin kuin sinä. Pahat haavat ja traumat tuosta on silti jäänyt.

Nyt on kuitenkin syytä muistaa, että tästä on jo kaksi sukupolvea tultu eteenpäin. Haavat ja vauriot siirtyvät jossain määrin eteenpäin lapsille, mutta eivät täysimääräisesti. Miehen perheen tapauksessa hänen äitinsä on tehnyt kovasti työtä itsensä kanssa ja saanutkin äitiytensä hoidettua pääosin kunniallisesti, ainakin verrattuna siihen mitä itse joutui kokemaan. Osittain miehelläni on kyllä ikäviä lapsuudenkokemuksia, mutta enimmäkseen ne liittyvät vanhempien keskinäiseen suhteeseen. Ne ovat myös vaikuttaneet mieheni kasvuun, ja siksi hän on nyt sellainen kuin on. Kysymys on kuitenkin aivan eri mittakaavan vaikeuksista verrattuna noihin, mitä itse kuvaat.

Kerroit, ettei isäsi käyttäytynyt narsistisesti ennen sinun syntymääsi. Mistä olet saanut tämän tiedon? Äitisi ei sinun mukaasi edelleenkään myönnä isäsi huonoa käytöstä, joten tuskin hän myöntäisi sitäkään, jos mies olisi käyttäytynyt huonosti ennen syntymääsi. Pahoittelen, jos kysymys on liian henkilökohtainen - vastaa ainoastaan, jos haluat.

Voimia sinulle elämääsi!

ap

Olisko syytä harkita myös asperger-tyyppisyyttä? Siihenhän voi yhdistyä vaikka mitä muita ongelmia, mutta voisi tuo empatiavaikeus liittyä siihenkin.

Voitko puhua miehen kanssa hänen ongelmistaan? Sillä sitten kun sinulla tulee niitä ongelmia, niin on tosi tärkeää tietää, voiko niistä puhua, mitä mies sanoo narisismiepäilyistäsi, se on yksi avainkysymys.

On tehnyt as-testejäkin, mutta saa niissä hyvin matalia pistemääriä.

Otin narsismiepäilyni puheeksi suhteen alussa, heti kun tuli ensimmäisen kerran hieman pidempi tauko riitelyssä. Mies suhtautui asiallisesti ja kertoi itsekin pohtineensa asiaa. Yhdessä sitten selvittelimme tilannetta mm. nettitestien ja -kuvausten valossa, ja tulimme siihen lopputulokseen että narsistisia piirteitä on, mutta diagnoosia kuitenkaan tuskin tulisi. Olemme puhuneet paljonkin siitä, mitä mm. empatia on ja pyrkineet selvittämään onko miehellä sitä sisällään lainkaan, vai onko sen ilmeneminen silkka teeskentelyä (tällä hetkellä ajattelemme että on sitä, mutta se pitää "kaivaa" esille aika syvältä että mies sen itse huomaa).

Mies tosiaan itse haluaa oppia elämään mahdollisimman normaalisti. Osittain opettelussa on ollut kyse pinnallisesta käytöksen muuttamisesta, reaktioiden ja sanontatapojen opettelusta, mutta toisaalta uskon (olen varmakin) että muuttunut käytös myös vaikuttaa henkilön sisäiseen todellisuuteen (paitsi jos henkilö on täysin menetetty tapaus, johon ei vaikuta mikään ja jolla ei myöskään ole motivaatiota parantua).

Esim. kun mies alkoi tunnistaa ja myöntää tekemiään virheitä ja pyytää oma-aloitteisesti anteeksi sellaisen tehtyään, myönteiset tunteeni häntä kohtaan voimistuivat, mistä seurasi kaikenlaista mukavaa myös miehelle (esim. enemmän ja parempaa seksiä). Tällainen myönteinen palaute ja hyvä fiilis vaikuttaa siten, että myöhemmin sama toiminta tapahtuu automaattisemmin ja enemmän luonnostaan. Toki huonoina hetkinä mies myös toisinaan hieman taantuu ja saattaa juuttua jankuttamaan ja selittelemään, mutta niinhän me kaikki. Siitä tuleva huono palaute ohjaa ihan luonnollisesti karttamaan vastaavaa jatkossa.

Lisäksi vielä persoonallisuushäiriöstä:

Se ei ole taipumus, jolle ihminen tietyissä olosuhteisas altistuu enemmän. Kyse on persoonan rakenteissa olevasta hauraudesta, epävakaudesta ja kulmikkuudesta (haavoittuvuus, joustamattomuus, ailahtelevuus) tavalla, joka aiheuttaa kärsimystä ja haittaa henkilölle itselleen ja läheiselle. Narsistisesti häiriintynyt voi kätkeä ongelmansa, pitää naamiona tervettä mieltä (Hannu Mäkelän vähän soopainen, mutta hyvää tarkoittava kirja).

Varmaankin näin, kun kyse on oikeasta diagnoositapauksesta, joka on siis tällaisen persoonallisuuden äärimmäinen muoto. Mutta monet (kaikki?) persoonallisuushäiriöthän ovat sellaisia, että samantapaisia piirteitä voi ihmisillä esiintyä lievemmässä muodossa ja mittakaavassa, jolloin diagnoosia ei tule, mutta näitä piirteitä kuitenkin ihmisestä löytyy.

Uskoisin mieheni tapauksessa, että hänellä on narsistisia piirteitä, mutta ei niin paljon ja niin pahoja, että varsinaiset häiriön tunnusmerkit täyttyisivät. Diagnoosikin tehdään nimenomaan arvioimalla, kuinka moni piirteiden listasta pitää paikkansa ja kuinka voimakkaana - samoja piirteitä siis voi olla ilmankin, että kysymyksessä olisi häiriö.

ap

Tuosta tukemisesta tuli mieleen minun entinen avioliittoni. Minun exäni ei koskaan tukenut minua. En muista yhtään tilannetta, jossa minä olisin tarvinnut tukea ja olisin sitä saanut häneltä.

Kun lapset olivat pieniä, oli mies äärimmäisen hellä ja tukeva. Ihanneisä. Mutta kun lapset kasvoivat, niin sitten hänen tukensa loppui lapsia kohtaan. Tai ei se loppunut ole, mutta vähentynyt se on vuosien varrella. Nyt lapset ovat yli 10-vuotiaita, niin mies on aika vaativa. Alle kouluikäisenä tätä vaativuutta ei näkynyt.

Kuvaus kuin yksi yhteen: miestään ei tue kirveelläkään, lapsille oli ymmärtääkseni ihanteellinen äiti näiden ollessa pieniä, mutta lasten kasvaessa alkoi kovin vaativaksi.

Hyvä huomio tämäkin. Täytyy muistaa, että riskiajankohta voi ajoittua myös aikaan, jolloin lapset kasvavat ja alkavat eriytyä vanhemmista.

ap

Narsisti vihaa rakkautta - olipa se ilmaistu miten tahansa ja milloin tahansa.



Niinpä kun hänen puolisonsa osoittaa rakkauttaan lapsilleen, hän toivoo heille kaikille pahaa. Hän kadehtii puolisoaan niin patologisesti, että hän toivoo, ettei häntä olisi koskaan ollutkaan olemassa. Hiukan vainoharhaisesti hän elättelee jatkuvasti vahvistuvaa uskomusta siitä, että hänen puolisonsa osoittaa rakkauttaan lapsilleen tarkoituksellisen mielenosoituksellisesti, muistuttaakseen häntä siitä, kuinka kurja ja puutteellinen hän on, ja kuinka kovaosainen ja syrjitty hän on.



Hän pitää puolisonsa vuorovaikutusta lasten kanssa provosoimisena, hyökkäyksenä hänen emotionaalista hyvinvointiaan ja tasapainoaan vastaan. Kun narsisti näkee muiden ihmisten onnellisuuden, hänen mieleensä syntyy helposti syttyvä keitos kihisevästä kateudesta, kiehuvasta raivosta ja väkivaltaisista ajatuksista.



Monet ihmiset uskovat naiivisti, että he voivat parantaa narsistin hukuttamalla hänet rakkauteen, hyväksyntään, myötätuntoon ja empatiaan. Mutta näin ei käy. Ainoa tilanne, jossa uudistava paranemisprosessi voi käynnistyä, on silloin kun narsistia kohtaa vakava narsistinen vammautuminen, elämän kriisi.



http://www.healingeagle.net/Fin/Vaknin/Vaknin.html

isäni on ollut narsisti jo lapsena. Tämän olen kuullut hänen sisaruksiltaan. Isällä on mennyt sisaruksiinsa välit poikki (keneenpä nyt ei olisi mennyt...) mutta minä pidän yhteyttä sisaruksiin eli täteihini/setiini. He ovat kertoneet jo lapsuudessa näkyneitä juttuja, esim. isäni aina pilkkasi muita, mutta jos joku leikillään sanoi jotain vitsiä isästä, veti aina hirveät kilarit ja raivopäänä kimppuun.

Myös tädiltäni kuulin sen että äitini oli alkuun ihana, elämäniloinen ja hauska ihminen, ja isäni sitten "koulutti" hänet puolessa vuodessa apaattiseksi, araksi, pelokkaaksi hiirulaiseksi.



Myös näitä omia kaltoinkohtelujuttuja olen sieltä kuullut, eli minuahan laitettiin jo 2 vko iässä viikoiksi sukulaishoitoon, isä ei kestänyt kuulla vauvan parkua kun ei saanut nukkua. Hänen unensa oli tärkeämpää kuin vauvan turva, joten minut heitettiin jo kaksiviikkoisena ties mienne sukulaisiin hoiviin että arvon narsisti sai nukkua yönsä rauhassa äitini kanssa ja nauttia vaimostaan. Ei se lapsi mitään äitiä tarvitse, kun ISÄ tarvitsi enemmän.



Ja joo, ymmärrän että miehesi ei ole näin paha, mutta ymmärräthän sinäkin että hänestä voi TULLA paha. Lapsen syntymä laukaisee monet releet narskun aivoissa.



Mutta asiassa on se hyvä puoli että olet selkeästi valveutunut, rohkea ja tarkkaavainen (eli seuraat merkkejä ja tilannetta), joten siinä annan sinulle suuren tunnustuksen: olet hyvä äiti, paljon parempi kuin omani, joka alistui kaikkeen jota mies vaati. Jopa se oman vastasyntyneen lapsen hylkääminen kaksiviikkoisena piti tehdä kun mies sitä vaati. Sairasta!



Hyvää jatkoa ap, ja muistathan sitten tarkkailla merkkejä muutoksesta. Narsisti ei koskaan parane (kausivaihteluita voi olla toki) ja usein vanhetessaan asiat vain pahenevat. Isäni on nyt 65v ja mopo keulii pahemmin ja pahemmin, hyökkäilee mm. tuntemattomien kimppuun, ojentaa nuorisoa, soittelee uhkailusoittoja ja kaikkea aivan sairasta. Viimeisinkin itsekontrolli ilmeisesti hävinnyt.

Narsisti vihaa rakkautta - olipa se ilmaistu miten tahansa ja milloin tahansa.

Niinpä kun hänen puolisonsa osoittaa rakkauttaan lapsilleen, hän toivoo heille kaikille pahaa. Hän kadehtii puolisoaan niin patologisesti, että hän toivoo, ettei häntä olisi koskaan ollutkaan olemassa. Hiukan vainoharhaisesti hän elättelee jatkuvasti vahvistuvaa uskomusta siitä, että hänen puolisonsa osoittaa rakkauttaan lapsilleen tarkoituksellisen mielenosoituksellisesti, muistuttaakseen häntä siitä, kuinka kurja ja puutteellinen hän on, ja kuinka kovaosainen ja syrjitty hän on.

Hän pitää puolisonsa vuorovaikutusta lasten kanssa provosoimisena, hyökkäyksenä hänen emotionaalista hyvinvointiaan ja tasapainoaan vastaan. Kun narsisti näkee muiden ihmisten onnellisuuden, hänen mieleensä syntyy helposti syttyvä keitos kihisevästä kateudesta, kiehuvasta raivosta ja väkivaltaisista ajatuksista.

Tämä em. kuvaus on täsmällinen kuvaus narsistisesta isästäni ja hänen toiminnastaan. Juuri noinhan se on!

Narsisti vihaa muiden onnellisuutta ja tuntee sairaalloista vahingoniloa muiden epäonnistumisesta.

Narsisti tuntee syvää mustasukkaisuutta ja puhdasta vihaa biologisia lapsiaankin kohtaan: nämähän ovat tulleet viemään huomiota pois hänestä ja varastavat hänen puolisonsa ja tämän hellyyden osoitukset. Ne ovat pois häneltä itseltään.