Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsi tulossa - miten tukea miestä, jolla on narsistisia taipumuksia?
20.04.2012 |
Tänään HS-raadin perhesurmia koskevassa jutussa Claes Andersson kertoi, että narsistiset persoonallisuushäiriöt ja "siihen liittyen addiktio-ongelmat" ovat lisääntyneet potilailla, jotka tulevat psykiatrin vastaanotolle. Pidän itsekin todennäköisenä, että nämä kaksi ilmiötä liittyvät jotenkin toisiinsa.
Olen itse onnellisessa parisuhteessa miehen kanssa, jolla on selvästi narsistisia taipumuksia ja addiktiotaipumusta. Narsistisen häiriön diagnoosiin asti en usko hänen tilansa yltävän, mutta taipumukset ovat sen verran selviä että heti suhteen alussa hälytyskelloni soivat useaan otteeseen. Lisäksi varsinkin suhteen alussa miehen oli äärimmäisen vaikea sietää pieniäkään pettymyksiä tai myöntää epäonnistumisia.
Suhteen alku olikin hyvin kivikkoinen, ja harkitsin monta kertaa pitäisikö se panna poikki alkuunsa. Päätin kuitenkin katsoa, josko mies oppisi paremmille tavoille tiukassa opastuksessa. Panin kovan kovaa vastaan, enkä antanut periksi. Seurasi vuorokausien mittaisia intensiivisiä riitoja/keskusteluja, kaikkeen vaadittiin vedepitävät perustelut, mutta pystyin ne yleensä miehelle antamaan. Ja kun pystyin siihen, mies lopulta alkoi ymmärtää asioita uudella tavalla.
Hankalan alun jälkeen suhde on ollut pääosin onnellinen ja mies on onnistunut hämmästyttävänkin paljon muuttamaan käytöstään rakastavammaksi ja huomioon ottavammaksi. Ainoa, missä hänellä on vieläkin pahoja vaikeuksia, on kannustaminen ja henkinen tuki heikkoina hetkinäni. Lannistamisen hän kyllä osaa (näkee tosin myös kovasti vaivaa rajoittaakseen sitä mahdollisimman paljon). Uskon kuitenkin, että vielä hän tuonkin asian oppii, kun jaksan neuvoa ja opastaa miestä. Monella muulla tavalla hän on erittäin hyvä mies, oikea kultakimpale.
Nyt olen raskaana, ja tuleva vauva-arki mietityttää jonkin verran. Mies halusi meillä lapsia minua enemmän, ja vaikka itse olisin vielä voinut odottaa perheen perustamisen kanssa, suostuin lopulta miehen kärsimättömyyden edessä siihen, että ehkäisy jätetään pois. Ikääkin on jo 34, joten siksikään ei ollut enäää järkevää odotella.
Mietin, miten oikein voisin parhaiten tukea miestäni, että hän selviytyisi vanhemmuudesta ja lapsiperheen arjesta ilman liian suureksi paisuvaa riittämättömyyden tunnetta. Tai siis se riittämättömyyden tunne varmaankin kaikille tulee, joten miten miestä voisi opettaa sietämään sitä? Terapiaan hän ei haluaisi mennä (varmaan koska pitää sitä merkkinä heikkoudesta), mikä on minusta lievästi huolestuttavaa.
Raskaus on nyt 9. viikolla ja mies ei toistaiseksi ole osoittanut merkkejä siitä, että hän olisi selvillä tai edes selvittämässä itselleen, mitä kaikkea lapsen syntyminen perheelle merkitsee. Itse koin heti raskauden ilmettyä tarpeelliseksi alkaa opetella esim. uudenlaista vuorokausirytmiä (olen ollut todella pahasti aamutorkku, mutta vauvan tultua se tuskin voi jatkua), kodin siistinä pitämiseen liittyviä rutiineja (olemme kumpikin varsinaisia boheemeja sottapyttyjä), ja ruuanlaittoa (kumpikaan ei ole siinäkään oikein kunnostautunut). Pelkään, että jos mies ei etukäteen valmistaudu mitenkään, kaikki vaadittavat muutokset käyvät liian raskaiksi kun ne tulevat eteen yhtä aikaa yövalvomisen jne. kanssa.
Meillä on takana raskas, vuoden kestänyt kodin remontti ja muutto, ja miehellä raskas työ (niin minullakin, mutta miehellä ehkä vielä raskaampi). Siksi haluan antaa hänelle mahdollisuuden edes vähällä vapaa-ajalla hieman hengähtää, enkä ole vielä ottanut näitä mietteitäni puheeksi (sekin on hänelle todella raskasta, kun keskustelemme jostakin hänen "puutteestaan"). Olin kuvitellut, sen perusteella kuinka paljon mies on ilmaissut lapsia haluavansa, että mies olisi luonnostaan innostunut vauvasta ja suhtautuisi siihen kuin hauskana vapaa-ajan harrastuksena - siis oma-aloitteisesti selvittelisi asioita ja suunnittelisi tulevaa isyyttä. Toistaiseksi näin ei olekaan käynyt.
Tulipa sekava ja pitkä viesti. Olen kiitollinen kaikista asiallisista kommenteista. Jos taas mielesi tekee vain sanoa että jätä miehesi tjsp., voit yhtä hyvin jättää kommentoimatta.
Kommentit (112)
Kyllä, narsisti on lapsi - mutta hyvin nuori lapsi.
Kyllä, hän kykenee erottamaan oikean ja väärän - mutta hän ei piittaa kummastakaan.
Kyllä, "uusi vanhemmuus" (Kohut sanoi sitä "minä-objektiksi") on tarpeen, jotta kasvua ja kypsymistä tapahtuisi. Parhaimmillaankin sen kestää vuosia, ja ennuste on synkkä.
Kyllä, jotkut narsistit tekevät sen. Ja heidän kumppaninsa ja puolisonsa ja lapsensa ja työtoverinsa ja rakastajansa iloitsevat.
Mutta onko se, että ihmiset selviävät pyörremyrskyistä - syy mennä ja hakeutua sellaiseen?
Haavoittuvat, epästabiilit tai epäjärjestyneet persoonallisuudet tai narsistia alempiarvoiset ihmiset houkuttelevat narsistia hyvin paljon. Tällaiset ihmiset ovat varmoja Narsistisen Lähteen lähteitä. Alempiarvoiset tarjoavat ihailua. Mieleltään häiriintyneet, traumatisoidut ja väärinkohdellut ihmiset tulevat hänestä riippuvaisiksi ja addiktoituvat häneen. Haavoittuvat ovat herkästi ja pienin ponnistuksin manipuloitavissa, eikä jälkiseuraamuksia tarvitse pelätä.
Ajattelen, että sanapari "parantunut narsisti" on mahdoton, itsensä mahdottomaksi tekevä ilmaisu (vaikka poikkeuksia voi tietenkin olla).
Silti paraneminen (ei vain narsismista) perustuu suhteen turvallisuuden tuntuun ja saa elinvoimansa siitä.
Narsisti ei ole erityisen kiinnostunut paranemisesta. Hän yrittää optimoida saatavansa, ottaen huomioon resurssiensa rajallisuuden ja epätäydellisyyden. Hänelle paraneminen on yksinkertaisesti vain huono kauppa.
Narsistin maailmassa hyväksytyksi tai hoivatuksi tuleminen (puhumattakaan rakastetuksi tulemisesta) on vierasta kieltä. Sillä ei ole merkitystä.
Olen surullinen puolestasi. Narsistit ovat kamalia ihmisiä. Tein sellaisen kanssa kaksi lasta ja tulen maksamaan siitä koko ikäni, kuten lapsenikin. Vanhin on nyt 8-vuotias ja terapiassa, johtuen todella sairaista eroriidoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Myös näitä omia kaltoinkohtelujuttuja olen sieltä kuullut, eli minuahan laitettiin jo 2 vko iässä viikoiksi sukulaishoitoon, isä ei kestänyt kuulla vauvan parkua kun ei saanut nukkua. Hänen unensa oli tärkeämpää kuin vauvan turva, joten minut heitettiin jo kaksiviikkoisena ties mienne sukulaisiin hoiviin että arvon narsisti sai nukkua yönsä rauhassa äitini kanssa ja nauttia vaimostaan. Ei se lapsi mitään äitiä tarvitse, kun ISÄ tarvitsi enemmän.
Voi miten tutulta kuulostaakaan. :(
Narsistinen isäni ei kestänyt mitään normaaleja elämän ääniä. Opin jo lapsena olemaan hiljaa ettei isä vain suutu. Koko meidän muu perhe eli kuin kusi sukassa ja tuntosarvet jatkuvasti pystyssä, että yksi ihminen saisi elää sellaista elämää kun itse tahtoo. Erityisesti unestaan hän oli kovin tarkka: kun hän nukkui (päivä- tai yöuniaan), koko maailman tuli pysähtyä. Leluja hän heitteli roskikseen ainoastaan siksi, että ne sattuivat olemaan hänen kävelyreitillään. Leikkejä hän ei kestänyt, ei koskaan osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa lapsiaan kohtaan. Lasten tehtävänä oli olla hiljaa, tehdä kotitöitä ja helpottaa hänen arkeaan. Toimia myös jonkinlaisina hänen pahan olonsa likasankoina joihin hän sai säännöllisen epäsäännöllisesti oksentaa ja projisoida omia vikojaan ja heikkouksiaan.
Muistan miten sukulaiset aina ihastellen ihmettelivät miten kilttejä ja hiljaisia lapsia me olimmekaan: vieläkin nousee ihokarvat pystyyn kun ajattelenkaan koko asiaa. No tottakai oltiin hiljaisia kun meidät oli hakattu ja uhkailtu kotona sellaisiksi!! Meistä lapsista oli pahoinpidelty lapsuus pois, me ei oikeastaan edes koskaan saatu olla lapsia. Aina piti olla täydellisiä pikku-aikuisia.
ystäviltäsi, että he tarkkailevat onko jotain muutosta käytöksessä ja hälyyttäviä merkkejä... eivät kai he voi olla 24/7 teidän kotona tarkkailemassa.
Kuulostaa siltä että olet lyömässä kädet kyynärpäitä myöten p*****n mutta itsepä olet tiesi valinnut.
Kiitos edelleen kaikille erinomaisia vastauksia kirjoittaneille. Sain tästä keskustelusta jo käteen ainakin seuraavaa:
1. Lapsen syntymä voi muodostaa riskin suhteelle, jonka toinen osapuoli on taipuvainen narsismiin, jos/kun tämä kokee menettävänsä puolison kaiken huomion, eikä osaa käsitellä asiaa rakentavasti. Tämän aion ehdottomasti huomioida ainakin keskustelemalla asiasta miehen kanssa, jotta hänkin tiedostaa tämän riskin ja osaa kuulostella omia tuntemuksiaan. Voisimme myös miettiä, miten ongelmatilanteessa toimitaan (vaatii lisäpohdintaa).
2. Turvaverkko. Aion varmistaa, että parhaat ystäväni, samoin kuin mahdollisesti miehen parhaat ystävät, tietävät tästä suhteeseemme liittyvästä pohdinnastani. Kyllä he yksittäisistä asioista jo tietävätkin, mutta eivät varmaankaan ole mielessään yhdistäneet näitä kokonaisuudeksi. Kerron siis jokaiselle, että lapsen syntymään voi meidän tapauksessamme liittyä tällainen riski, ja sovin miten toimitaan jos ystävät havaitsevat omituista käytöstä (pitää vielä pohtia, mitkä olisivat niitä konkreettisia merkkejä, joista ystävät tietävät että nyt täytyy toimia).
3. Omien, toisinaan kohtuuttomien, vaatimusten löysääminen. Miehelleni kova vaatimustaso on erityisen haitallista, koska hän on kokenut sellaista myös lapsuudenkodissaan. Hän joskus huomauttelee minulle asiasta, ja olenkin pyrkinyt löysäämään. Täytyy muistaa edelleen pitää mölyt mahassa silloin, kun kyseessä ei ole oikeasti ehdottoman tärkeä asia.
Nyt poistun joksikin aikaa muihin puuhiin; palaan myöhemmin katsomaan miten keskustelu on edennyt.
ap
kaikelle akuutille ja hektiselle voisikin sanoa ei, ja elää elämää tällaisten etukäteen rauhassa latten äärellä raapustettujen listojen mukaan. :)
Ap:n naivius on liikuttavaa.
työura sinulla on? Onko tuon miehen kanssa oleminen jotenkin korvannut jonkun haaveilemasi psykologin ammatin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
työura sinulla on? Onko tuon miehen kanssa oleminen jotenkin korvannut jonkun haaveilemasi psykologin ammatin?
Touché.
Narsistin lapsi on näkymätön lapsi
17.12.2009
Käsikädessä 5/2009
Narsistin lapsi on näkymätön lapsi
Teksti: Anitta Oertel
Hyvä narsismi antaa tilaa itselle ja muille elää, kehittyä ja kasvaa, ja sen avulla ihminen selviytyy vaikeimmistakin asioista masentumatta ja alistumatta. Hyvä itsetunto ja itsetuntemus ovat merkkejä hyvästä narsismista. Sitä ei pidä sekoittaa huonoon narsismiin, joka vahingoittaa ja tuhoaa läheiset, kumppanin, työtoverit ja lapset.
Psykologi ja psykoanalyytikko Jorma Myllärniemi toteaa kirjassaan Narsismi, vamma ja voimavara, että niin hyvän kuin huononkin narsismin juuret ovat syvällä lapsuudessa, äidin ja vauvan välisessä vuorovaikutussuhteessa. Myllärniemen mukaan ratkaisevaa terveen minä-suhteen syntymiselle on äidin hyväksyvä ja rakastava katse.
Sukupolvelta sukupolvelle
Narsisti on itsekin olosuhteiden uhri. Psykologit selittävät narsistisen persoonallisuushäiriön varhaisen lapsuuden laiminlyönneillä. Jos lapsi ei saa huomiota hoitavalta vanhemmaltaan, hänen vuorovaikutustaitonsa eivät kehity normaalisti. Hän voi alistaa ja kiusata muita loppuikänsä peittääkseen itseinhoaan ja häpeäänsä.
50-vuotias Leena kertoo kärsivänsä äitinsä narsistisesta käyttäytymisestä. 75-vuotias äiti yhä loukkaa ja piikittelee läheisiään, Leenaa ja tämän tyttäriä. Omaa puolisoansa hän alistaa. Äiti kuitenkin tunnustaa olevansa vieläkin katkera siitä, että ei saanut koskaan kokea oman äitinsä hellyyttä.
- Kerran tyttäreni sanoi äidilleni, että mummo on hänelle tärkeä. Tähän äitini huusi, että: "Mitä väliä sinulla on, sinulla ei ole minulle mitään merkitystä". Äitini sanat satuttivat minua syvästi ja ymmärsin, että hän halusi loukata erityisesti minua, kertoo Leena.
Monta tapaa
Leena muistelee, kuinka äiti oli vietellyt hänen poikaystäviään tai nolannut hänet varhaisteini-iässä pyytämällä naapurin poikaa hieromaan hänen rintojaan, jotta ne kasvaisivat. Pienenä hän oli kysynyt äidiltään rakastaako hän Leenaa yhtä paljon kuin pikkusiskoa. Äiti oli ollut välttelevä, mutta lopulta myöntänyt, että ei rakasta. Leena häpesi itseään.
Tuija Välipakka toteaa kirjassaan Sata tapaa tappaa sielu, johon on haastateltu lukuisia narsismin uhreja, että toisen mitätöinti, aliarvioiminen, alentaminen ja häpäiseminen, huomiotta jättäminen ovat narsistin keinoja purkaa pahaa oloaan. Mutta lapsi ei tiedä, että pahaolo ei johdu hänestä. Hän voi kantaa syyllisyyttä ja häpeää harteillaan koko elämänsä.
- Älä pyydä mitään, älä ole tyytymätön, ala loukkaannu, älä näytä kiukkua, älä ole vaivaksi. Ole hyvä lapsi. Ole näkymätön lapsi, kiteyttää Välipakka narsistivanhemman lapsen elämän.
Nimimerkki Hepokatti kirjoittaa narsistien uhrien keskustelupalstalla (toim. lyhentämä): "Narsistiäiti pitää kulissia yllä. Koti on täydellisen kaunis ja siisti, pulla tuoksuu aina. Kotona hän on kuitenkin tunteeton, empatiakyvytön: jättää lapsen yksin tunteidensa kanssa, ei ymmärrä. Jo lapsena tunsin olevani aikuisempi kuin äiti; minun piti olla se, joka häntä lohduttaa. Hän puhui myös omia ongelmiaan pienille lapsilleen. Äidin kauneutta ja seksuaalisuutta piti ihailla; isäkin kehotti meitä ihailemaan äitiämme. Murrosiässä äiti joko hylkäsi meidät kokonaan tai hyökkäili kännissä syyttäen meitä huoriksi jne. Silloin alkoi myös jatkuva huomauttelu ulkonäöstä, elämäntavasta, koulutuksesta, ystäväpiiristä".
Kodin musta mörkö
Narsistien tärkein yhteinen piirre on, että hän on muita kohtaan hyökkäävä, kontrolloiva ja manipuloiva. Narsisti olettaa, että hänellä on oikeus olla pahantuulinen. Syy pahaan tuuleen voi löytyä jopa toisen ulkonäöstä tai pukeutumisesta. Narsisti kokee oikeudekseen töksäytellä toisen ulkomuodosta, "laukoa totuuksia".
- Äitini luo mennessä täytyy aina olla meikattuna ja laitettuna, muuten hän piikittelee tai jopa suuttuu. Harvoin vaatteet ovat ne oikeat. Kerran hän tosin sanoi, että nythän sinullakin on kunnon vaatteet, kertoo Leena.
Narsisti kotona määrää ja syyttää, valittaa, komentelee ja arvostelee, ja saa uhrinsa tuntemaan syyllisyyttä ja häpeää.
- Äiti halveksi jalkojani. Astut linttaan, mokoma linttakinttu, äiti sanoi ja nauroi jaloilleni. Nuo lauseet ovat saaneet erittäin pahaa jälkeä aikaan, kertoo nimimerkki Lyydia.
Tutkimusten mukaan narsistisesti persoonallisuushäiriöisen kasvuperheestä puuttuu positiivinen malli ihmissuhteille ja kyky suojella lasta. Näissä perheissä vallitsee korkea ennalta arvaamattomuuden ilmapiiri. Selittämätön uhka leijuu narsistin ympärillä. Narsismia voisi kuvailla Tove Janssonin Muumi-tarinoista tutuksi tulleeksi mustaksi möröksi, jonka ympäriltä kaikki jäätyy.
On myös tyypillistä, että narsisti siirtää omat huonot piirteensä toisten ominaisuuksiksi syyttäen näin muita omista heikkouksistaan.
Uhrista selviytyjä
Narsisti kokee olevansa aina oikeassa eikä häntä itseään ole helppoa saada terapiaan. Terapiassakin hän voi ottaa uhrin aseman ja hämätä jopa ammattilaista. Uhrin on siis haettava itselleen apua, jotta koko elämä ei valuisi käsistä toisen sairauden takia.
Tärkeää on ensinnäkin tunnistaa, että on kaltoin kohdeltu. Vaikka vanhemmuutta on vaikea kyseenalaistaa, ei sieluaan saa myydä - edes äidilleen.
Leena toteaa, että ilman itsetutkiskelua ja keskustelua hän ei olisi selviytynyt. Hän on onnellinen, että kohtelulle on löytynyt nimi.
- Ainakin nyt tiedän, että äitini käytös minua kohtaan ei ollut normaalia, ja tämä taas avaa syitä omiin pelkotiloihini ja epävarmuuteeni. Opin pikkuhiljaa tuntemaan kuka todellisuudessa olen.
Lapsuudessa saadut traumat voivat olla niin syvät, että niistä jää ilman käsittelyä elinikäinen psyykkinen tai fyysinen ongelma. Sata tapaa tappaa sielu -kirjaan haastatellut kuvasivat saaneensa vatsakipuja, unettomuutta, ahdistusta, rytmihäiriökipuja ja masennusta.
Vaikea tunnistettava
Narsismin tutkija, tohtori Sam Vaknin toteaa, että narsismia on vaikea tunnistaa. On selvitettävä, onko kysymyksessä täysipainoinen narsistinen persoonallisuushäiriö vai onko tutkittavalla vain narsistisia oireita, narsistinen "tyyli", tietynlainen persoonallisuus (luonne), vai narsistinen "kuori", joka kätkee sisäänsä jonkin muun mielenterveysongelman. Vain erityiskoulutuksen saanut mielenterveysalan ammattilainen voi diagnosoida narsistisen persoonallisuushäiriön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
työura sinulla on? Onko tuon miehen kanssa oleminen jotenkin korvannut jonkun haaveilemasi psykologin ammatin?
Touché.
edes yrittänyt olla ilkeä, mietin vain että onko miehen hoitaminen ja analysointi noin suuressa määrin vienyt jotain pois ap:n omasta elämästä, että palveleeko hankalan ihmisen kanssa oleminen jotain tarvetta mitä ap ei muussa elämässä saa toteutettua?
Isälläni on selkeästi narsistisia piirteitä. Tajusin asian vasta vuosien terapian jälkeen (jouduin masennuksen takia).
Lapsena minua eikä sisaruksiani koskaan isä kehunut, äiti sen sijaan kompensoi kehumalla yli äyräiden, joten jäi epävarmuus omista kyvyistä. Isä aliarvioi, lannisti, haukkui äitiäni ja meitä lapsia. Mikään ei koskaan kelvannut vaan aina oli jotain väärin. Normaalia tervettä luottamussuhdetta ja itsetuntoa ei pystynyt kehittymään.
Itse olen nyt täysi-ikäinen ja aina harmittaa kun lukee ap:n kaltaisista tapauksista. Kukaan muu kuin narsismiin taipuvainen ihminen ei voi itseään "pelastaa" eikä muuttaa.
Mieti ap millaista lapsesi elämä saattaa olla. Aina olla varovainen puheissaan ja teoissaan, ettei isä vaan hermostu. Lopulta lapsesta tulee passiivinen ja hän alistuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
työura sinulla on? Onko tuon miehen kanssa oleminen jotenkin korvannut jonkun haaveilemasi psykologin ammatin?
Touché.
edes yrittänyt olla ilkeä, mietin vain että onko miehen hoitaminen ja analysointi noin suuressa määrin vienyt jotain pois ap:n omasta elämästä, että palveleeko hankalan ihmisen kanssa oleminen jotain tarvetta mitä ap ei muussa elämässä saa toteutettua?
...ja kiinnostunut psykologiasta (monen muun asian ohella), joten eivät ne alun vaikeudet ihan pelkkää tuskaa minulle olleet. Oli erittäin palkitseva tunne, kun huomasin että pahimman yli oli päästy.
En silti olisi jäänyt tähän suhteeseen, jos siinä ei olisi sellaisia poikkeuksellisen hyviä asioita, joita en ole kenenkään toisen kanssa saanut. Olen elämässäni tottunut hyvään, enkä saa riittävästi suhteesta, joka on pelkkää jatkuvaa kurjuutta ja taistelua.
Tulee huomata, että en olisi tosiaankaan jäänyt suhteeseemme, jos mieheni ei olisi onnistunut ajoissa lopettamaan itsetuntoni tuhoamista. Olin hänet tavatessani itsetunnoltani vahva, mutta suhteen jatkuttua jonkin aikaa totesin tilanteen muuttuneen paljon huonompaan suuntaan (silloin ylipäänsä ensimmäistä kertaa ymmärsin, että vahvakaan itsetunto ei kestä loputtomiin, jos olosuhteet ovat huonot). Alettuani puolustaa itseäni riittävän aggressiivisesti, mies lopulta ymmärsi että vaihtoehtoja ei ole, vaan hänen on muututtava tai suhde päättyy.
Pidän lopputulosta kummankin kannalta hyvänä: mies oppi ymmärtämään käytöksensä vahingollisuutta ja käyttäytymään paremmin - minä taas opin pitämään puoleni. Tulevaisuudessa en tule alistumaan vastaavaan kaltoinkohteluun, enkä varsinkaan anna lapsiani altistaa sellaiselle.
Tähän ketjuun näyttää nyt tulleen aika paljon off topic -viestejä, joiden kirjoittajat eivät joko ole lukeneet viestejäni, tai eivät ole ymmärtäneet lukemaansa. Skippaan ne kommentoimatta.
ap
työura sinulla on? Onko tuon miehen kanssa oleminen jotenkin korvannut jonkun haaveilemasi psykologin ammatin?
Touché.
edes yrittänyt olla ilkeä, mietin vain että onko miehen hoitaminen ja analysointi noin suuressa määrin vienyt jotain pois ap:n omasta elämästä, että palveleeko hankalan ihmisen kanssa oleminen jotain tarvetta mitä ap ei muussa elämässä saa toteutettua?
...ja kiinnostunut psykologiasta (monen muun asian ohella), joten eivät ne alun vaikeudet ihan pelkkää tuskaa minulle olleet. Oli erittäin palkitseva tunne, kun huomasin että pahimman yli oli päästy.En silti olisi jäänyt tähän suhteeseen, jos siinä ei olisi sellaisia poikkeuksellisen hyviä asioita, joita en ole kenenkään toisen kanssa saanut. Olen elämässäni tottunut hyvään, enkä saa riittävästi suhteesta, joka on pelkkää jatkuvaa kurjuutta ja taistelua.
Tulee huomata, että en olisi tosiaankaan jäänyt suhteeseemme, jos mieheni ei olisi onnistunut ajoissa lopettamaan itsetuntoni tuhoamista. Olin hänet tavatessani itsetunnoltani vahva, mutta suhteen jatkuttua jonkin aikaa totesin tilanteen muuttuneen paljon huonompaan suuntaan (silloin ylipäänsä ensimmäistä kertaa ymmärsin, että vahvakaan itsetunto ei kestä loputtomiin, jos olosuhteet ovat huonot). Alettuani puolustaa itseäni riittävän aggressiivisesti, mies lopulta ymmärsi että vaihtoehtoja ei ole, vaan hänen on muututtava tai suhde päättyy.
Pidän lopputulosta kummankin kannalta hyvänä: mies oppi ymmärtämään käytöksensä vahingollisuutta ja käyttäytymään paremmin - minä taas opin pitämään puoleni. Tulevaisuudessa en tule alistumaan vastaavaan kaltoinkohteluun, enkä varsinkaan anna lapsiani altistaa sellaiselle.
Tähän ketjuun näyttää nyt tulleen aika paljon off topic -viestejä, joiden kirjoittajat eivät joko ole lukeneet viestejäni, tai eivät ole ymmärtäneet lukemaansa. Skippaan ne kommentoimatta.
ap
Eli on kiltti ja tekee miten pitää, mutta takana on aina itsekkyys. Miten voit väsyneenä äitinä suojella lastasi mieheltäsi? Tilanne ei ainakaan tule parantumaan. Miehesi kannalta tilanne on täydellinen, hän saa sinut nyt nalkkiin. Pienen lapsen äiti ei jaksa enää vastustaa ja nyt sinulla on Miehen Lapsi. Mies saa lisää valtaa.
Itse teet oman valintasi elämäsi suhteen, mutta toivottavasti ymmärrät monia tilanteesi harmittavan. Ulkopuoliset näkevät tilanteesi objektiivisemmin kuin sinä. Varo, ettei miehesi ja sinun välille muodustu epäterveellisä symboottista suhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kirjoitat, ettet olisi jäänyt suhteeseen, ellei siinä olisi niin paljoa hyvää.
Miksi uhrit jäävät suhteeseen? Koska narsisti on välillä niiiiin ihana, niiiiiin hyvä. Ja siten hän iskee. Sen jälkeen hän on taas maaaaailman ihanin. Ja kaikki väärinkohtelu unohtuu.
been there, done that
Ja joo, ymmärrän että miehesi ei ole näin paha, mutta ymmärräthän sinäkin että hänestä voi TULLA paha.
Ymmärrän. Siksi juuri pyrin kartoittamaan riskejä ja ennakoimaan mahdollisia ongelmia mahdollisimman hyvin. Lupaan pyhästi sinulle (ja teille kaikille muille todellisten narsistien uhreille), että tarvittaessa nostan kyllä kytkintä jo kauan ennen kuin tilanne pääsee tuollaiseksi, jota itse kuvailette.
Olen edelleen itsekunnioitukseltani terve ja elämänasenteeltani vahva ihminen, tiedän aivan hyvin pärjääväni elämässä ilman miestäkin, ja uskon voivani rakastaa muitakin miehiä kuin tätä yhtä, jos ero tulee. En myöskään ole miestäni tyhmempi, vaan osaan jo ennalta varautua hänen temppuihinsa, jos käy niin että hän suivaantuu eroaikeistani.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuten joku aiemminkin, ettei ap sun puoliso ole välttämättä narsisti vaan ehkä vain esimerkiksi aidosti itsekäs ja sellainen jolla esim. lapsuudestaan johtuen kaikenlaista häikkää kommunikaatiossa ja muussa tunne-elämässä. Se tarkoittaa, että hän olisi itse asiassa normaali. Kaikissa meissä on narsistisia piirteitä.
On hienoa, että pystyy auttamaan puolisoaan erilaisissa haasteissa. Mutta nyt tuntuu siltä, että sulla on ap hankala kumppani ja siitä selviytyäksesi olet valinnut hänelle diagnoosin kirkastaaksesi omaa kruunuasi - se on sinun oma puolustusmekanismisi. Oli narsisimi sitten todellista tai kuviteltua, ja oikeasti ongelmia tai sitten vaan ap:n vaatimus- ja oletustaso niin iso, että kokee kaiken siitä poikkeavan epänormaaliksi, niin missään tapauksessa et voi pyytää tai olettaa ystävien vahtivan millään tavalla teidän tilannetta. Ja jos jotain ystävillesi/ystävillenne sanot, niin kyllä siitä olisi hyvä keskustella sen miehen kanssa ensin, että hän on samaa mieltä asiasta.
kirjoitat, ettet olisi jäänyt suhteeseen, ellei siinä olisi niin paljoa hyvää.
Miksi uhrit jäävät suhteeseen? Koska narsisti on välillä niiiiin ihana, niiiiiin hyvä. Ja siten hän iskee. Sen jälkeen hän on taas maaaaailman ihanin. Ja kaikki väärinkohtelu unohtuu.
been there, done that
Ei minulta ole se väärinkohtelu unohtunut. Päin vastoin, se on täyttänyt mittaani. Joka täyttyy lisää jos väärinkohtelu taas tulevaisuudessa alkaa. Kun mitta on täynnä, poistun. Mies tietää tämän. Jos ei siitä huolimatta pysty käyttäytymään kunnolla, niin kärsiköön seuraukset. Jos pystyy, niin ongelmaa ei ole.
Lapsiani mies ei kykene manipuloimaan, siitä pidän huolen. Olen jo muutenkin herkkä aistimaan, milloin joku ei ole onnellinen tai mieleltään tasapainossa, ja omista lapsistani uskon aistivani varmasti jos mies jotain ilkeää puuhaa selkäni takana. Lisäksi työskentelen kotona, ja huomaan aivan varmasti jos miehellä on jotain muita kuin normaaleja tunteita lapsia kohtaan.
En ole elämässäni tullut tositilanteissa hyväksikäytetyksi - olin mm. ensimmäinen joka irtisanoutui alistavan pomon alaisuudesta eräällä työpaikalla. Siis ensimmäinen, jolla tuli mitta täyteen, vaikka melkein kaikkia siellä kohdeltiin samalla tavalla.
Toistan vielä, mitä olen jo sanonut: en tee mitään näillä "jätä se" -kehotuksillanne. En ole jättämässä miestäni. Keskustelen asiasta eri tahojen kanssa, koska haluan perheellemme parhaat mahdolliset edellytykset pärjätä hyvin ja elää onnellisesti myös sitten, kun olemme lapsiperhe. Uskon, että meillä on ihan hyvät mahdollisuudet onnistua tässä. Se, mitä tapahtuu jos emme onnistu (lasten suojeleminen ja ero), on ollut jo alusta lähtien selvä asia - sitä ei siis tarvitse keskittyä käsittelemään.
ap
ap:n mies ei ole narsisti, mutta tuo terapeutti-asiakas suhde ei ole oikea parisuhde eikä tuollaiseen pitäisi hankkia lasta. Lapsi tarvitsee vanhemmat, ei isää, joka on henkisesti kuin lapsi ja äitiä, joka terapoi isää. Mihin lapsi mahtuu tällaiseen kuvioon? Mihin väliin lapsen tarpeet tulevat? Millaisen kuvan lapsi saa parisuhteesta?
Mun lasteni isä on narsisti. Esikoisen syntymän jälkeen alkoi jatkuva mitätöinti ja haukkuminen. Mä yritin epätoivoisesti pitää vauvaa hiljaisena, koska isä ei kestänyt huutoa. Mä hoidin vauvan yksin, kodin yksin jne. mies vain valitti kaikesta. Tullessaan töistä kotiin hän saattoi saada raivarin mistä vain jos oli pahalla tuulella, joten olin aina varuillani kun hän oli kotona. Ekan kerran hän löi minua kun vauva oli puolivuotias ja oli sylissäni.Sitten hän aloitti suhteen toisen naisen kanssa, josta sain tietää vasta kuukausien päästä. Suhteemme jatkui ja saimme toisenkin lapsen, mutta väkivalta ja mitätöinti vain lisääntyi eikä mies välittänyt lapsista tuon taivaallista. Aloitti taas toisen sivusuhteen kun pienempi oli vauva ja silloin erosimme. Mies ei ole tavannut lapsiaan yli vuoteen.Esikoinen oli 2,5 vuotias kun erosimme, mutta miehen narsismi heti vaurioittaa häntä. Hän on todella epävarma itsestään ja hänellä on huono itsetunto. Hän ei luota ihmisiin ja purkaa pahaa oloaan raivareilla. Lapsi aloittamassa terapian pian.
Kannattaa oikeasti miettiä lähteekö kasvattamaan lasta henkisesti sairaan ihmisen kanssa-
...vaan hänessä on narsistisia piirteitä. Mies on itsekin asiasta samaa mieltä (ja oli jo ennen kuin itse otin sen puheeksi), joten kyseessä tuskin on pelkkä oma kuvitelmani.
...missään tapauksessa et voi pyytää tai olettaa ystävien vahtivan millään tavalla teidän tilannetta. Ja jos jotain ystävillesi/ystävillenne sanot, niin kyllä siitä olisi hyvä keskustella sen miehen kanssa ensin, että hän on samaa mieltä asiasta.
En ole ihan varma, olenko ilmaissut itseäni ymmärrettävästi. Aion siis tukiverkoston avulla varmistaa että en joudu tilanteeseen, jossa mies saa itsekunnioitukseni tuhottua, jolloin olen puolustuskyvytön ja ansassa. Näin ei voi nykyoloissa käydä, mutta on se teoriassa mahdollista jos miehen tila sattuu kovasti pahenemaan lapsen myötä, ja jos vielä lisäksi minä satun syystä tai toisesta olemaan jonkin aikaa tilassa jossa en saa pidettyä ohjaksia käsissäni. Siis pitäisi olla todella huono tuuri, jos niin kävisi, mutta teoreettinen mahdollisuus on.
En siis tarkoita että ulkoistaisin vastuuta ystävilleni, vaan valtuuttaisin vain heidät kertomaan minulle selväsanaisesti, jos persoonallisuuteni selvästi muuttuu. Siis jos minusta tulee paljon arempi kuin ennen ja itsetuntoni alkaa vaikuttaa huonolta. Totta kai ystäviltä voi tällaista pyytää! Omilta ystäviltäni ainakin voi.
Ja tietenkin keskustelen kaikesta miehen kanssa. Yhdessä olemme tähänkin asti suunnitelleet, miten hänen persoonallisuuteensa suhtaudutaan ja miten asian suhteen toimitaan.
ap
ap:n mies ei ole narsisti, mutta tuo terapeutti-asiakas suhde ei ole oikea parisuhde eikä tuollaiseen pitäisi hankkia lasta. Lapsi tarvitsee vanhemmat, ei isää, joka on henkisesti kuin lapsi ja äitiä, joka terapoi isää.
Mies on suhteessamme yhtä vastuullinen aikuinen kuin minäkin - eri asioissa vain. Terapointi ei myöskään ole mitenkään jokapäiväistä ja jatkuvaa, ja on tällä hetkellä suurimmaksi osaksi jo takana päin.
Kriisiaikanamme luin parisuhteiden kriiseistä paljonkin juttua, ja useammassa lähteessä (ainakin Väestöliitto) tuli vastaan ajatus, jonka mukaan ihminen usein alitajuisesti valitsee puolisonsa sen mukaan, mitkä kehitystehtävät itseltä on jäänyt kesken. Puolison tuella näissä asioissa voi sitten kehittyä, jos pystyy ratkaisemaan asiaan liittyvät kriisit puolison kanssa rakentavasti. Mielestäni meidän suhteessamme tilanne on juuri tällainen: miehen avulla minä opin asioita, jotka omassa lapsuudenkodissani jäivät oppimatta, ja mies puolestaan oppii vastaavia minulta.
Poikkeavaa voi olla se, että nämä haasteemme ovat jossain määrin ehkä tavanomaista suurempia tai vaikeampia. Toisaalta on vaikeaa arvioida, mikä sitten on normaalia - usein kun kuulen tarinoita muiden ihmisten parisuhteista tai perhe-elämästä, ajattelen että en kyllä itse jaksaisi niin vaikeaa elämää. Ehkä kukin saa kannettavakseen sellaisen ristin, joka itselle parhaiten sopii? Ja jos osuu vääränlainen tai liian raskas taakka kohdalle, niin sitten otetaan ero ja yritetään toisenlaisen kumppanin kanssa uudestaan.
ap
Jos siis olisin ap, miettisin, mitä oikeasti pitäisin osoituksena henkisestä kasvusta ja mikä on vain toiselta osapuolelta käytöksen muutosta, koska haluaa vielä olla suhteessa ja kokee, että voi sen verran antaa periksi käytöksen tasolla.
Hyvä huomio.
Uskon kyllä, että mies on oikeasti kasvanut ja muuttunut, koska käytös on muuttunut ja siitä ei ole seurannut mitään ikävää.
Esimerkki: Alussa miehelle oli erittäin vaikea myöntää toimineensa mitenkään muuten kuin täydellisesti tilanteessa kuin tilanteessa. Jos annoin palautetta jostain (esim. siitä että kohteli minua huonosti, vaikka en ollut antanut minkäänlaista aihetta siihen), ei voinut myöntää toimineensa ikävästi tai tehneensä virheen. Nykyään hän ensinnäkään ei kohtele minua samaan tapaan huonosti, ja lisäksi joskus, jos tekee jonkin virheen (sellaisen "normaalin", joita kaikki tekevät), myöntää sen auliisti ja pahoittelee jälkikäteen. Näinä hetkinä kun jännite väliltämme poistuu, tunnelma on pelkästään myönteinen ja aistin että miehelläkin on hyvä olla.
ap
Alue: Aihe vapaa
Naurattaisi ellei "itkettäisi". Asiahan on vakava.